Perustimme mieheni kanssa uusperheen -90 luvun puolivälin jälkeen, kun menimme naimisiin, minä toista kertaa, mieheni kolmatta.
Minulla oli ennestään neljä lasta ja miehellä viisi. Olemme vuosien aikana saaneet kokoon katraan, eikä todellakaan ongelmitta. Aluksi ajattelin, että onhan se helppoa saada kaikki saman katon alle, ja lapsetkin tulivat hyvin toimeen.
Aluksi kolme ensimmäistä vuotta sujuivat kuin unelma, ajattelinkin, ettei tämä voi olla totta.
Nyt on ilmennyt ongelmia, lapset riitelevät herkemmin kun ovat toisilleen kunnolla tuttuja, uudet perheen jäsenet eivät tuoneetkaan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, vaan tuntuu, että uuden vauvan kautta muu perhe jotenkin hajosi palasiin.
En tiedä, onko muille käynyt näin!?!
Välillä äitinä (kotiäitinä) on väsynyt ja haluaisi jakaa vastuuta lapsillekin, mutta olen saanut neuvoja muilta isojen perheiden äideiltä, ettei saa sysätä vastuuta lasten harteille, koska he saavat siitä käsityksen, että he ovat olemassaolollaan syypäitä minun väsyn tunteeseen ja huonoon tuuleen.
Mies käy töissä ja elättää meitä, toki hänkin aina ehtiessään touhaa lasten kanssa.
Äitipuolena olo on myös aika rankkaa, koska lapset vertaavat omaan äitiinsä ja välillä on lasten äiti minun kimpussani, kun kullannuppunsa eivät saa kaikkea tahtoaan läpi.
Nyt meillä asuu kotona minun 12,15 ja 18-vuotiaat lapset, miehen 16, 13 ja 13-vuotiaat lapset ja yhteiset kolme lastamme 5,3,1-vuotiaat.
Minun esikoiseni 21v. asuu jo omillaan, samoin miehen 23 ja 19v. lapset.
Minulla oli ennestään neljä lasta ja miehellä viisi. Olemme vuosien aikana saaneet kokoon katraan, eikä todellakaan ongelmitta. Aluksi ajattelin, että onhan se helppoa saada kaikki saman katon alle, ja lapsetkin tulivat hyvin toimeen.
Aluksi kolme ensimmäistä vuotta sujuivat kuin unelma, ajattelinkin, ettei tämä voi olla totta.
Nyt on ilmennyt ongelmia, lapset riitelevät herkemmin kun ovat toisilleen kunnolla tuttuja, uudet perheen jäsenet eivät tuoneetkaan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, vaan tuntuu, että uuden vauvan kautta muu perhe jotenkin hajosi palasiin.
En tiedä, onko muille käynyt näin!?!
Välillä äitinä (kotiäitinä) on väsynyt ja haluaisi jakaa vastuuta lapsillekin, mutta olen saanut neuvoja muilta isojen perheiden äideiltä, ettei saa sysätä vastuuta lasten harteille, koska he saavat siitä käsityksen, että he ovat olemassaolollaan syypäitä minun väsyn tunteeseen ja huonoon tuuleen.
Mies käy töissä ja elättää meitä, toki hänkin aina ehtiessään touhaa lasten kanssa.
Äitipuolena olo on myös aika rankkaa, koska lapset vertaavat omaan äitiinsä ja välillä on lasten äiti minun kimpussani, kun kullannuppunsa eivät saa kaikkea tahtoaan läpi.
Nyt meillä asuu kotona minun 12,15 ja 18-vuotiaat lapset, miehen 16, 13 ja 13-vuotiaat lapset ja yhteiset kolme lastamme 5,3,1-vuotiaat.
Minun esikoiseni 21v. asuu jo omillaan, samoin miehen 23 ja 19v. lapset.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei voi muuta toivoa kuin jaksamista sinulle. Iät huomioiden taitaa olla se murrosikä ja sen tuomat myllerrykset pahimmillaan. Onneksi se on ohimenevä aika ja nuo kaikki jossain vaiheessa lentämässä pesästä! Tottakai vastuuta pitää antaa lapsillekin... mistä sitä muuten opitaan ellei sieltä kotoa! Itse olen suurperheen jälkeläisenä hyvinkin pienestä joutunut ottamaan vastuuta erilaisista asioista, ja totean nyt suurella kiitoksella vanhemmilleni että siitä on ollut vain positiivisia seurauksia. Mistähän lie kasvanut tämä hälläväliä "ei liikuta mua" sukupolvi, kun ei paljon välitetä asioista eikä osata ottaa vastuuta. Ja riiteleehän ne lapset aina jossain määrin.. on ne sitten omia tai toisen tai yhteisiä!
Ei hyvää päivää. Eikö sulla oo paikat pilalla ja löysinä tollasen katraan synnyttämisen jälkeen? Miten teillä riittää rahat kaikkien lasten harrastuksiin, matkoihin, shoppailuun, autokouluihin jne? Enpä voisi ikinä kuvittella olevani yksi tuollaisen perheen lapsista enkä onneksi olekaan. Eihän siinä mitään jos tykkää, mutta kyllä tuo vähän oma vika on, eikä kannata ihmetellä jos elämä pelkkää riitelyä ja vittuuntumista.
Vastuuta pitää lapsille opettaa pienestä pitäen. Meillä isommat katsoo pienempiä esim. pihalla ollessa ja homma on hoitunut hyvin. Jokaisen pitää antaa lapselle vastuuta siinä määrin kuin tuntee hyväksi. Tytärpuoleni on hoitanut veljiään kymmenvuotiaasta asti, ja hyvin. Hän jopa välillä antaa meille omaalotteisesti vapaaillan, että pääsemme pois kodin piiristä.
Jos lapsia ei vastuuteta tekemään kotitöitä tai auttamaan jokapäiväisissä askareissa eivät he silloin opi mitään.
Suurperheen äitinä pitää tehdä ja keretä tekemään paljon erilaisia askareita jotta arki sujuisi. Miksi sitä taakkaa ei voisi hyvillä mielin hieman keventää jos vaan on mahdollista.
Annan sinulle neuvon johon sinä olet asiantuntija: Sinä tunnet lapsesi parhaiten, sinä tiedät mitä lapsesi pystyvät tekemään ja sinä tiedät mitä voit lapsiltasi vaatia. Tällä neuvolla minä olen päässyt katraani kanssa eteenpäin.
Tytärpuoleni äidin kanssa tulen erinomaisesti toimeen(nykypäivänä). Soittelemme tytön asioista ainakuin vain mahdollista. Meillä on sopimus siitä että silloin kun tyttö on meillä silloin on meidän säännöt ja sillon kun aitinsä luona pätee siellä heidän säännöt. Kumpikaan perhe ei SAA puuttua toisten sääntöihin. Yleisesti on kyllä sovittu tietyt rajat joita noudatetaan. Tämä toimii suorastaan hyvin. Tosin on vaatinut paljon työtäkin että tähän on päästy