toivoisin kovin että joku neuvoisi minua tai edes jollain tavoin ymmärtäisi tilanteeni joten siksi päätin kirjoittaa tänne jotta tuntemattomat ihmiset voisivat sano mielipiteensä onko minulla vääränlainen mielikuva kasvatuksesta ja perhe-elämästä.
Ongelmani on seuraavanlainen: Olen avoliitossa ollut mieheni kanssa noin 3 vuotta ja alusta asti hänen tyttärensä on kuulunut säännöllisesti meidän elämään ja se on ollut minulle ok vaikka välillä pinna kiristyykin kun ei mikään helppo lapsi ole. (Nyt 4-vuotias)
Olen alusta asti sanonut miehelleni etten halua osallistua lapsen kasvatukseen koska sitä varten on isä ja oikea äiti, olen vain aikuinen ihminen joka on lapsen elämässä ja vastaa perusterpeista, ohjaa ja opastaa mutta ei kasvata. Mutta tilanne on siltä osin muuttunut että meille on puolen vuoden päästä tulossa perheenlisäystä ja muutimme vasta virallisesti yhteen. Olen alkanut miettimään ja tekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle kuinka voimme yhdessä hoitaa taloudenhoito ja arjen muut asiat niin ettei ne vaikuttaisi liikaa meidän parisuhteeseemme ottaen huomioon mieheni tyttären kyläiyt ja mieheni ammatin. Tämäkään ei ole vielä se itse onhelma mutta se on että olen kauhean yksinäinen, ystäviä ei juuri ole enkä liiemmin kaipaakkaan sillä koti on minulle tärkeä ja sen pyörittäminen. Varsinkin ne viikon loput ahdistavia kun mieheni tytär tulee meille, mieheni suunnittelee kaiken niinkuin itse haluaa ja menee koko ajan lapsen ehdiolla. Minun sanomisillani ei väliä. Isovanhemmat ovat lapselle tärkeitä jotka eivät asu meiltä pitkän matkan päässä. Sinne on päästävä joka viikonloppu, sanoin minä mitä tahansa. En tietenkään halua sitä kieltää mutta yleensä se olen minä joka jää sitten siivoamaan kotiin heidän sotkujaan. Minulla on myös selvää se että kun kasvatan omia lapsiani, haluan heistä itsenäisiä ja omatoimisia lapsia ja antaa heille ohjaavaa kasvatusta ja vaatia heiltä ikään ja kehitykseen nähden tietynlaisia juttuja esim.kotiaskareissa. Olen yrittänyt keskustella mieheni kanssa asiasta ja hän tyrmää koko ajatuksen kun olen pyytänyt että voisiko olla hieman kurinalaisempi lapsen käytöksen suhteen ja vaatia lapselta jotain mutta perusteena on että meillä niin harvoin. Lapsi todella on villi eikä tahdo uskoa mitään eikä mitään suostu tekemään ilman että siitä aiheutuu mäkötystä. Periaatteena haluaisin että mieheni kasvaataisi lastaan meillä niinkuin minä haluan meidän yheteiset lapseni kasvattaa.
Olen alkanut myös pelkäämään kun mieheni ex puoliso on niin itsekäs että saattaa jopa tuoda meille kovassa kuumeessa olevan lapsen ilmoittamatta siitä mitään etukäteen että millaisia ongelmia se tuo kun mieheni lapsen vierailut jokatoinen viikonloppu ei olekkaan niin itsestään selvyyksiä lapsen tulon jälkeen. Esim. josmiehen lapsi on vaikka sairaana ym.. Siitäkin olen yrittänyt keskustella mutta ei, tähänkin saan vastaukseksi että menevät viikonlopuksi isovanhempien luo ettei vauva tartu ym.. pointtina on että meillä on aivan erilainen näkemys kasvatusperiaatteista ja siitä mitenkä meidän tuleva perhe pitää toimia tiiminä myös silloin kun mieheni lapsi on meillä.
Ongelmani on seuraavanlainen: Olen avoliitossa ollut mieheni kanssa noin 3 vuotta ja alusta asti hänen tyttärensä on kuulunut säännöllisesti meidän elämään ja se on ollut minulle ok vaikka välillä pinna kiristyykin kun ei mikään helppo lapsi ole. (Nyt 4-vuotias)
Olen alusta asti sanonut miehelleni etten halua osallistua lapsen kasvatukseen koska sitä varten on isä ja oikea äiti, olen vain aikuinen ihminen joka on lapsen elämässä ja vastaa perusterpeista, ohjaa ja opastaa mutta ei kasvata. Mutta tilanne on siltä osin muuttunut että meille on puolen vuoden päästä tulossa perheenlisäystä ja muutimme vasta virallisesti yhteen. Olen alkanut miettimään ja tekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle kuinka voimme yhdessä hoitaa taloudenhoito ja arjen muut asiat niin ettei ne vaikuttaisi liikaa meidän parisuhteeseemme ottaen huomioon mieheni tyttären kyläiyt ja mieheni ammatin. Tämäkään ei ole vielä se itse onhelma mutta se on että olen kauhean yksinäinen, ystäviä ei juuri ole enkä liiemmin kaipaakkaan sillä koti on minulle tärkeä ja sen pyörittäminen. Varsinkin ne viikon loput ahdistavia kun mieheni tytär tulee meille, mieheni suunnittelee kaiken niinkuin itse haluaa ja menee koko ajan lapsen ehdiolla. Minun sanomisillani ei väliä. Isovanhemmat ovat lapselle tärkeitä jotka eivät asu meiltä pitkän matkan päässä. Sinne on päästävä joka viikonloppu, sanoin minä mitä tahansa. En tietenkään halua sitä kieltää mutta yleensä se olen minä joka jää sitten siivoamaan kotiin heidän sotkujaan. Minulla on myös selvää se että kun kasvatan omia lapsiani, haluan heistä itsenäisiä ja omatoimisia lapsia ja antaa heille ohjaavaa kasvatusta ja vaatia heiltä ikään ja kehitykseen nähden tietynlaisia juttuja esim.kotiaskareissa. Olen yrittänyt keskustella mieheni kanssa asiasta ja hän tyrmää koko ajatuksen kun olen pyytänyt että voisiko olla hieman kurinalaisempi lapsen käytöksen suhteen ja vaatia lapselta jotain mutta perusteena on että meillä niin harvoin. Lapsi todella on villi eikä tahdo uskoa mitään eikä mitään suostu tekemään ilman että siitä aiheutuu mäkötystä. Periaatteena haluaisin että mieheni kasvaataisi lastaan meillä niinkuin minä haluan meidän yheteiset lapseni kasvattaa.
Olen alkanut myös pelkäämään kun mieheni ex puoliso on niin itsekäs että saattaa jopa tuoda meille kovassa kuumeessa olevan lapsen ilmoittamatta siitä mitään etukäteen että millaisia ongelmia se tuo kun mieheni lapsen vierailut jokatoinen viikonloppu ei olekkaan niin itsestään selvyyksiä lapsen tulon jälkeen. Esim. josmiehen lapsi on vaikka sairaana ym.. Siitäkin olen yrittänyt keskustella mutta ei, tähänkin saan vastaukseksi että menevät viikonlopuksi isovanhempien luo ettei vauva tartu ym.. pointtina on että meillä on aivan erilainen näkemys kasvatusperiaatteista ja siitä mitenkä meidän tuleva perhe pitää toimia tiiminä myös silloin kun mieheni lapsi on meillä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Siun itsetunto on vaa huono, se et olet lyhyt ei tarkoita et oisit puolikas. Tsemppiä
Joo..kannattaa pitää puolensa ja keskustella asiat selväksi ja laittaa vaikka paperille, mitä on yhdessä sovittu. Koska ei ne muuten pidä paikkaansa, helposti jää alakynteen ja mies menee siitä missä aita on matalin.
Asiat vaan liukuu helposti siihen, että vaikka sovitaan , vuoden päästä asiat on toisin.
Itse elän uusioperheessä, jossa on miehen teini poika 17 v ja en koskaan olisi muuttanut tähän, jos oisin tiennyt asioiden oikean laidan. Alussa helposti kaunistellaan asioita ja luvataan, mutta todellisuus onkin toista. Riitaa on tullut juuri siisteydestä ja minä en ole talon kodinhoitaja joka kulkee perästä ja siivoo jäljet. Vaan kun isä on opettanut pojan helppoon elämään, on myöhäistä tässä vaiheessa alkaa vaatia mitään ja eihän se minun tehtävä olekaan, en ole kasvattaja, kuten itse sanoitkin. Parisuhde joutuu koetukselle, jos kumpikin ei tule toisiaan vastaa. Ei ole vain toisen tehtävä huolehtia arjesta vaan kummankin.
Meillä ei sopiminen onnistu. Poika, joka on melkein aikuinen, tekee kaikkensa, että lähtisin ja sais taas isän "omaksee". Vaikka nytkin tällä hetkellä poika ja isä tekevät enemmän yhdessä kuin minä ja mieheni.
Sitten takana on vielä miehen entinen vaimo, joka vaikuttaa taustalla. Toivon sinulle voimia, jaksamista ja elämäniloa. helli itseäsi, älä unohda omaa elämää, älä elä vain perheelle, anna aikaa itsellesi. Tee omia juttuja. Itsekin alan eristäytyä..vaikka ennen olin hyvin sosiaalinen.
Pidä puolesi!
Kuinka voi 17v poika olla noin isäriippuvainen?
Minunkin uusperheessä on tuon ikäinen poika, mutta ei häntä näe, kun illalla ja aamulla vähän aikaa, kulkee niin omia polkujaan tyttöystävän kanssa.
Hän käy lukiota ja kesäksi menossa kesätöihin.
Me saamme hänen puolestaan elää ihan omaa elämäämme.
Kiva poika ja harvinaisen määrätietonen ja itsenäinen kaveri.
En tiedä siitä riippuvuudesta, voi olla että isä on riippuvainen lapsistaan alunperin, eron jälkeen ja ssitä ennenkin, mieheni on itse ainut lapsi. Kyllä tässä on jotain sellasta taustalla. ovat saaneet elää kahdestaan ja minä tulin sotkemaan kaiken, pojan mielestä.
Tässä perheessä on kaikki vähän toisin, kuin mitä itsekin olen tottunut kokemaan ja elämään.
Siksi aionkin katsastaa mihin tämä johtaa.
ihanaa että joku ihminen täällä on kokenut samoja tuntemuksia. Kirjoitukseni oli hieman epäselvä ja siitä jäi moni asia uupumaan mutta pääasia tuli jotenkin selväksi. Olen yrittänyt kaikkeni; keskustella, ehdottanut että tehtäisiin lista siitä mitä kumpikin pitää lasten kasvatuksesta tärkeänä, mitä yhdessä vaadimme lapsilta ym. mutta ei. Minä haluaisin vain että kaikkea ei sysätä minulle silloin kun miehen lapsi on meillä. Nyt jo tuntuu että tulee stressiä ja ahdistaa että minä olen kodin orjana siivoamassa, käyttämässä koiraa, tekemässä ruokaa ym. Omia menoja turha edes kuvitella suunnittelevansa niinä viikonloppuina. Joskus olen joutunut vaihtamaan jopa omia työvuoroja niin että miehellä on auto käytössä että pääsee mummon luo kylään. Kaiken huippu on se että kun yritän selvittää miehelleni että viikonloppuihin on tehtävä muutosta että kun vauva syntyy että ei hän voi aina karata lapsensa kanssa mummolaan ym puoleksi päiväksi koska sehän on itsestään selvyys että pienen vauvan kanssa kotia hoidetaan silloin kun on aikaa ja pystyy ja usein ne ajoituu viikonloppuihin joten minusta tuntuu että minusta on tulossa jokatoinen viikonloppu yhäiti.
Ja mieheni pitää minua tyrannina jos haluan että hänen lapsensa joutuu siivoamaan huoneensa leikin jälkeen, viemään astiat ruuan jälkeen tiskipöydälle tai komennan vihaisella äänen sävyllä kun kiusaa koiraa. Perustelee sen niin että hänellä on sellainen luonne että haluaa olla kiltti. Minusta jos lapselle antaa kaiken periksi eikä mitään vaadita se näkyy aikuisenakin. Vai voiko se olla että itse olen saanut tiukan kasvatuksen ja mieheni taas ei ettei näkemyksmme kohtaa. Meillä on niin paha tilanne tämän aisan takia että kohta mentävä perheterapeutille!!!
Kyllä sinä voit ja sinun pitääkin niitä omia menoja suunnitella juuri niiden viikonloppujen ajaksi kun miehesi tyttö tulee teille. Lähdet omalle reissulle! Näin ainakin osoitat sen, ettet aio olla vain kotiorja, joka siivoaa ja tiskaa, tekee ruokaa ja hoitaa koiraa. Eri asia sitten jos et halua mihinkään kotoasi lähteä, mutta voit silloinkin jättää kotityöt tekemättä. Kun vauvanne syntyy, voitte mennä yhdessä mummolaan tai miehesi kompromissina vähentää siellä käyntejä. Luulisi, että anoppisi ja appesi haluaisi tavata myös uutta lapsenlastaan?
Mitä tulee lapsen kasvatukseen, niin kyllähän sinäkin siihen jo osallistut minun mielestäni. Juuri tuo omien jälkien siivoaminen jne. kuuluu myös kasvatukseen. Todella tärkeää tietysti olisi, että miehelläsi olisi suht samat periaatteet kasvatuksen suhteen. Nythän niin ei ole. Surkeaa, ettei miehesi ymmärrä kuinka tärkeää lapsella on olla kuri ja rajat myös etävanhemman luona. Ehkä miehesi luulee korvaavansa harvoin näkemisen sillä, ettei isin luona tarvitse tehdä mitään "kurjaa" kuten oman huoneen siistimistä leikin jälkeen. Tässä hän kuitenkin tekee karhunpalveluksen lapselleen ja tuo isin pomputtelu jatkuu ja pahenee aivan varmasti kun tyttö kasvaa. Sitten ollaankin liemessä...
Onneksi olen jo niin vanha,etten enää lapsia halua uuden miehen kanssa!
Jos tuloksena on aina sama,kun uusperhe saa yhteisen lapsen: Edellisen suhteen lapsista tulee huonotapaisia riippakiviä,jotka vievät "oikealta" perheeltä aikaa ja ovat jopa vaaraksi..
Itsekin totesit,että sinun ja miehesi näkemykset ovat erilaisia.Siinä syy,ja joustamattomuudessa. Äijäsi tulisi joustaa,ja myös sinun. Ei se,että kannat yhteistä lastanne tee sinusta 100% erehtymätöntä ja että vain sinun kasvatusmetodisi ja tahtosi ovat ainoat oikeat.
Siinä ollaan samaa mieltä,että lapselle on ne rajat oltava,jotta oppii elämään muidenkin kanssa,kuin isänsä.
Rakennat jo mielessäsi pelkkiä negatiivisia uhkakuvia uuden lapsen myötä. Olet asenoitunut jo niin, että mikään ei suju ja kun ne ei sitten suju, niin voit heittäytyä marttyriksi, että mitä minä sanoin. Entä jos ajattelisit, että ihanaa kun tämä 4-vuotias saa sisaruksen ja vauvalla on heti kaveri odottamassa. Sinulla on todellakin paljon vaikutusvaltaa kaikkien osapuolien hyvään oloon, mutta nyt jo rakennat sitä väärään suuntaan.
Kyllä on kasassa nyt sellaiset ainekset, että ero tulee. Asia on niin, että jos te asutte yhdessä et voi irtisanoutua lapsen kasvatuksesta. Teidän on sovittava pelisäännöt. Kun lapsi on teillä niitä noudattaa kumpikin vanhemmista. Mutta koska lapsi on noinkin pieni, on sinun osattava antaa hänelle myös rakkautta siis en tarkoita äidinrakkautta vaan esim samanlaista kiintymystä ja välittämistä kuin jos hän olisi vaikka sisaresi tytär ja olisit vielä lapsen kummi. Ymmärrätkö?
Ja sitten kun vauva tulee, et saa kääntää itseäsi ja vauvaa kilpailuasemaan ja tehdä muuria ja joukkuetta: minä ja vauva vastaan isä ja pikkutyttö. Jos sinä esität ajatuksesi hyvässä hengessä ja kykenet osoittamaan aitoa kiinostusta voitte aloittaa puhtaalta pöydältä ja tulla omaksi yhtenäiseksi perheeksi.
Vaikealta tuntuu. Ja vielä vaikeammaksi menee, jos maalailet pelkkiä piruja seinille. Voihan siellä tulevaisuudessa olla iloisiakin yllätyksiä, varsinkin, jos pyrit siihen. Tai sitten sellaisia ikäviä yllätyksiä, joita et pysty vielä kuvittelemaankaan.
Muuten pitää mennä vain päivä kerrallaan, kuten elämässä yleensäkin. Useimmilla ihmisillä on vaikeuksia, mutta silti elämä jatkuu.
Kaikille olisi parasta, jos pyrkisit tietoisesti hyväksymään miehesi lapsen.
Pakko sanoa että kaksi edellistä kommenttia ovat tosi fiksuja ja palvelevat kaikkien uusperheen osapuolien etua. (exähän ei kuulu siihen uusperheeseen ;)
Voi ihme näitä katkeria ihmisiä.
Kyllä sille isälle kuuluu kipeän lasen hoito ihan samin kuin äidillekin. Vaikka äiti on jokasuhteessa parempi kuin isä lasten kanssa, niin kyllä se mieskin oppii kun haluaa.
Ja kuka on vaatinut sinua kasvattamaan toisten lapsia? Huh.. pelkkä ajatuskin saa väriseen... ihan hyvä kun ymmärtää pysyä poissa, sillä vieraista ihmisistä ei ole yleensä kuin haittaa.
Siksi juuri kielsin meidän ex miehen ja ex isän naisten tulon meille ja kyselemään neuvoja elämälleen, koska tiesin että heistä ei ole meille kuin haittaa.
MIes sanoi itsekin että hänen naiset ei ole hyvää seuraa lapsillemme, joten ei ole edes pakottanut meitä koskaan avaamaan ovea naisilleen, onneksi.
Hei. Te löydätte kyllä vielä yhteisen sävelen, mutta voisit aloittaa siitä, että et yksinkertaisesti jaksa lähteä miehen vanhempien luo. Sinullahan on hyvä syy, raskaus, ehkä mies tulee näin huomaamaan oman käytöksensä. Monesti miehille tulee vain portti eteen ja lukko oveen, mikäli hankalista asioista puhutaan, joten tyydyt vain toteamaan, ettet nyt jaksa lähteä.
Tsemppiä
Voi luomus, miehesi lapsi oli siis vuoden kun aloitte seurustella. Olet siis tuntenut hänet ihan pienestä ja samaa tulee olemaan oman lapsesi kanssa. Eli toinen kauhukakara on odotettavissa omaan perheeseesi, koska ei halua osallistua lasten kasvatukseen vaan olla aina se kiltti. Kyllä te joudutte vielä monta viikonloppua, päivää ja vuottakin suunnittelemaan lasten ehdoilla.. he kun eivät katoa, jos et adoptioon anna. Kasva aikuiseksi kun sinulle on enää myöhäistä sanoa, että unohda oman lapsen hankkiminen.
Heippa puolikas ihminen!
Luulen että parasta olisi olla puuttumatta toisten lasten elämään, sillälailla lapset saavat onnellisen lapusuuden.
"Olen alkanut myös pelkäämään kun mieheni ex puoliso on niin itsekäs että saattaa jopa tuoda meille kovassa kuumeessa olevan lapsen ilmoittamatta siitä mitään etukäteen että millaisia ongelmia se tuo kun mieheni lapsen vierailut jokatoinen viikonloppu ei olekkaan niin itsestään selvyyksiä lapsen tulon jälkeen."
Tuo lauseesi todistaa että haluat estää lapsen ja isän tapaamisen. Isällä on velvollisuus samoin kuin äidilläkin hoitaa sairasta lasta.
Mutta mistä puolikas sitä tietää kun ei ole lapsia ja ihmisenä puolikas...
Paraskin puhuja hoitaisit nyt ekaksi sen oman hoitoosi pääsyn, olet taas viikonlopun jälkeen yhä hullumpi lissu..
Sie meinaat että ihminen joka pitää lastensa puolta, eikä anna heitä riepoteltavaksi isän luokse, ja haukuttavaksi on hullu??
Mutta äiti joka hantaa lapset täysin tuntemattomalle ihmiselle, jota ei tunne, joka haukkuu ja estää lapsia tulemasta isän luo ym on erittäin fiksu äiti?
Kuin monta kyyneltä ja ikävää ja perhettä olisikaan pelastettu, jos kaikki olisi yhtä fiksuja kuin tämä mielikuvitus lissu!
olet tosiaan ihan täyshullu............