Tänään purskahdin pitkästä aikaa itkuun. Olin onnistunut työntämään asiat pois mielestäni, mutta selväähän on, ettei ne ikuisuuksia poissa pysy. Olen pitänyt itseni kiireisenä, etten ehdi ajattelemaan. Nyt kun olen yksin, pyörittelen päässäni näitä samoja asioita, uudelleen ja uudelleen. Olo on väsynyt, toivoton ja onneton. Suru tuntuu musertavalta, en jaksaisi edes hengittää. Mietin kaikkia niitä ystäviä ja tuttuja, jotka ovat onnistuneet saamaan lapsen, enkä voi ymmärtää, miksen saa itse kokea samaa onnea. En halua elää elämääni näin, lapsettomana ja katkeroituneena, kateellisena muiden onnesta ja masentuneena siitä, ettei elämä ole sellaista, kuin haluaisin sen olevan. En haluaisi enää surra, mutta en mahda tunteilleni mitään. En, vaikka kuinka yritän pitää toivoa yllä ja ajatella positiivisesti. Vaikka olenkin onnellinen ja kiitollinen niistä asioista, mitä minulla on, en osaa olla surematta. Pitäisi pystyä hyväksymään se, ettemme välttämättä koskaan saa lasta. Se on äärettömän vaikeaa, koska olen kuvitellut asiat aina toisin. Eniten tuskaa aiheuttaa se, että pelkään järjettömästi, etten ikinä voi antaa miehelleni sellaista elämää, kuin hän haluaisi. Hän toivoo lasta niin kovasti. Sydäntä särkee, kun hän sylittelee muiden lapsia, uskoen kärsivällisesti siihen, että meidän vuoromme tulee vielä.
Olemme kolmekymppisiä, lapsettomuutta takana 5,5 vuotta. Hoidoissa on juostu siinä määrin, että seuraava yritys tulee olemaan viimeinen.
Olemme kolmekymppisiä, lapsettomuutta takana 5,5 vuotta. Hoidoissa on juostu siinä määrin, että seuraava yritys tulee olemaan viimeinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moi. Mulla on niiiin samat fiilikset kuin sinulla ja samaa ikäluokkaa mekin..
Meillä takana 1 ivf -> 1 siirtokelpoinen ja 1 icsi -> 5 siirtokelpoista 14 munasolusta.. siirrettiin 2 ja loput 3 ei selvinnyt sulatuksesta. Meillä ilmeisesti ongelmiä hedelmöittymisessä.. Alkioista tulee 2-4 soluisia.
Täälläkin monet itkut itketty ja tuntuu niin pahalta ;((((