Auttakaa!!

Tuttua, tuttua, niin tuttua, mutta usko minua, että se menee ohi ajan kanssa. Pääset kokonaan eroon noista tunteista, kun annat ajan kulua. Anna kivun tehdä työtä, kyllä se siitä hellittää. Yksi juttu voisi kyllä auttaa, nimittäin se, että etsit uusia tuttavuuksia. Mikään ei ole parempaa terapiaa, kun ihastua ja rakastua uudelleen, nähdä, ettei elämä tähän lopu

Tää on vaan ihan **tusta. Ei mitään järkee, et nää kaikki tunteet tulee näin jälkijunassa ja vielä voimakkaina. Töissä pitäs yrittää olla. Hiljanen päivä tänää ja sai ihan luvan kans käyä työpaikan salilla kurittaan rautaa ja purkaan energiaa. Silti osa tosta paskasta edelleen takaraivosa. Saa tosta vähäsestäkää työmäärästä mitään aikaan. Koko kroppa ihan sekasin. Jeejee on kyl juhlafiilis... TTU! Kauan tätä pitäs kestää ennen ku ois aihetta raahautua lekurille tai lobotomiaan? Pää on niin ****:n sekasi tästä. Mitä järkee siinä on et kaks kuukautta pysty oleen normaalisti ja hyväksyä koko juttu ja nyt sit ei jaksa tehä muuta ku maata lattialla x asennosa ja kattoa kattoon? Voiko itseensä muka huijata olemaan ymmärtäväinen?

Oon mä koko tän parin kuukauden ajan ollu kavereiden seurassa ja tapaillu muitakin ihmisiä. Heti eron jälkeen yritin jatkaa elämää ihan normaalisti. Naispuolisiakin kavereita on. Tämä yksi vain on koko ajan mielessä ja ei sillä ole väliä missä olen. Nuo fiilikset vaan tunkee päähän ja silloin on jo paha olla myös kavereiden kanssa. Voiko olla, että kun ei heti eron jälkeen nuo tunteet tulleet niin ne tulee nyt voimalla. Kyllähän minä häntä olen ikävöinyt ja kaivannut, mutta nyt alkanut tuleen mitä sairaimpia mustasukkasuusajatuksia. Ja niinku sanoin, niissä ei varmasti ole mitään perää, kun en edes tiedä hänen elämästään nykyisin mitään. Omaa kuvitelmaa ne on. Eron hetkellä jo tajusin, et nyt menetin hyvän naisen, mut koitin ajatella et uusia naisia tulee. Jos oikeasti pystyisin nuin ajatella niin enkait varmaan olisi näin mustasukkainen. Tää vetää jo välillä ihan fyysisestikkin mun omaa oloo ihan paskaksi. Ruoka ei pysy välillä sisällä ja ku ei vaan pysty järellä painaan nuita ajatuksia pois, vaikka niien syyt tietää ihan täysin mielikuvituksen tuotteeksi.

Aaaaaaaghhh :'( Ymmärrän kyllä, että haluat auttaa ja kiitos siitä. Tuntuu vain, että tämä olo ei helpota mihinkään. Tänään kavereideni seurassa repesin täyteen itkuun, kun en enää kestänyt ja pystynyt olemaan kuin mitään ei olisi. Karun ja kovahkon ulkokuoren alta sitä jouduin tulemaan pois ja myöntämään oman heikkouden. Kyllä ne kaveritkin koittivat auttaa, mutta minkä tälle kukaan muu nyt yhtäkkiä voisi mitään tehdä. Ite tämä on kärsittävä. On vaan niin uskomattoman paha olla. Kai tämä on tuo myöhästynyt erokäsittely, kun kyllähän tuon mustasukkaisuuden ja hullujen ajatusten lisäksi mielessä pyörii ikävä ja kaipuu. Ero oli ns. kaunis eikä siihen ainakaan minun tietääkseni liittynyt ketään kolmatta tai pettämistä. Suhteen aikana ainakin luottamus oli molemminpuolista, joten en usko, että eron hetkellä toinen ei olisi sitten voinut mahdollista hairahdusta myöntää, jos niin olisi käynyt. Raivostuttaa, kun muutama tuttu/kaveri sanoi kerran, että eihän hän mikään ruusu ollut. Tiedän, että hän ei se kaunein nainen ollut, mutta se luonne, se oli jotain uskomatonta ja sitä rakastin yli kaiken. Ei siinä vaiheessa sillä ulkonäöllä ollut mitään merkitystä. Sitä paitsi minun silmissä hän oli kyllä kaunein kaikista. Miksei sitä rakkautta voi yhtäkkiä enää saada takaisin siltä jota rakastaa yli kaiken ja jonka kanssa sai rakastaa. Neljäs ero minulle tämä ja en muista ainakaan, että muiden kohdalla ero olisi sattunut näin. Olen aikasemmin ollut ehkä hieman pelailevaa sorttia, mutta tällä kertaa en halunnut edes kokeilla kepillä jäätä. Menetin sydämeni niin täysin kuin vain ihminen voi sen menettää. Sitten käy näin. Kyllähän tässä sai maistaa rankasti omaa lääkettään varmaankin, vaikka nuista kolmesta aiemmasta kerrasta kerran jätin itse. Muina kertoina homma vain kuihtui. Luulin, että tämä kerta oli aitoa rakkautta, mutta eikait se sitä sitten ollutkaan. Tuntuu niin pahalta. Niin pahalta. Miksei tämä voinut päättyä onnellisesti. Niin hyvä nainen, mutta ei vain rakastanut tarpeeksi. Aaaaahhhh :'(

Itke vaan. Se auttaa ja tiedätkös, että olen itse käynyt läpi samat vaiheet, niin ja ollut rinnalla, kun toiset raavaatkin miehet, ovat revenneet täysin hallitsemattomaan itkuun. Tiedätkös, miten kävi mun vaimoni entiselle poikakaverille, kun vaimoni jätti hänet lyhyen seurustelun päätteeksi ? Kävi silleen, että kaveri joutu hakemaan lääkityksen ja itki kans ihan avoimesti. Ei se ole helppoa silloin, jos on menettänyt sydämensä jollekin. Mun veli meinas tulla ihan hulluksi, kun sen vaimo jätti sen. En ole koskaan nähnyt miestä niin heikossa kunnossa. Pelkäsin suorastaan hänen puolestaan, mutta joka ikinen kaveri, joka on käynyt näitä polkuja on selvinnyt sieltä voittajana, siis niistä, jotka minä tunnen. Anna siis ajan tehdä tehtävänsä ja tee se surutyö, mikä on tehtävä. Puhu, puhu ja puhu. Toivon, että sinulla olisi joku, jolle voit puhua ja joka jaksaa sinua kuunnella. Itseäni toki auttoi ihan hirveesti se, kun koin elävän Jumala suhteen ja opin rukoilemaan. Sen parempaa purkautumiskanavaa ei olekaan ja silloin ei ole myöskään yksin koskaan. No voimia edelleen........ kylä se siitä, usko pois : )