Tutustuin aika tarkalleen vuosi sitten erääseen mielenkiintoiseen naiseen. En aluksi osannut ajatella hänestä mitään sen enempää, sillä olin juuri vasta päässyt yli ensimmäisestä suuresta tyttöihastuksestani ja pakeista. Ensimmäisien viikkojen aikana hän halusi nähdä usein ja tehdä juttuja kanssani, muutenkin otti yhteyttä tasaisin väliajoin. Noh, muutaman viikon hengailun jälkeen tajusin olevani ehkä vähän ihastunut/kiinnostunut kyseisestä naisesta, mutta silti olin hämmentynyt ja epävarma tunteistani, enkä halunnut tehdä asialle mitään. En ollut varma mistään. Luulin, että hän olisi ollut kiinnostunut minusta.
Vähitellen ihastuin häneen enemmän ja enemmän ja lopulta sain varmuuden omista tunteistani ja tunsin pakottavaa tarvetta kertoa niistä. Niin en kuitenkaan tehnyt. En varsinaisesti. Olin peloissani. Vihjasin kyllä, että pidän hänestä enemmän, kuin kaverina, mutta kävi ilmi, että tunne ei ollut molemminpuolinen. Käytännössä asia jäi siihen. Olemme viettäneet öitä yhdessä lähekkäin nukkuen ja kerran mm. harrastimme kännistä seksiä. En ole lähes vuoteen ajatellut mitään muuta, kun häntä. Lakkaamatta. Tuntuu siltä, että sydän irtoaa rinnasta, mutta olen oppinut hyväksymään asiat, niinkuin ne ovat, enkä elättele enään turhia toiveita. Olemme ihmisinä niin erilaisia ja erilaisessa elämän tilanteessa, että järjen kanssa ajateltuna emme voisi ollakaan enempää.
Edelleen tapaamme silloin tällöin kavereina, mutta kaipaan niitä ensimmäisiä viikkoja, kun jaksoit innostua. Kaipaan sua joka ilta viereeni, ihan lähelle, niskaan hengittämään. Nytkin.
Vähitellen ihastuin häneen enemmän ja enemmän ja lopulta sain varmuuden omista tunteistani ja tunsin pakottavaa tarvetta kertoa niistä. Niin en kuitenkaan tehnyt. En varsinaisesti. Olin peloissani. Vihjasin kyllä, että pidän hänestä enemmän, kuin kaverina, mutta kävi ilmi, että tunne ei ollut molemminpuolinen. Käytännössä asia jäi siihen. Olemme viettäneet öitä yhdessä lähekkäin nukkuen ja kerran mm. harrastimme kännistä seksiä. En ole lähes vuoteen ajatellut mitään muuta, kun häntä. Lakkaamatta. Tuntuu siltä, että sydän irtoaa rinnasta, mutta olen oppinut hyväksymään asiat, niinkuin ne ovat, enkä elättele enään turhia toiveita. Olemme ihmisinä niin erilaisia ja erilaisessa elämän tilanteessa, että järjen kanssa ajateltuna emme voisi ollakaan enempää.
Edelleen tapaamme silloin tällöin kavereina, mutta kaipaan niitä ensimmäisiä viikkoja, kun jaksoit innostua. Kaipaan sua joka ilta viereeni, ihan lähelle, niskaan hengittämään. Nytkin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Se on ikävä tilanne että huomaa tuntevansa yksin isompia asioita. Mutta sinun on vain katsottava eteenpäin etkä hae ikävääsi lohdutusta jostain menneestä, koska se vain vahvistaa tätä tunnesidettä joka on sulle ankkurina elämässä eteenpäin pääsemiseen.
Sä olet jo tiedostanut sen ettei teistä tule mitään, se on jo hyvä alku. Nyt stten alat kääntämään ajatuksiasi muualle. Ajatukset on kuin mielen lihaksia, kun sinä kuljet yhtä ja samaa polkua eestaas se vahvistuu ja tulee isommaksi ja isommaksi poluksi, ja tämä on sulle nyt käynyt. Sun pitää nyt tehdä päinvastoin, eli kun sun ajatukset karkaa taas siihen kaikkeen niin käännät ajatukset väkisin johonkin muuhun, harjoitat mieltäsi vain katkaisemaan nämä ajatukset etkä kylve niissä. Se alussa tuntuu ehkä turhalle ja tyhmälle ja et ymmärrä auttaako se oikeasti, mutta auttaa se. Sijaistoimintoa näille ajatuksille, ja alat päästä niistä eroon.
Toivottavasti ymmärrät että kaikki mitä et käsittele tai et hoida kunnolla tulee mukanasi seuraavaankin suhteesesi, joten ehdotan että et enää katsele taakse vain käännät katseen eteenpäin ja valmistaudu ihmiseen joka jakaa sinun kanssasi samoja tunteita. Vähempään ei kannata tyytyä tai jäädä fiilistelemään. Elämä jatkuu, ja uusia tunteita tulee kun ensin käsittelet vanhat.