Miksi n. 16-18 -vuotiaat pojat ei ymmärrä tapailusuhdetta, vaan haluaa ehdottomasti sitoutua ja alkaa seurustella mahd. nopeasti? Itse olen enemmän tapailusuhde -tyyppiä, koska siinä on omat ihanuutensa. Esim. suhde ei kerkeä arkiintua niin nopeasti, kun kaksi ihmistä ei ole kokoajan yhdessä, ja kumpikin saa paljon omaa tilaa. Tapailusuhde pysyy pitempään "tuoreena" ja jännittävänä. Olen ollut muutamassa seurustelusuhteessa, jotka ovat alkaneet heti ystävystymisen jälkeen. Poika on halunnut aloittaa seurustelun todella nopeasti, ikään kuin pelkäisi menettävänsä minut jollekin toiselle, tai luulisi, että kiinnostukseni lakkaisi. En ole koskaan ymmärtänyt seurustelun hohdokkuutta ja tunsin oman vapauteni uhatuksi seurustelusuhteessa.
Selvennän siis tähän vielä(jos joku ei päässyt kärryille), että tapailusuhteessa ja seurustelusuhteessa on se ero, että tapailusuhteessa kaksi ihmistä näkevät toisiaan vaikkapa kerran parissa viikossa, ja se "tapailu" ei siis ole ykkösenä tärkeysjärjestys-listan kärjessä, vaan vähän taka-alalla. Ihmiset tapaavat toisiaan sen verran kun jaksaa/tuntuu kivalta, eikä ole liimautuneina toisiinsa kiinni. Seurustelusuhteessa taas tapaillaan kokoajan ja vietetään paljon aikaa yhdessä, vakiinnutaan nopeammin kuin tapailusuhteessa.
Pojat: Miksi siis tapailusuhde ei tule kysymykseenkään?
Selvennän siis tähän vielä(jos joku ei päässyt kärryille), että tapailusuhteessa ja seurustelusuhteessa on se ero, että tapailusuhteessa kaksi ihmistä näkevät toisiaan vaikkapa kerran parissa viikossa, ja se "tapailu" ei siis ole ykkösenä tärkeysjärjestys-listan kärjessä, vaan vähän taka-alalla. Ihmiset tapaavat toisiaan sen verran kun jaksaa/tuntuu kivalta, eikä ole liimautuneina toisiinsa kiinni. Seurustelusuhteessa taas tapaillaan kokoajan ja vietetään paljon aikaa yhdessä, vakiinnutaan nopeammin kuin tapailusuhteessa.
Pojat: Miksi siis tapailusuhde ei tule kysymykseenkään?
Vastaukset 12
Vanhimmat
No siis se on lähinnä sitä, ettei halua menettää tyttöä toiselle pojalle/miehelle. Ja sit myös siin, et ku tykkää siit tytöst nii paljon, nii haluis näyttää sen sille ja muille, mut ennen kaikkea haluis olla sen kanssa mahdollisimman paljon, ku se tuntuu nii hyvältä. Ja tuntuu, et ei vaa saa olla tarpeeks sen tytön seurassa ja haluis aina vaa viettää enemmän ja enemmän aikaa sen kanssa.
Ja nyt mun omasta puolestani, tai olen puhunut koko ajan. Mutta kun mie ihastun, nii menetän kokonaa järjen ja aattelen sitä tyttöö 24/7 ja haluisin vaa olla sen lähellä, halata sitä, pitää sitä syleilyssäni jne. Mutta se ei oikein välttämättä oo mahollista, ellei oo mitä seurustelusuhdetta. Ja kyll siin pelkää, et tyttö ei oo tosissaa, jos se ei haluu seurustella vaa pelkästää tapailla
no miksei voisi tavata useammin? nytkin kun on kesäloma, niin on aikaa :o
Juu itselläni on nyt elämäni ensimmäinen tapailusuhde meneillään, enkä todellakaan voi tietää miten edetä tai edes, mitä tyttö ajattelee minusta. Käymme ulkoilemassa yhdessä ja juttelemme mukavia mutta en uskalla ehdottaa mitään muuta tekemistä sillä kielteinen vastaus odotuksiini nähden tuhoaisi todella hauraalla pohjalla olevan itsetuntoni lopullisesti. Tosin asian tuhoasi myös se, että tyttö joutuisi jonkun muun pojan käsiin sillä olen todella rakastunut häneen.. En siis sure vaikka menisin naimisiin hänen kanssaan vasta 40-vuotiaana, mutta pelottaa ettei häntä enää piakkoin kiinnosta tavata...
Olen kuitenkin saanut sen käsityksen, ettei tytöllä pitäisi olla muita suhdettamme ''uhkaavia'' poikia tuttuina eli sikäli saamme ainakin vielä olla rauhassa. Lisäksi olemme molemmat todella ujoja. En vain yksinkertaisesti tiedä miten jatkaa... Uskallanko tehdä koskaan treffiehdotusta vaikka jonnekin muualle kuin lenkkeilemään? Enkä siis todellakaan tiedä miten tehdä tällaisia aloitteita, joten tarvitsen apua ulkopuolisilta joita minulla valitettavasti ei oikeassa elämässä edes ole :/
En haluu itse sitoutua vielä nyt (oon 19). Ajattelen, että sitoutuminen ja tiiviit ihmissuhteet kuuluvat keski-ikään. Haluun olla nuori ja vapaa tekemään mitä tykkään. Oon jätkä.
Minulle olis tärkeetä sitoutua jo nuorella iällä ettei vaan tulisi sitä vaihetta jossa mennään suhteesta toiseen, otetaan ja jätetään. Se on mielestäni todella brutaalia ja sotii moraalista arvomaailmaani vastaan. Kenellekään ei saa tuottaa pahaa mieltä tai surua, se on elämänohjeeni. Haluan löytää sen ihmisen jonka kanssa eläisin elämäni loppuun asti niin nopeasti kuin mahdollista :)
En tajua miksi kaikki tytöt ja pojat haluaa nykyään vaan sitoutua ja mennä naimisiin. En viitsi edes pyrkiä parisuhteeseen tämän vuoksi. En halua mennä parikymppisenä naimisiin ja hankkia lapsia, ajatuskin siitä kammottaa. Enkä ole mitenkään sitoutumiskammoinen, enkä harrasta "yhden illan juttuja". Olisi kaikista parasta löytää joku tyttö, joka haluaa elää avoimessa suhteessa eikä ottaa kaikkea niin haudanvakavasti. Liian tiivis ihmissuhde on rasite ja tuhoaa muun sosiaalisen elämän, sen oon nähny useista kavereistani ketkä seurustelee "vakavissaan".
Jes kerrankin joku ymmärtää oikeasti mun pointin. Rispektit lähtee sulle.
Kaikki vaan eivät ole samanlaisia kuin sinä.
Kaikkia ajatus naimisiinmenosta ja lapsista ei kammota. Jos kaksi ihmistä haluaa pitää toisistaan kiinni ja viettää lopun elämänsä yhdessä, niin ei sinun sitä tarvitse ymmärtää.
Elä elämäsi niin kuin elät. Kyllä niitä ei-niin-haudanvakavia tyttöjäkin on, jotka toivoisivat löytävänsä juuri sinunlaisen ihmisen.
Mulle tärkein arvo on vapaus päättää omista tekemisistään eikä vaan miellyttää muita.
Olen jo 22v, mutta tosiaan mainitsemassasi iässä mulle oli hirveän tärkeää, että suhde oli varmasti suhde ja yhteiseen tulevaisuuteen suuntautunut. On hirveän vaikeaa sanoa, miksi niin oli, mutta se vain tuntui oikealta. Epämääräisyys suhteessa ahdisti.
Myöhemmin, kun olin tarpeeksi seurustellut vakavsti ja tulevaisuusorientoituneesti, alkoi vähemmän rajoitettu suhde kiinnostaa. Lopulta kävi niin, että vaikka tapailin paria tyttöä mainitsemassasi mielessä, kumpikin juttu vain haihtui olemasta (sitä uskon, että moni pelkää) ja lopulta yksi suhde vakiintui seurusteluksi, vaikka aluksi ei ollutkaan tarkoitus.
Luulisin, että kyseessä on kysymys itseluottamuksesta. Jos on varma omasta vetovoimastaan, on helppoa tapailla ja uskoa sen johtavan johonkin, jos suhteella on tulevaisuus. Mutta jos ei ole varma itsestään, epämääräinen suhde, jossa ei tehdä lupauksia yhteisestä tulevaisuudesta, voi tuntua todella ahdistavalta ja pelottavalta - sellaiselta, jossa ei voi olla onnellinen.
Jos toinen on hyvin itsenäinen ja toinen heikosti itsenäinen, on suhde aika isossa vaarassa, kuten ketjun aloittajalle on käynyt. Ei kyse ole siitä ettäkö kaikki pojat jotain vaan siitä, että aloittajan kohdalle on sattunut sellaisia poikia, joille tapailusuhde ei toimi. Jos toinen haluaa suhteelta vapautta ja toinen turvaa ja varmuutta, on vaikea saada aikaan suhde, joka ei ahdista jompaakumpaa.
Kyse on aikalailla itsetunnosta. Jos olet puolen vuoden miettimisen jälkeen saanut ensimmäistä kertaa elämässäsi tavattua perheesi ulkopuolisen ihmisen, minun tapauksessani omanikäiseni tytön netin kautta, ei ole millään tavoin helppoa lähteä tällaista tekemään uudestaan kun tähän yhteen ja kyseiseen ihmiseen on niin kovasti kiintynyt. Siksi panostan elämässäni vain siihen, että saisin olla tämän yhden ihmisen kanssa lopunikääni! En halua joutua uudelleen tilanteeseen jossa joutuisin tapaamaan uuden ihmisen.
Koska haluan roiskia mällit naamalle joka ilta