Itkeekö taivas

Taivashetkiä Lapin luonnossa:


Vaan jo parkkikasan laitamalta, liekki leimuu, savu tuprahtaa,
se tyynes’ heinäkuisess’ illas’, ylös taivaan kattoon kapuaa.
Tuoksuu mutatuoksut rannan, sääskiparvet korviss’ inahtaa.
Porisee jo pannu hiljaa nuotiossa, vesi kiehuu, höyry tupruaa.
Hiljaisen nyt kahvihetken, mies viettää luonnon rauhassaan.
Voi kuin on kaunis kesäilta, on luonnon rauha, myöskin vapaus,
iltalinnut laulaa, käki kukkuu, joki virtaileepi uomassaan.
Savun myötä taivaan sineen, myös nousee miehen mieli, ajatus.

Jumaluus ei kätkey taivaan sineen, se kaikkialla luonnos’ vaikuttaa,
se pikkulintusena lauleskelee, lumpeen kukkasena kukoistaa.
Niin ei myöskään mitat miehen, ei vaatteilla voi niitä rajoittaa.
Mies Jumaluuteen yhtyneenä, kaikis’, kaikkialla asustaa.
Käki kukkuu virran takaa, Minä, Minä, käki, siellä kukahdin.
Pensaan suojis’ sorsaemo, ei vaan Minä, jälkikasvun siellä kasvatan.
Minä, kala, joessa molskahtelen, Minä sääskiparvena taas inahdin.
Minä rannan pensahana huojahtelin, lumpeen kukkana myös kukoistan.

”Oi samadhi, oi kaikkein ykseys”, näin lausuu viisas kaukaa idän maalta.
”Oi kaivalya, riippumaton vapaus”, siin heinäkuisess illas totta on.
Miss on iäisyydet rajat? Ei löydy maalta, ei myöskään taivahalta,
vain todellisuus kaikkeen vaikuttaa, ja kaikkeus nyt läsnä on.
Hiljaa pyörii virran pyörre, se loputonta kulkee kulkuaan.
peilityven joen veden kalvo, vastarannan pensaat heijastaa.
Iltalinnun yksinäisen lennon, veden kalvo peilaa luonnostaan.
Alla näiden sininen myös taivas, kuin toinen mailma sieltä kuvastaa.