Kyllä me selvitään :)

Nyt on pakko kirjoittaa, tää on tarkoitettu vähän niinkuin tsemppijutuks kaikille tuoreille äideille, joiden alku ei ollut kaikkein helpoin... me saimme esikoistyttären helmikuussa. Äitiys ei tuntunutkaan niin helpolta ja mukavalta mitä kuvittelin ja mitä melkein kaikki kaverit oli kertoneet... vauva ei nukkunutkaan "koko aikaa", ei todellakaan, hän vain huusi ja huusi ja huusi... olin itse jo ihan väsynyt ja varma siitä että vika on minussa, en imettänyt lasta, koska maitoa ei tullut olin varma että johtui siitä kaikki. Hän ei nukkunut silloin eikä vieläkään juuri koskaan sisällä päikkäreitä kävelin vaunujen kanssa niin kauan kuin hän nukkui, pari kertaa päivässä tunnista kahteen ja puoleen kerrallaan, muun ajan kannoin häntä sisällä ja hyssyttelin ja tein kaikkea mahdollista... mies tekee vuorotyötä, päiväni olivat välillä todella pitkiä ja yksinäisiä, itkettiin molemmat äiti ja lapsi. Ikinä ei kuitenkaan mieleeni tullut vahingoittaa lasta, mutta jotenkin voin ymmärtää että joku ihminen ei vaan kestä/jaksa ja tekee jotain hirveää, en sitä tietenkään hyväksy enkä puolustele, siitä turha kenenkään sanoa! mietein usein mikä minussa on vikana kun en tunne sitä suurta äitiyden riemua ja iloa mistä kaikki hehkuttaa?!? Mutta tulihan se sieltä!! tyttö on nyt kohta 4kk ja vihdoin meillä menee hyvin, on ihanaa olla äiti, vaikkei aina siltä tuntunut. Tällä kirjoituksella ei taida olla päätä eikä häntää... haluan vaan lohduttaa ja tsempata teitä muita että joskus se oikeasti helpottaa! Toki meillä vieläkin itketään, mutta siihen on jokin selvä syy, lähes poikkeuksetta se on uni, hänen edelleen hieman vaikea nukahtaa, mutta enää emme ilyaisin kanniskele häntä tuntikaupalla, joksus 15min ja joskus nukahtaa pullolle ja joskus keinutuolissa syliin. Koittakaahan siis äidit jaksaa, jos minä selvisin niin sinäkin selviät ja joku päivä huomaat että se usvassa kulkeminen onkin muuttunut auringonpaisteeksi :) aurinkoista kesää kaikille ja muistakaa että avun pyytäminen ei ole häpeän asia!!