Tästä on varmasti keskusteltu jo aiemmin, mutta millaiset välit teillä on vanhempiinne? Miten he suhtautuvat lesbouteen? Itelläni katkesi välit viikonloppuna lopullisesti omiin vanhempiini. Korulauseita hyväksymisestä, mutta tosiasiassa olen suvun häpeäpilkku jota yritetään salata. Tein virheen ja muutin tilapäisesti suht lähelle vanhempiani, kunnes tajusin että se oli ansa. Saivat sitä kautta "silmät" kontrolloida ketä luonani käy.. Nyt kun olen muuttamassa uudelleen pois, tekevät sen kaikella tavalla vaikeaksi (varsinkin kun tietävät että muutan lähelle naista jota tapailen). Kohtalotoverit, kertokaa te kuinka selvisitte kokonaan ilman vanhempienne tukea?
Vanhempiin..
pettynyt!
192074
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Muutin kaupunkiin ja suku jäi landelle soittelemaan. Se oli yksi elämäni parhaimmista ratkaisuista. Onneksi maailma on täynnä ihmisiä, niitä jotka eivät ole lähisukulaisia:)
Vanhempasi todennäköisesti häpeävät itseään suvun ja erityisesti omien vanhempiensa silmissä, varsinkin jos isovanhempasi ovat vielä elossa. Jostakinhan sinä ne geenit ja kasvatuksen sait, niin että kuka mokasi ja miten, sitä ne sun vanhemmat kelaa ja yrittää niellä oman epäonnistumisensa heteroina. Plus että lasten maailmalle lähteminen aloittaa kokonaan uuden aikakauden ikääntyvien vanhempien elämässä. Luopuminen voi olla vaikeaa, puolin ja toisin.
hyväksyivät asian. tai siis äiti, mutta isääni en olekaan ollut yhteyksissä vuosikausiin.
joskus voi mennä aikaa, että vanhemmat tottuvat asiaan. kärsivällisyyttä!
Kotona vielä olen, joten eivät kovin pahasti ottaneet. Ei tästä ole kauankaan kun heille siitä kerroin..olisikohan nyt tullut puolisen vuotta kuluneeksi.. Äiti itki ja isä oli aivan hiljaa. Veli ei ollut moksiskaan. Asiasta puhuttiin muutama ilta ja ajattelin sitten että kaikki olisi selvää heille ja heitä tämä ei haittaa. Kuitenkin minua on kummastuttanut tämä vaitonaisuus seksuaalisuudestani..
Ehdoton kielto on se että mummolleni en saa asiasta kertoa. Mutta enpä ole huomannut heidän kertoneen kellekään muullekkaan suvusta. Olisiko se minun tehtäväni kertoa muillekin? Entä sitten kun möläytän asian jollekin jolle en ehdottomasti sitä olisi saanut kertoa, koska vanhempani eivät asian paljastuttua ole minulle koko asiasta puoltakaan sanaa sanoneet?
Minulla on siis se vaikeus, että luulen heidän hyväksyneen asian, mutta kuitenkin he viestittävät että asia ei kuitenkaan ole aivan selvä heille.. Ja kun äitini on savolainen ja isäni karjalasta, niin mitä muuta voi odottaa kuin puhumattomuutta!
Ratkaisu minulle olisi siis muutto muualle. Asun siis vielä kotona rahatilanteen takia. Minä ja vanhempani saataisiin etäisyyttä toisiimme ja sitä kautta voisimme ehkä jopa alkaa puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä.
Puff.
joo olen minäkin pettynyt. äidille kerroin ja se sai sydärin öbaut. eikä asiasta oo sen koommin puhuttu. aina se jaksaa vihjailla miehistä että onko niitä jne jne.
Aika paukku, kun äidille kerroin... Reaktio oli huutamista ja haukkumista. Myös tyttöystäväni hän haukkui edes tuntematta sitä. Annoin ajan kulua, vaikka kipeää teki... Meinasi välit mennä poikki ja äitiniki varmaan sen huomasi. Nyt tän jälkeen olemme jo puheväleissä ja äiti kestää nähdä kultani ilman verenpaineen kohoamista. Eli loppujen lopuksi kaikki hyvin! Mutta tietenkin tollainen käyttäytyminen on etäännyttäny meitä. Isälle en ole kertonut, koska en pidä sitä niin tarpeellisena. Kylläpä se varmaan itsekin tajuaa, kun huomaa kuinka tiiviisti olen tyttöni kanssa yhdessä.
Tyttöystävän äiti on taas reagoinut aivan toisin. Hän tiesi jo etukäteen kultani suuntaumuksesta joten suhde ei ollut mikään yllätys.Tämä äiti on ollut meille todella suuri tuki ja kannustanut elämään niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Lisäksi hän laskee minut jo perheenjäseneksi ja olen aina tervetullut kylään. Tällaisia vanhempia tarvitaan enemmän! Onneksi edes toisella meistä on näin ihana äiti... :)
Minulla tämä kaapista ulos lentäminen tapahtui helposti ja nopeasti. Jo ensimmäisen kerran jälkeen, kun olin baarista löytänyt naisseuraa (silloin vielä asuin avoliitossa silloisen poikaystäväni kanssa!), soitin muutamat tärkeät puhelut siskolleni ja parille ystävälleni, ja heidän reaktionsa olivat positiiviset. Isälle ilmoitin asiasta myös puhelimitse ja olin ikävä kyllä melkoisessa kännissä, eikä siinä muuta kuin, että oli isä vähän hiljaista poikaa, mutta myöhemmin asiasta keskustellessamme hän ei ole ainakaan sanonut mitään negatiivista ja on jopa hieman yrittänyt jutella "homoasiaa" pariinkin otteeseen -jopa omasta aloitteestaan! Äiti taas on saanut kuulla lähes kaiken, kun minulla on tapana puhua asioistani suoraan, mitään peittelemättä kotona siskojen kanssa ja muutenkin. Olen avannut suuni jopa mummon ja papan läsnäollessa. Hekin kyllä varmasti tietävät, mutta eivät toki asiasta puhu saatikka anna sellaista kuvaa, että tietäisivät.
Ystäväni ja sukuni ja myös kaikki puolitutut ovat suhtautuneet lesbouteeni erittäin hyvin. Varsinkin nuoriso(!), siskot ja serkut. Toinen siskoistani nauroi, kun kerroin hänelle "kääntymisestäni" ja toinen (oli silloin 17v.) oli huutanut, että:"Hyi, vittu!", kun kuuli, mutta parin kuukauden päästä olikin jo ihan eri ääni kellossa ja innostuipa siskokultani itsekin pusuttelemaan jonkun tytön kanssa...joten saa nähdä, milloin meidän perheessä tulee ilmi useampia "tapauksia"...
Nykyajan nuoriso on onneksi jo melkoisen avarakatseista porukkaa ja monet ovat nostaneet minulle tämän kaapista tulon vuoksi jopa hattua. Ihmiset ovat olleet erittäin kiinnostuneita kuulemaan kokemuksistani ja jotkut ihan selvästi yrittävät testata myös omaa viehätysvoimaansa minuun. :) En ole vielä kokenut yhtään negatiivista reaktiota tai palautetta, paitsi tietenkin muutama mies nyt on antanut perinteisiä typeriä seksistisiä kommentteja, mutta muuten olen saanut osakseni pelkkää hyvää kertoessani rehellisesti kaiken. Rohkeus ja usko itseen tekee maailmasta paremman paikan. Kertominen helpottaa myös muiden oloa -yleensä siihen voi vaan mennä hieman aikaa ja ongelmia saattaa toki tulla- mutta SE KANNATTAA loppupeleissä VARMASTI! Kun ei häpeile näyttää tunteitaan, silloin vasta pystyy rakastamaan itseäänkin täysillä ja antamaan rakkautta myös muille.
Minusta tuntuu hirveältä niiden ihmisten puolesta, jotka joutuvat salailemaan syvimpiä tunteitaan -itse en pystyisi sellaiseen elämään! Eihän rakkaudessa ole mitään hävettävää!!!
..onnellinen puolestasi!
Mutta arvaapa, mistä tuo suopeus ja asiallisuus johtuu sinun perhe-, kaveri- ja ystäväpiirissäsi?
He ovat sivistyneitä ja ennakkoluulottomia.
Ennakkoluulottomia kyllä mutta sivistyneet tilastollisesti vähemmän hyväksyvät lesbouden/homouden kuin vähemmän sivistyneet. Että silleen. Eräässä lehdessä oli aukeaman pituinen artikkeli. Mutta kun ei voi mainostaa...
..artikkeli mikä tahansa, en usko siihen.
Valitettavasti.
Uskon puolestaan, että jo tiedon mukanaan tuoma mahdollisuus tarkastella erilaisia ilmiöitä ja ymmärtää niitä lisää ennakkoluulottomuutta.
Kyllä se on juntti, joka on ennakkoluulojensa vanki, eikä pysty kyseenalaistamaan totuttuja elämisen malleja..
Toki juntti voi olla linnoittautunut sivistyneistöön, mutta silloinhan häneltä puuttuukin sielun sivistys, joka on mielestäni sivistyneisyyden toinen puoli.
Taas tultiin asiaan, joka liittyy niin paljoon..
...luulen, että omalla käytöksellä on enemmän painoarvoa tällaisissa asioissa - eritoten sillä, että olen sinut asian kanssa, sillä se on se juttu, johon muut reagoivat. Kyllä mun perheessä ja ystäväpiirissä on paljon tiukkapipoja, konservatiivisesti ajattelevia ja ymmärtämättömiä pintaliitäjiä, joihin paras keino vaikuttaa on olla hyväntahtoinen, keskustelutaitoinen, lapsenmielinen ja omanarvontunteva, ja vielä mielellään nokkela ja sanavalmis. Olen aina ollut itse luotettava ja joustava muiden kanssa -ehkäpä liiankin kiltti ja alistuva -olen myös kokenut samoja ongelmia suhteissani miehiin kuin ystäväni ja perheeni, eli tiedän senkin puolen, joten ihmiset ovat kiinnostuneita tietämään olenko nyt päässyt parempaan elämään käsiksi -oliko minun levoton ja ongelmainen nuoruuteni seksuaalisuudestani johtuva. Siihen en kyllä osaa ihan suoraan vastata, mutta seksuaalinen vapautuminen on ainakin antanut minulle paljon hyvää - paransi minut - ainakin hetkeksi, mutta toi mukanaan myös uudenlaisia haasteita (tiedä vaikka vielä tappaa!?).
Olen huomannut(ikäväkseni!), ettei meissä naisissa ja miehissä sittenkään niin hirveästi eroa ole -yhtä vaikeaa voi olla kumman kanssa tahansa - mutta kyllä mä enemmän rakastan ihmistä, joka muistuttaa enemmän minua itseäni. Olen sitä mieltä että, mitä parempi itsetunto ihmisellä on sitä samankaltaisemman olennon kanssa tahtoo elämänsä viettää, tai uskaltaa viettää. Jos ihminen todella arvostaa itseään ja vapauttaan olla omanlaisensa, hän ei alennu yhteiskunnan antamiin tympeisiin muotteihin -millainen naisen tai miehen tulee olla ja minkälainen on "oikea" parisuhde. Tahdon olla eräänlainen suunnannäyttäjä naisille, ettei vain miehillä ole oikeus tietynlaiseen käyttäytymiseen ja elämänasenteeseen. Rohkeutta olla oma, aito itsensä on se, mitä yritän kaikille toitottaa...
Lapsi on terve, kun se leikkii ja ihminen on lapsi syvimmältä olemukseltaa kuitenkin aina, joten: OLEMME TERVEITÄ VASTA, KUN OSAAMME SUHTAUTUA ELÄMÄÄN KUIN LEIKKIIN, VAPAUTUNEESTI ILMAN LEIMAANTUMISTA MIHINKÄÄN KATEGORIAAN, PYYTEETTÖMÄSTI RAKKAUTEEN JA ILMAN SAIRAAKSI TEKEVÄÄ TUNTEIDEN PIILOTTELUA ELI TEESKENTELYÄ!
Ihminen ei saisi alentua siihen rooliin, minkä toiset hänelle rakentavat, että toiset olettavat hänen olevan juuri tietynlainen ja taitava vain tietyissä asioissa -eikä sen enempää saa vaatiakaan- vaan on alistuttava kohtaloonsa -tyydyttävä vähään! TUNTEET OVAT NAUTTIMISTA VARTEN ja JOKAISEN TULISI SAADA KOKEA NIITÄ MONIPUOLINEN KIRJO! Olemme kaikki kuin näyttelijöitä, joista vain harvat ja valitut pääsevät näyttelemään useampia, hienoja rooleja elämänsä varrella, muut joutuvat tyytymään talonmies Sepon ja hänen vaimonsa Ullan rooleihin, jos eivät taistele oikeuksistaan ja usko itseensä ja huumaavan rakkauden olemassaoloon ja että sen jokainen ansaitsee parhaimmassa, voimakkaimmassa muodossa.
Terveisin, Kyltymätön kynäilijä, hippivanhempien
kasvattama tuulitukka, joka on saanut
viettää lapsuutensa hyvin erilaisten
ihmisten kanssa, ja niitä ihmisiä on
myös ollut paljon(..toivottavasti myös
tulevaisuudessa!).
..on hyvä, vaikka lukaisin sen pikapuolisesti, koska työt painavat päälle tänä aamuna.
Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että emme voi vanhempiemme emmekä kenenkään toisen ihmisen suhtautumista mihinkään asiaan muuttaa omalla käyttäytymisellämme, hyvälläkään, tavattoman hyvälläkään.
Vai miten on mielestäsi kaikkien niiden homojen ja lesbojen tapaukset, joissa vanhemmat eivät ole heitä hyväksyneet? Onko se sitten homolasten omaa syytä? Eivätkö he vain osaa tuoda suuntautumistaan oikein esiin?
Elämä on vuorovaikutusta muihin ihmisiin, mutta tietty vastaanottokyky pitää toisellakin osapuolella olla, jotta omat kommunikaatiotaidot pääsevät esiin.
Mä olin jo onneksi kaukana kotoa, kun tulin ulos vanhemmilleni. Isä ei vieläkään puhu asiasta, mutta olen ottanut puhumattomuuden paremmin vastaan kuin mahdollisen huutamisen.
Äitille aika on tehnyt hyvää ja nykyään hän on erittäin kiinnostunut minusta ja mun asioista.
Muu suku jaksaa kyllä puhua musta ja olla huolissaan mun kauhean hankalasta elämästä, eh. Ovat jopa ehdottaneet sukukokousta, jossa puhuttaisiin, mitä mulle pitäis tehdä.
Sain jopa yhdeltä kuulla, että olen ollut hänelle kuollut, koska olen tällainen. Siinäpä sitten tasoa keskustelulle. Veljet ja siskot jaksavat puolustella ja raportoida kuulumisia mullekinpäin. Ei voi kuin pyöritellä päätään.
Tärkeintä on kuitenkin äiti ja isä, joille asia alkaa olla jo ihan ok. He vaan joutuvat kohtaamaan tätä suvun tyranniaa - en minä, joka osaisin aiheesta ehkä enemmän keskustella. Mutta, suvaitsemattomat ihmisethän eivät etsi rakentavaa keskustelua, vaan vahvistusta omille käsitteilleen kaltaisiensa seurasta.
Kaikki vähemmistöt joutuvat näiden kysymysten eteen, mutta yleensä muilla vähemmistöryhmillä on sentään oma suku tukenaan. Vanhempien kanssa on vaan oltava kärsivällinen. Omani huomasivat, että mä olen se sama tytär kuin aina ennenkin, ja vieläpä onnellinen.
keskustelut omasta itsestäni on tähän asti käyty kokonaan pohjalta, mikä on meille muille hyväksi..muusta viis.
Olen koettanut selvittää asiaa kantilta jos toiselta mutta eipä tuloksia juurikaan tullut, aikaa mennyt muutaman vuoden verran..ajattelin hiljaa hyvä tulee..hiljasta on vielä nytkin. lähtökohdat; auton mittarin lukemisesta, kieltämiseen tapaamisiin, ja kaikkea siltä väliltä. lopputulos heidän kannaltaan varmasti niin toivottu. välit meni rakkaan kera, mutta eipä ole ainoat joihin välit muuttuneet. Kunhan saa itsensä kammettua taas zombietilasta maanpinnalle, niin henkisesti kasvanut niihin mittoihin että vain omalla onnella on väliä, ei mielipiteillä, vaikka ne olisivat omien vanhempien tai sisarusten.
Tai sitten ei. Sain kirjoituksestasi käsityksen, että vanhempasi rakastavat sinua. Se on tärkeintä. He rakastavat sinua, vaikka nyt on hankalaa, he yrittävät omalla tavallaan "pelastaa" sinua. Anna heille aikaa sopeutua. Rakkaus voittaa. Kun he huomaavat, että olet onnellinen - tai vaikka onnetonkin, mutta et muutu, he ovat sinun puolellasi.
Muu suku ja tuttavat voivat olla eri juttu, ne, jotka eivät erityisemmin rakasta, voivat heilahtaa arvostelijoiksi. Se katsos riippuu suhdanteista, siitä, mitä mieltä enemmistö tai mielipidejohtajat ovat. Epäitsenäisesti ajattelevat peesaavat. Rehellisesti ymmärtämään pyrkivät ja sinusta välittävät ihmiset tulevat olemaan enemmistö, usko pois. Läheisten tuki on kuitenkin tärkein, koeta kestää tämä vaikea aika, ole kärsivällinen.
Kyllä he varmasti rakastavatkin.. Meidän perheessä on kuitenkin aina oltu "kylmiä", eli tunteita ei ole näytetty, itselle läheisistä asioista ei olla keskusteltu, kerrottu kuinka rakkaita läheiset ovat jne. Meidät (siis minä ja sisarukseni) ollaan kasvatettu todella konservatiivisesti. Käskyt tulevat "ylhäältä" ja valtaa on rumasti käytetty. Siitä olen katkera nyt ja varmaan aina. Sen takia minun on juuri vaikea olla ns. normaali koska heidän ajatuksissa minä kannan "sairautta" ja se pitää kitkeä pois keinolla millä hyvänsä. Heistä olisi hyvä jos asuisin lähellä jotta minua voisi taas yrittää "käännyttää" kieltämällä kaikki naisvieraani. Vieras nimeä he käyttivät silloisesta pitkäaikaisesta tyttöystävästänikin. Suku on pahin.. Ja tätä vihaa kannan vielä pitkään, sille en voi mitään!
Luin tuossa juuri Klaudian ohjeen ja kannatan sitä lämpimästi sinulle. Vanhempiesi tottuminen muuhun todellisuuteen kuin omaansa tulee olemaan pitkä prosessi, ei sinun tarvitse kärsiä siitä enempää, kuin mitä nyt kärsit: surua. Irtaannu vanhempien läheisyydestä, muuten se rassaa sinun ja kumppanisi suhteen haavoille.
Mutta jos voit, ole kärsivällinen vanhempiasi kohtaan. On aika mainio ilmiö, että kaukaiset vieraat tuntuvat tuottavan enemmän iloa kuin lähellä asuvat. Kun harvemmin ja kaukaa käyt tervehtimässä vanhempiasi, huomaat, miten rakas olet, naisystäväsi myös, mikäli hänen "tunnustamisensa" näyttäisi olevan ehto visiiteille. Ero panee ajattelemaan. Rakkaus voittaa kaavamaiset normit, vaikkei ehkä aina kokonaan sulata.
Muuten vanhemmat tuskin enää muuttuvat, he ovat tottuneet ohjailemaan ja tavallisesti peittämään tunteensa. Älä anna "sairauden" olla taakka, tee jotain, tee välimatkaa sellaiseen, minkä koet raskaaksi.
Minusta on ihan hyvä pettyä vanhempiin jossakin vaiheessa. Opettele elämään omaa elämääsi, tule itsenäiseksi. Vanhempasi saavat opetella hyväksymään sinut sellaisena kuin olet.
Kukaan meistä ei ole täällä tilivelvollinen kenellekään, ei edes omille vanhemmilleen sen jälkeen kun on täyttänyt kahdeksantoista. Tietysti vanhempia voi kunnioittaa ja heidät voi ottaa huomioon, kuten muutkin ihmiset, mutta siinä se. Elä omaa elämääsi, ole suunnanäyttäjä myös vanhemmillesi. Tämä on heillekin kasvun paikka, eikä kasvua tapahdu ilman rohkeutta elää kunnellen omaa sisintä.
Noinhan se asia noin kärjistäen pitäisi olla. Ottaen kuitenkin huomioon kotona asustelevan nuoren tilanteen. Vanhollisten vanhempien on välillä hieman hankalehkoa tottua elämään lapsensa pillin mukaan "". Ehkäpä näin vanhempien näkökulmasta. Ihmisen on vaikea katsoa tilannetta toisen ihmisen näkökulmasta, vaikka kyseessä nyt olisikin oma lapsi. Näin olettaisin, kun en itse osaa eläytyä ´kunnolla omien vanhempieni rooliin. Niin kui ne sitten osais eläytyä mun rooliini.
Olis se kyllä suotavaa, että olisi hyvissä väleissä vanhempiinsa, ainakin niin kauan kun kotona asustelee.
Asiat vie aikansa hyvälsyä. Olkoonkin niin että se myös vanhemmille kasvun paikka. Eli itse ei saa kuitenkaan alistua vanhempien tahtoon. Monimutkasta, mutta ajalla on taipumusta hioa karkeat pinnat pyöreämmiksi ajan kuluessa. Asiat vaan unohtuu ja muuttuu itsestään selviksi.