Toivoton ja yksipuolinen rakkaus

Ajattelin tulla jakamaan tarinani tänne koska saatan kohta haljeta ellen tästä kellekään puhu.

Yli vuosi sitten otin ja menin ihastumaan ihmiseen, joka on minua p-a-l-j-o-n vanhempi ja kaiken lisäksi perheellinen mies. Aina välillä tätä ihmistä tuli nähtyä kylällä ja jonkin verran juteltua. Kielsin tunteeni aluksi tätä ihmistä kohtaan mutta viimein myönsin että sydämeni sykkii hänelle. Ihastuminen muuttui pikkuhiljaa syvemmäksi, aina kun tämä ihminen tuli vastaan niin sydän alkoi hakata tuhatta ja sataa ja jalat menivät veteläksi. Saatoin tuntikausia tämän jälkeen kulkea pää pilvissä- vain sen takia että olin nähnyt vilauksen hänestä, tai jos hän oli moikannut yms.

En ole koskaan ollut sellainen tyttö, joka juoksee miesten perässä. Samalla kuin kaverini suorastaan kyttäsivät ja metsästivät poikakavereita toistensa perään, olin minä se, jota ei sellaiset jutut paljoa kiinnostaneet. En uneksinut poikaystävistä ja aviomiehistä, kun taas ystävilläni oli varmaan jo valmiiksi hääpuku ja lasten nimet mietittyinä. En vain koskaan kaivannut mitään sellaista elämääni. Kunnes sitten viime kevät muutti kaiken.

En edelleenkään tiedä mitä haluan. Alan olla pakkomielteinen tämän ihmisen suhteen. Tiedän etten koskaan voisi kertoa hänelle tunteistani koska hän pitäisi minua varmaan hassuna pikku tyttönä. Tiedän etten koskaan häntä tule saamaan. Olen kaksikymppinen kun taas tämä tyyppi on todella liian paljon vanhempi, puhun nyt ainakin kolmen vuosikymmenen ikäerosta. Iältään hän voisi olla isäni. Olen miettinyt, että miksi olen niin lääpälläni häneen. Arvelette varmaan, että tämä on jotain teini-iän ihastuksia jotka tulevat ja menevät, tai sitten haen hänestä jotakin isähahmoa jne jne. Hänen seurassaan minulla on vain niin hyvä ja turvallinen olo. Hän on aina iloinen ja omaa mainion huumorintajun. Ulkonäöstä voisin sanoa että hän näyttää paljon nuoremmalta kuin on oikeasti. Hän vain tuntuu niin täydelliseltä.

Viimeiset viikot ovat kuluneet kuin sumussa. Ajattelin että minun pitää yrittää irrottautua tästä tunteesta koska se ei ikinä voi johtaa mihinkään. Samalla taas roikun näissä tunteissa ja se lisää tuskaa. Välillä en pysty syömään ja saatan itkeä itseni uneen. Haluaisin vain hävitä tästä maailmasta, koska tuntuu etten jaksa näiden tunteiden kanssa elää. Poissa silmistä, poissa mielestä, jotkut sanovat. No ei tässä tilanteessa. Vaikka en näe häntä kuukausiin niin hän on aina ajatuksissani ja tulee kaiken lisäksi uniini. Huomaan välillä hakeutuvani paikkoihin, josta tiedän näkeväni hänet jos hän kulkee ohi. Ja voi sitä ihanaa tunnetta jos hänet näen. Ja vielä parempaa jos hän näkee minut ja tervehtii. Silloin olen maailman onnellisin ihminen. Ja sen jälkeen olo on taas tyhjä, kuin olisin luopunut jostain hyvin tärkeästä. Joka aamu herään ja ajattelen että ehkä taas tänään näen hänet. Kuin eläisin noita pienen pieniä hetkiä varten.

Toivon tälle ihmiselle kaikkea hyvää koko sydämestäni, kuin myös hänen perheelleen. Haluan että hän on onnellinen koska sen hän ansaitsee. Ehkä jonain päivänä lakkaan ajattelemasta häntä. Tällä hetkellä vaan tuntuu että ei ikinä tule kolahtamaan noin kovaa.

Kiitos jos jaksoit lukea. Olisi mukava kuulla muita kokemuksia, koska tiedän että niitä on.