Täällä usein puhutaan yksinäisyydestä ja mietitään mistä sen naisen oikein löytäisi, mutta onko kellään muulla täällä niin että haluaa kerrankin vain olla yksinään. Rakentaa ja kehittää itseään ja omaa elämäänsä..?
Mulla nimittäin on tällä hetkellä niin. Ongelmana on vaan se, että kun on tottunut siihen että on joku niin ei osaa olla yksinään. Keskittyä vain itseensä. Mä tiedän että tämä on minulle nyt hyväksi ja haluan olla näin, mutta sitten on "joka puolella" pieniä ihastuksia ja sitä niin helposti lähtis vaan mukaan ajattelematta siinä hetkessä sen enempää järjellä.. Ja tietysti muutenkin miettii että no mitäs jos.. Mitä jos nyt päästän tuon ohi ja se oliskin se mun elämäni nainen??
Kevät ja kaikki..! Hormonit myllää ja kivahan sitä olis jonkun kanssa tätä tulevaa kesääkin viettää pikku pikku bikineissä jne.. ;)
Mulla nimittäin on tällä hetkellä niin. Ongelmana on vaan se, että kun on tottunut siihen että on joku niin ei osaa olla yksinään. Keskittyä vain itseensä. Mä tiedän että tämä on minulle nyt hyväksi ja haluan olla näin, mutta sitten on "joka puolella" pieniä ihastuksia ja sitä niin helposti lähtis vaan mukaan ajattelematta siinä hetkessä sen enempää järjellä.. Ja tietysti muutenkin miettii että no mitäs jos.. Mitä jos nyt päästän tuon ohi ja se oliskin se mun elämäni nainen??
Kevät ja kaikki..! Hormonit myllää ja kivahan sitä olis jonkun kanssa tätä tulevaa kesääkin viettää pikku pikku bikineissä jne.. ;)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Se on ehkä aika marginaalinen ryhmä kuka ikinä tunnistaa itsekseen olon tarpeen, ts pysähtyy. Todella tarpeellistahan se on, jotenkin vaan aliarvostettua. Jos sitten yksinään kuitenkin nauttii esim.kesästä ja bikineistä ja pitää vapaana hauskaa, on vaarana että tuleekin voimakkaita tunteita jommalle kummalle,mikä sekottaa helposti oman yksinolon kuviot. Kesä tulee kuitenkin joka vuosi, ja tulevaisuuteen mahtuu ihan kyllästymiseen asti niitä jotka "pitää" viettää jossain tulevan tyttöystävän sukumökillä itikoiden syöttinä. Ja itse ainakin yritän luottaa siihen että yksinolon ja itsekehityksen takia kelkastani ei tipahda ne joiden ei kuulukaan tipahtaa ;)
Mä ymmärrän että on hyvä olla yksin ja varsinkin jos siihen ei ole aikaisemmassa elämässä oppinut. Suhdetta itseen on hyvä kehittää ilman että kuvittelee sen onnen olevan aina jossain muualla, parisuhteessa, riippuvaista toisesta ihmisestä. Tärkeintähän on viihtyä itsensä kanssa, kasvaa ihmisenä, jolloin voi olla myös tulevassa parisuhteessa tasapainoisemmin ja ehkä onnellisemmin.
Jos tuntuu siis siltä että tarvii olla välillä yksinkin niin ehdottomasti se kannattaa ja se opettaa. Yksinhän tänne tullaan ja yksin lähdetään. Sitten kun taas on oikea aika palata yksinäisyydestä takaisin niin sitten tekee juuri niin. Elämästä voi nauttia niin monin tavoin ilman parisuhdettakin.
Ja jos tuntuu, että joku elämän rakkaus sattuisi menemään sivusuun niin ei se varmaan sillon ollut se elämän rakkaus, näin uskoisin. Tai ehkä kohtaatte jossain vielä uudelleen. Hieno tarina tuolla aiemmassa keskustelussa tästä Kirstistä ja Pirkosta, jotka olivat eläneet pitkään elämässään lähellä toisiaan kuitenkaan törmäämättä ja kohdanneet vasta yli 50-60 vuotiaina, jolloin molemmat olivat siihen valmiita.
Aikansa kutakin. Kasvuhan jatkuu koko elämän ajan ja parasta olisikin jos voisi kasvaa yksin mutta yhdessä jonkun kanssa, joka myös viihtyy yksinkin itsensä kanssa.
Luin joskus jostain, että ihminen voi saada itsensä sellaiseen tilaan, että ei ihastu tai rakastu lainkaan. Eli tavallaan se on oma valinta. Jos ei ole haku päällä, ei myöskään kohtaa ketään mielenkiintoista. Se onkin ajatuksena aika kiehtova, mutta valitettavasti kyse ei taida ollakaan aivan tahdonvaraisesta asiasta. Itse olen jo pitkään yrittänyt etsiä sitä tilaa, missä yksinolo ei enää vaivaa. Jos joku voisi minusta kiinnostua, olisin varmaan 25 elinvuoteni aikana päätynyt jonkinlaiseen suhteeseen. Fakta kuitenkin on, että minun elämässäni ei sellaista tapahdu. Jostain syystä en ole ihminen, jota koskaan vilkuiltaisiin sillä silmällä. Ja pääni on tämän jo hyväksynyt. Ymmärrän täysin, että yksinelo on minun elämääni ja niin se tulee pysymään. Mutta sitten on ne tunteet... Joskus, harvoin, ihastun ja rakastunkin. Ja se tunne sytyttää aina hetkellisen toivon, että ehkä joskus voisi sittenkin tapahtua jotain. Taannun joksikin aikaa tilaan, jossa odotan jotain, ihan mitä vain, muutosta, edes jonkinlaista osoitusta, että joku voisi sittenkin pitää minusta. Ja vaivun epätoivoon. Se on kai konkreettisin todiste siitä, etten ole sittenkään vielä hyväksynyt yksineloa mielekkääksi elämäntavaksi, vaikka tavallaan olen siihen sopeutunut, sillä onhan sitä kestänyt koko elinikäni. En siis etsi mutta silti löydän, mistä päättelen, että kuitenkin etsin itseltäni salaa :) Ihmismieli on omituisen kiero. Miten siis päästä tilaan, jossa on ihan oikeasti onnellinen itsekseen?
Niin, no mulla taas on vähän niin, että en pidä itseäni mitenkään ihmeellisenä, mutta jostain syystä minuun aina joku jossakin ihastuu ja pitää mielenkiintoisena. En tiedä, miksi. Toisaalta minusta on useinkin tuntunut siltä, että minua vain käytetään hyväksi.. Ja siitäpä syystä olen nyt tässä pisteessä. Haluan että seuraava ihminen johon ihastun, tekee asiat erilailla. Haluan itse tehdä asiat erilailla. En mene enää heti sänkyyn vaan haluan tutustua ihmiseen ensin. Välillä tuntuu että se on mahdotonta. Olen kuitenkin aika seksuaalinen ihminen - varsinkin kun kaunis nainen tulee vastaan ja osoittaa mielenkiintonsa. ;)
Mutta mutta.. Päivä kerrallaan. :)
Eli kumpikaan meistä ei taida olla (vielä) aidosti sitä lajia, joka olisi yksi aivan omasta tahdostaan? Sinä olet pettynyt parisuhteisiin ja minä en niihin koskaan kelvannutkaan.
Olen muuten pohtinut tässä paljon sitä, mikä saa meidät arvostamaan parisuhdetta niin korkealle. Sitä, että on päässyt kestävään parisuhteeseen, pidetään saavutuksena. Ja etenkin me, joilta puuttuu ilmeisesti kokonaan seksuaalinen vetovoima, tunnumme olevan jotenkin vajaita. Meidän kulttuurissamme taitaa olla todella syvällä se, ettei pariutumaton ihminen ole täysivaltainen aikuinen. Mutta mikä ihme se on, mikä saa sitten tällaisen ihmisen, joka on aina ollut yksin, kaipaamaan paria? Olemmeko me vain oppineet ympäristömme opetukset todella hyvin? Tietysti biologiallakin on osansa. Joskus tuntuu, että olisin vaikka valmis maksamaan seksistä tai edes kosketuksesta. Mutta ei kai ihmisen käytös missään asiassa ole pelkkää biologiaa.. Vaikka toivoisinkin sen olevan. Se olisi jotenkin lohdullisempaa. Silloin voisin syyttää geenejä ja evoluutiota sex appealini puuttumisesta :D
Joo en todellakaan ole sitä "lajia", joka ihan mielellään haluaa olla yksin. Tällä hetkellä vain olen yksin koska tarvitsen sitä.
Ei parisuhteessa eläminenkään ole helppoa - sen voin sanoa! Tällä hetkellä en siis halua sitäkään. (Ja tähän vielä lisättäköön, että mihinkään seksisuhteeseen minusta ei ole. Sitä en tarkoita.)
Mutta on siinä parisuhteessakin tasapainoilua ja ongelmia. Ellei itsensä kanssa niin sen toisen osapuolen tai ylipäätään parisuhteen toimivuuden vuoksi. Kaksi ihmistä ei mun mielestä voi koskaan olla niin samalla aaltopituudella että ei ongelmia tulisi. Se on sitten tietysti eri asia, haluaako ne ratkaista vai ei ja millaisia ne ongelmat on. Ja onko se tosiaan niin että pitäisi mennä vaikka läpi harmaan kiven vai tuleeko jossain seinä vastaan eikä kaikkea vain tarvitse kestää..
Tavallaan mä ajattelen niin, että toisen ihmisen löytäminen on vain itsestään kiinni. Vähän niinkuin kaikki muutkin asiat tässä elämässä. Anteeksi, mutta näin mä ajattelen ja ehkä mun on helpompi ajatellakkin tässä osassa kuin siinä että oisin aina ollut yksin..(?) No joka tapauksessa tiedän kyllä ihmisiä, jotka ovat löytäneet ihmisen rinnalleen koska ovat avoimia ja positiivisia - tai ainakin ulospäin antavat sen kuvan. Mutta ainakin se tepsii heidän osallaan siinä vaiheessa kun ulkonäöllä ei "voi" paljoa pelata.. Toisaalta sinä et ole vielä kamalan vanhakaan, joten kyllä se sieltä vielä vastaan tulee sinullekkin. :)
Olen myös miettinyt sitä, että olisiko se helpompaa, jos olisi sellainen ihminen jolla ei olisi paljon ollut suhteita. Siis että olisi pakostakin välillä ollu jopa vuosia yksin. Musta tuntuu että sellaset ihmiset ehkä tunteekin itsensä jo paremmin siinä vaiheessa. Kun taas ihmiset jotka lähestulkoon aina on suhteessa, niin tunteeko ne itseään ollenkaan?? Joka suhteessa tavallaan yrittää olla jonkinlainen, miellyttää toista ja arki on jotain mitä se nyt missäkin suhteessa on. Sitten kun jää yksin niin ei tiedäkkään, mitä ITSE haluaa.. ?! Kuitenkin jokaine elää täällä itselleen. Oli parisuhteessa tai ei.
Ymmärrän kyllä, että sinä ja valtaosa muistakin ihmisistä ajattelette juuri niin kuin sinä ajattelet. Ei ihminen voikaan nähdä maailmaa muualta kuin omasta näkövinkkelistään, eikä ihminen, jolla on ollut aina vientiä, varmasti tajua, mitä on olla oikeasti ei-haluttu. Itse en enää kykene uskomaan, että se on itsestä kiinni. Niin monta vuotta olen kuitenkin kuluttanut turhaan etsimällä. Enkä edes tarkoita sitä, että pariutuminen olisi kiinni ulkonäöstä. En itsekään näytä miltään suohirviöltä. Minussa ei vain ole mitään sellaista, mikä vetäisi puoleensa. Jos kahdenkymmenenviiden vuoden aikana oikeasti kukaan ei ole tuntenut minkäänlaista vetoa, en usko, että kukaan nyt yhtäkkiä alkaakaan tuntea. Ainahan tuo on kauhean nätisti sanottu, että kyllä sieltä joku tulee vastaan sinullekin. Kiitos siitä. Tilastot nyt vain ovat tässä asiassa minun puolellani ;)
Mutta siis minua tosiaan viehättää ajatus siitä, että olisin jossakin vaiheessa elämääni vapaa halusta ja kaipuusta. Luoja ties kuinka paljon elämässäni olen aikaa hukannut itkemällä jonkin sellaisen perään, jonka perään itkemisessä ei ole mitään järkeä. Olenhan minäkin Hollywoodin kasvattama, ja sieltä käsin minulle on pienestä pitäen opetettu, että suurin asia, minkä ikinä voin kokea, on rakkaus. Ja sitten kasvan aikuiseksi ja hukkaan suunnattoman määrän aikaa tavoitellakseni sitä, kun voisin vain myöntää, että toisiksi tai kolmanneksi suurin voisi olla jopa minun tavoitettavissani. Tai että (eroottinen) rakkaus ei välttämättä olekaan mikään arvo sinänsä. Kyllähän vieläkin monissa kulttuureissa ihmiset saattavat pariutua järjestetyillä avioliitoilla, ja he eivät ilmeisesti kaipaakaan muuta. (Mutta onko missään kulttuurissa pariutumattomuus arvostettua?). Olen mitä ilmeisimmin kasvuympäristöni uhri. Onkohan tämäkin jonkinlainen sukupuolikysymys? Opetetaanko pojat ehkä kaipaamaan rakkautta vähemmän ja jotain muuta enemmän?
Ehkä vielä joku päivä opin luopumaan ja olen aidosti vapaa.
Ymmärränhän minä, että on toivo mennyt.. Niin on minullakin! :D Vähän eri tavalla ehkä..? :)
Enkä usko että sitä koskaan voi löytää sellaista totaalista rauhaa, vapautta.. Ei ainakaan tällä päällä! ;)
Niin, se viehätysvoima tosiaan taitaa tulla suurimmaksi osaksi sisältäpäin.. Ja uskon kyllä vakaasti, että myös sinusta joku vielä kiinnostuu - tai on kiinnostunut, mutta et vain tiedä siitä!! ;)
Alan olemaan sitä mieltä, että ystävät ne on tämän elämän suola. Minulla taas niitä ei hirmuisesti ole. Jokunen nyt onneksi kuitenkin. Ehkä mun kirous on sitten se, että menetän ihmisiä niiden suhteiden loppumisen jälkeen.. Vaikka tietysti muutama jäänyt hyväksi ystäväksi myös.
Niinhän sitä sanotaan, että "ongelmien määrä on aina vakio". ;)
Omat ongelmansa siis jokaisella.
Sitä en tiedä, onko ongelmien määrä vakio, mutta olen kyllä samaa mieltä siitä, että yksinäisen on hyvä keskittyä ystäviin, koska ihmisten välisistä kontakteista elämän mielekkyys kuitenkin loppujen lopuksi löytyy. Itse tosin ajattelin keskittyä entistä enemmän myös työhöni.
Mutta ennustan, että kahden kuukauden päästä sinä elät keskellä kuumaa kesäromanssia ja olet unohtanut, että olet joskus ajatellut heittäytyväsi elämään yksin vapaasta tahdosta. Kahden kuukauden päästä minä taas mietin jälleen, miten oppisin olemaan tyytyväinen yksinäni ja kerjään kavereita viihdyttämään itseäni keskellä hikistä kesää, jota muut viettävät rakkaittensa kanssa. Ehkä en silloin enää ole ihastunut keneenkään ja kaipaan vain jotain hämärää, taka-alalla olevaa toivoa edes jostakin. Tai sitten kesäni täyttyykin niin aktiviteeteista, että unohdan. Ehkä alan viimein kasvaa yksinelooni :) Toivoa on.
Hyvä aloitus, sillä oon itse ajatellut lähiaikoina samaa aihetta. Mulla ei kovin pitkiä suhteita takana ole ja kolmekymppiä kolkuttelee oven takana.. ja tänä keväänä olen jotenkin alkanut sisäistää ajatuksen, että mitä jos elänkin elämäni yksin. Toisaalta se ei pelota, sillä olenhan yksin tallaillut vuosi kaupalla, ja mitään en kadu ja voin sanoa ett¨monia nautinnollisia hetkiä ja vuosia on eletty (kiitos ihanien ystävieni niin ja niiden satunnaisten minisuhteiden). Silti, sitä toivoo alitajuntaisesti että olisi se joku.. Ja nyt kun ensimmäistä omaa kämppää olen alkanut etsimään, huomaan että katselen asuntoja sillä silmällä että siellä olisi tilaa paremmallekin puoliskolle jos sellainen sattuisi kohdalle. Onhan sen surullista jos sitä ihmistä ei kohdalle tule, mutta jotenkin olen alkanut pakottamaan itseni tajuamaan että elämässä on paljon muutakin, niin kuin onkin! Ehkä tää sinkkuus alkaa myös muokkaamaan mua siihen suuntaan että kohta en enää edes huomaisi jos se ihana kävelee ohi. Silti jossain tuolla syvällä sydämessä elää ikuinen optimisti, joka ajattelee että kyllä se joku päivä.. mene ja tiedä.
Mulla se kolmekymppiä kolkutteli ja kolisteli mennessään.... Välillä tosiaan miettii että onko se nyt tosiaan niin, että yksin tässä loppupeleissä tulee sittenkin jäämään.. Ehkä siitä syystä juurikin nyt haen tilaa omalle elämälle ja näille mietteille. Joka tapauksessa samaa rataa en voi enää jatkaa koska se tosiaan johtaa siihen että jään yksin.. Muutoksia olen siis hakemassa ja taidanpa tosiaan uskoa siihen että kun tovin pystyn yksinäni olemaan ja alan tarkemmin katsomaan kehen seuraavan kerran sekaannun, niin kukapa tietää; ehkä seuraava on elämäni ja arvoiseni nainen jolle voin antaa ihan kaiken. On sitten hyvä suhteessakin jälkeenpäin miettiä, että oli se hyvä kun otin kunnon "irtioton" ennen kuin tapasin sinut.
no eihän sulla sitten ole halu olla yksin ja kehittää itseäsi, jos kerran mietit että olis kiva olla jonkun kanssa kesäkin... mitä horiset.