Novelli: Tietäjä

K18? En siirtyny seuraavaan viestiin. Jos kaikki tällaset ois K18, Silmarillionki ois. Luin tämän. Oon 12 v. Laittaisin rajaks korkeintaan K12. En sitäkään.

Olisiko taas mahdollista pistää tämä novelli wörd-muodossa minulle. Arvostaisin.

Tehtävä

Aamu valkeni kauniina. Auringonkehrä punersi itäisen taivaan aavan meren yllä. Siellä Arien purjehti jälleen maailman ylle hohtavana, kultaisena ja puhtaana, kuten aina.
Pian se loi lämpöisiä säteitään keltaiseen lainehtivaan viljapeltoon ja perheen puutarhaan pellon laidassa. Puutarhaan, jossa ikivihreät puut kukkivat läpi vuoden punaisina ja keltaisina. Nuo puut olivat tahrattomia ja kauniita, sillä ne olivat kotoisin Kuolemattomilta mailta.

Îbal, veljensä, sisarensa ja vanhempansa asuivat Orrostarin pienessä kylässä, jossa heidän sukunsa oli elänyt jo vuosisatoja. He olivat maanviljelijöitä, joiden elämä oli helppoa, sillä Númenorin saarella oli sadetta ja auringonpaistetta läpi vuoden juuri oikeassa suhteessa. Katovuosia ei ollut koskaan ja maa oli tahraton, sillä se oli lähellä Kuolemattomia maita. Sieltä leppeät länsituulet toivat tuon tuosta ihania tuoksuja ja siunattujen ihmisten mieliin ajattomia ajatuksia.

Mutta kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Kuninkaat olivat unohtaneet menneisyytensä. He olivat unohtaneet Keski-Maan, sen kansat ja heidän epätoivonsa. Satoja vuosia oli jo jatkunut tämä vähäisempien ihmisten hyljeksintä, jota muutamat Númenorilaiset eivät voineet sietää.

Îbalin isä, jota kutsuttiin nimellä Izindu-bêth, oli yksi heistä, jotka kokivat tilanteen tuskalliseksi. Hän rakasti vapautta ja halusi jakaa sitä myös Keski-Maan kansoille. Izindu-bêth halusi jakaa omat tietonsa ja taitonsa, jotta pimeydessä asuvat ihmiset voisivat puolustautua pahaa vastaan, sillä sotilas hän ei ollut. Mutta viisas hän oli, ja kautta Orrostarin maakunnan tunnettu. Huhuttiin, että Izindu-bêth oli kuninkaan salainen neuvonantaja, mutta hän kielsi sen. Luultavasti se olikin enemmän kylän ihmisten kunnianosoitus tunnetulle älykölle ja tämän perheelle, kuin tosiasia.

Siksi naapureista tuntui varsin pahalta, kun Izindu-bêth ilmoitti muuttavansa perheineen pois kylästä, eikä tiennyt palaisiko enää koskaan. Maat ja viljelykset hän antoi kylän köyhimmälle perheelle. Mutta kenellekään hän ei kertonut, mihin hän muuttaisi.

"Teidän muistonne ei koskaan häviä sukuni mielistä, jalo Herra." sanoi Pharazil, köyhän perheen isäntä "Kuinka voin kiittää Teitä kylliksi."
"Êruhînim, ei teidän tarvitse. Pitäkää maa tuottavana, niin se palkitsee teidät. Muuta ette tarvitsette, kuin Erun siunauksen toimillenne."
Ja mies katsoi kun perhe poistui kaukaisuuteen. Suurissa härkävankkureissa oli säkeittäin pellavaa, viljaa ja laatikoittain kirjoja. Ja vankkurien vierellä kulki vanhemmat kolmen lapsensa kanssa, kohti uusia haasteita.

Rómenna oli kaunis rannikkokaupunki. Sen satamassa kalastajat purkivat saaliitaan suuriin tammitynnyreihin. Ja siellä elämä oli vilkasta ja kauppa kukoisti. Mutta Keski-Maasta ei tullut enää hedelmiä, viljaa, ei kultaa, eikä kunniaa.
Satamassa oli pieni laiva, jonka nimi oli Adûnawîba, se on Länsituuli. Ei lainkaan valtameren kyntäjän oloinen, mutta koska se oli Númenorilaisten tekemä, epäilemättä se kuitenkin sellainen oli. Siihen he lastasivat vankkureista kaiken. Siihen he nousivat ja nostivat ankkurin, ja silloin myös perhe ymmärsi, että määränpäänä oli kaukaiset maat.

Hiljaa, kuin unessa, kauniin Númenorin rannat etääntyivät, kunnes hävisivät lopulta kokonaan. Vain suuren Meneltarman lumihuippu ulottui yli horisontin. Kauan se näkyi hohtavana ja valkoisena, kuin sadussa. Ja kun vuori hävisi näkyvistä, alla oli vain aava meri ja yllä lukemattomien tähtien täplittämä taivas.

Seuraavan päivän he purjehtivat kohti itää kauniissa säässä ja mukavassa myötätuulessa. Ja illansuussa laivan vierellä lensi jo ensimmäinen lokki, joka tietää rannikon lähestyvän. Iltahämärässä Keski-Maan rannikko häämötti heidän edessään.

Siihen he laskivat ankkurin ja Izindu-bêth sanoi:
"Êruhînim dubdam Ugru-dalad. Adûnâkhim, Erun lapset varjon alla. Lännen ihmiset ovat tulleet."

Kylässä

Yli viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Tar-Minastir oli tuonut Númenorin armeijan haltioiden ja muiden Keski-Maan vapaiden kansojen avuksi taistelussa ikiaikaista vihollista, Sauronia, vastaan. Morian kääpiöiden ja suurten haltioiden kanssa he olivat ajaneet Sauronin takaisin Mordoriin. Eikä tuota hävittyä sotaa Sauron koskaan unohtanut. Ja hänen vihansa númenorilaisia kohtaan kasvoi kasvamistaan.

Númenorilaiset vapauttivat Eriadorin pahasta, juuri kun Korkea Kuningas Gil-Galad ja Suuri Elrond luulivat lopun tulevat. Ja nyt númenorilaiset olivat täysin hylänneet Keski-Maan. Kukaan ei siellä enää käynyt, eikä välittänyt sen maan asioista. Ja se suretti Izindu-bêthia suunnattomasti, sillä myös hän oli ollut mukana taistelussa eräästä Lindonin satamakaupungista. He olivat ajaneet vihollisen kauas Ered Luinin taakse ja kaikki se oli näköjään ollut turhaa.

Mutta nyt kun he olivat asuneet pienessä Keski-Maan rannikon kylässä jo vuosia, hän vasta alkoi ymmärtää, miten suuren vahingon númenorilaiset tekivät poistuessaan vähin äänin takaisin kauniin Númenórën saaren kätköihin ja mukavaan elämään.

Se kylä oli pieni. Sen rakennukset olivat vaatimattomia, hirsistä tai savesta kyhättyjä, jotka Númenorilaisen silmin näyttivät varsin rähjäisiltä. Kuningasta ei sillä alueella ollut, vaan kussakin kylässä oli kyläpäällikkö, joka määräsi lait ja ihmisten kohtalot. Kullakin kylällä oli toki oma sotaväkensä, mutta nekin olivat varsin vaatimattomasti varustautuneita.

Eikä sota ollut täällä ohi. Rosvojoukkoja idästä ja etelästä ja joskus jopa pohjoisen pimeiltä mailta vieraili tuhkatiheään. Onneksi örkkejä ei lähellä rannikkoa kuitenkaan ollut, sillä Sauron ja hänen lähimmät palvelijansa pelkäsivät yhä merellä liikkuvia Númenorilaisia.

Mutta pieni kylä Suuren Anduinin suiston etelä puolella eli omaa verkkaista tahtiaan.
"Vuosia on nyt siitä, kun tulimme tähän kylään ja minusta tuntuu, että mikään ei ole muuttunut." Izindu-bêth sanoi kylän päällikölle Banazîrille.

"Niin, Lännen Mies. Olemme Teille hyvin kiitollisia mutta lukemaan oppiminen ei ole vanhoilla päivillä kovin helppoa. Lapset oppivat merkit ja lauseet helposti, mutta me vanhat emme."
"Tahtoisin teidän oppivan myös muutakin kuin lukemista. Tahtoisin, että oppisitte pitämään huolen itsestänne. Siihen minä pyrin."
"Ymmärrän. Te olette viisas ja ymmärtäväinen, mutta älkää olko liian hätäinen kanssamme. Koska olemme kauan olleen varjon alla, emme opi uusia asioita käden käänteessä. Perustamanne koulu ja antamanne opetus ovat hyviä asioita ja tuovat varmasti vaurautta kyläämme, mutta vain pikku hiljaa. Paljon aikaa ja vaivaa miehiltämme kuluu myös alueemme puolustamiseen, joten oppiminen on hidasta. Olkaa siis kärsivällisiä, pyydän."

Ja aikaa kului. Sitä kului kymmeniä vuosia, mutta kylä ei kehittynyt. Hänen lapsensa kävivät koulun tunnollisesti ja oppivat lukemaan ja laskemaan. He oppivat historiansa ja kunnioittamaan Erun tahtoa. He oppivat, kukin taipumustensa mukaan, työstämään puuta, metallia ja kiveä. Ja he oppivat viljelemään, kalastamaan ja tuntemaan laajalti ympäröivät kasvit ja eläimet.

Yhtä he eivät kuitenkaan oppineet. Sitä, miten musta oli varjo kylän yllä.

Vieraita

Kylän Taverna oli nimeltään Batta. Se oli viihtyisä paikka, johon kylään vieraisille tulevat kauppiaat ja muut asettuivat aina hetkeksi. Vieraita näinä vaarallisina vuosina oli kylläkin perin vähän, sillä kylästä toiseen liikuttiin vain sotilaiden seurassa.

Îbalin oli jo nuori mies ja hän istui tapansa mukaan tuttaviensa kanssa Battassa, sillä oli vapaapäivä.
"Idästä on tulossa jokin seurue. Vartiostomme haastattelee heitä parhaillaan." sanoi Ban, tummatukkainen ja lienee jonkun rokon jäljiltä perin huonoihoinen mies.
Îbalin ei ollut kuulevinaankaan, vaan siemaisi pikaristaan palanpainikkeeksi. Muut olivat, kuten aina, kovin kiinnostuneita hänen mielipiteistään. Se imarteli häntä kovin, mutta koskaan hän ei näyttänyt sitä muille.
"Idässä asuu paljon kunnollistakin väkeä, Ban."
"Niin. Kyllä varmaan, mutta enimmäkseen he ovat kyllä pahaa väkeä."
"Totta puhut." sanoi pohjoisesta kylään tullut vaaleatukkainen mies viereisestä pöydästä. "Teinä minä pistäisin ne varmuuden vuoksi rautoihin."
Îbal loi mieheen pitkän, arvioivan katseen ja tämä hätkähti hänen kirkkaita haltiamaisia Lännenmiehen silmiä.
"Antaa vain itäläisten tulla tänne. Kyllä me pystymme arvioimaan heidän tarkoitusperänsä. Hyviä eli pahoja, ainakin heillä on tietoa siitä, mitä idässä parhaillaan tapahtuu."

Ja hetken päästä he tulivatkin. Yhdeksän hengen seurue, jollaista ei oltu näillä seuduin koskaan nähty. He eivät olleet rääsyläisiä, eivät pakolaisia tai roistoja.

"Mistäs päin sitä ollaan tultu, ystävät." kysyi nurkkapöydässä istuva vanha mies.
Seurueessa oli yksi pitkä mustatukkainen, kellertäväihoinen mies, jolla oli suuret kultakäädyt kaulallaan ja käsissään kilisi paljon kultaisia ja hopeisia rannerenkaita.
"Kaukaa, kaukaa idästä." mies sanoi.
"Tulitteko kauppoja hieromaan? Jos, niin tämä on kyllä rannikon paras paikka siihen tarkoitukseen." vanhus ehti kertomaan.
"Emme tulleet yksinomaan kauppoja solmimaan. Tulimme esittämään toiveemme saada apua taisteluissa vihollista vastaan."
"Siinä tapauksessa olette tulleet väärään paikkaan." sanoi Îbal, ja jatkoi "Mutta tulkaa hetkeksi istumaan kanssamme ja nauttimaan lasi viiniä ystävyytemme merkiksi."

Ja miehet kerääntyivät Îbalin ympärille suureen pöytään, sillä he näkivät, että hän oli kylän oikea puhemies.
Pian selvisi, että idässä oli levotonta. Vihollisen joukkoja oli joka puolella ja örkit olivat ryöstäneet ja tuhonneet monia kyliä. Idässä ihmiset olivat melkoisessa kurimuksessa, sillä vainolaisten lisäksi kaksi edellistä satokautta olivat olleet pahoja katovuosia. Ihmiset näkivät nälkää. Ja tämä jos mikä sai Îbalin herkistymään.
"Eikä kuninkaanne auta ja suojele teitä?" hän kysyi ihmeissään.
"Varsinaista kuningasta meillä ei ole sen enempää kuin teilläkään. Kylien päälliköt tekevät parhaansa, mutta maailman yllä on varjo, jota ei pakoon pääse." yksi viirusilmäinen mies sanoi "Ettekö te voisi tulla avuksemme, edes hetkeksi aikaa?"

Silloin Îbalin valtasi isiltään peritty auttamisen halu, joka voitti viisauden äänen. Hän halusi tehdä vielä isäänsäkin enemmän ja auttaa omaa kylääkin synkemmän varjon alla olevia.

Ja hän lähti heidän mukaansa kauas itään, ilman sotilaita tai tietoa, miten ehkä palata takaisin.

Lännestä itään

Kylästä ei itäläisten mukaan lähtenyt Îbalin lisäksi ketään muita. Izindu-bêth oli tietenkin pojastaan ylpeä ja varusti tämän parhaalla mahdollisella tavalla.
"Vie Erun siunaus mukanasi myös itään." hän sanoi pojalleen ja niin he erosivat.

Ja seurue lähti matkaan ratsain. Hevosten satuloissa roikkui vesisäiliöitä, kuivattua lihaa ja kaikkea, mitä pitkällä matkalla tarvittiin.
"Matka tulee olemaan pitkä Îbal." sanoi tumma mies, naurahtaen "Sen aikana ehdit varmasti kuulla kaiken tärkeimmän moneenkin kertaan.".

Viidennen matkapäivän aamuna aurinko nousi kalpeana. Kaukana pohjoisessa Ephel Dúathin vuoristo loi synkän varjon sen eteläpuoleiseen kitukasvuiseen metsään.
"Varjon luojan täytyy olla voimiltaan melkoisen mahtava." sanoi mies, joka ratsasti Îbalin vierellä.
"Niin. Voimia on monia, hyviä ja pahoja. Tuo varjo tekee aina sydämeni synkäksi." Îbal vastasi.
"Siihen tottuu. Luulen, että mahtava pimeys, joka peittää tuon maan, nielee pian kaikki muutkin maat."
"Niin, pelkään minäkin." sanoin Îbal "Kuolema tuntuu näillä kulmilla olevan lähempänä kuin missään."
"Kuolema ja pimeys liittyvät yhteen, hyvä Îbal." sanoi takana ratsastava punanuttuinen itäläinen.
"Sen toki tiedän. Ja täällä se todellakin tuntuu olevan erityisen lähellä."
"Sanotaan, että pimeydelläkin on voittajansa, Valarin Suurin." mies sanoi.
"Niin, mutta hänen nimeään emme edes me, Dúnedain, lausu ääneen." Îbal sanoi.
"Valar ovat hylänneet meidät Keski-Massa asuvat, niin uskon." sanoi mies.
"Kun kulkee näillä kulmilla ja näkee varjon, joka tunkee sydämeeni, uskon sinua ystäväni."
"Siksi uskomme enemmän pimeyden voittaneeseen, kuin meidät hylänneisiin Valariin."
Ja siitä asiasta he eivät enää puhuneet matkan aikana, mutta Îbalin rinnassa oli tuon keskustelun jälkeen ikävä, ahdistava tunne.

Kun he olivat matkanneet 14 päivää, Khandin metsät ja vähät rinteiset pellot erottuivat jo kaukaisuudesta. Pilvet roikkuivat paikoin matalalla luoden mäkien rinteille sadekuuroja, mutta heidän yllään lepäsi aurinko.
"Kotiseutumme siintää jo tuolla." sanoi yksi seurueen miehistä.

Ja he ratsastivat kylään, joka oli kammottavan rähjäinen. Kotieläimet kävelivät kuraisilla kaduilla rähjäisten ja nälkäisten ihmisten joukossa ja ympärillä olevat talot olivat karuja ja murentuvasta savesta rakennettuja. Kaiken lisäksi kylä oli vihreäksi limoittuneen lammen rannalla. Lammen, josta kylän naiset kantoivat vettä perheilleen.

He veivät Îbalin kylän ainoan puutalon eteen ja kultakäätyinen mies sanoi: "Tämä on kylämme päällikön talo. Hän on laillasi viisas mies ja minulla on ilo esitellä sinut hänelle."
Mies jätti sandaalinsa talon ovelle ja Îbal teki samoin. He astuivat sisälle hämärään ja siellä suurella puisella istuimella istui ruskeaan yksinkertaiseen kaapuun pukeutunut mies. Mies nousi, mutta pitkä huppu ei paljastanut sitä kantavan kasvoja. Hän oli lyhyt ja hänestä huokui synkkyys.

"Tervetuloa Lännen Mies. Tervetuloa kylääni ja täällä olevan Idän Varjon alle. Olen kylän päällikkö ja nimeni on Khamúl."

Kuolematon

Kului kymmeniä vuosia. Ja Îbal eli tuosta ajasta suurimman osan idässä. Välillä hän vaelsi itään, länteen ja etelään ja kaikkialla hänet tunnettiin ja hänen tietämystään arvostettiin kovasti.
Mutta sydämessään hän kaipasi yhä eniten länteen. Niinpä hän asettui kauan kierreltyään takaisin vanhaan kyläänsä.

Tuo pieni kylä oli näiden vuosien aikana kehittynyt kovasti ja luonnollisesti myös naapurikylät hyötyivät Izindu-bêthin ja hänen lapsiensa tiedoista ja taidoista. Ne kukoistivat ja kehittyivät melkoista vauhtia.

Mutta Îbal ei tyytynyt tähän vaan halusi enemmän. Tiedonhaluinen ja viisas kun oli, hän halusi tietää lisää nuorena miehenä idässä saamistaan hyvin mielenkiintoisista vihjeistä, jotka liittyivät ihmisten terveyteen ja elämänkaaren pidentämiseen. Vuosia mietittyään hän päätti vielä matkustaa tuohon kylään, jossa hän kauan sitten vieraili. Koska rosvojoukot olivat vähentyneet, hän uskaltautui matkaan yksin.

Kauan taivallettuaan, hän löysi perille kylään, joka näytti edelleen aivan samanlaiselta kuin edellisellä käynnillä. Ihmeekseen hän huomasi, että myös kylän päällikkönä oli edelleen samainen Khamúl. Mies, jonka olisi pitänyt olla kuolleena jo kauan, sillä hän oli jo edellisellä käynnillä ollut varsin ikääntynyt. Ja päällikkö otti vanhan tuttunsa mielellään vastaan.
"Olen löytänyt lääkkeen kuoleman voittamiseen, ystäväni Îbal. Nyt muutkin kuin Lännen suuret ihmiset voivat elää kuten Eldar." mies sanoi käheällä äänellä huppunsa kätköistä.

"Lännen mies. Sinä elät pitkään, mutta et ikuisesti." sanoi kalpeakätinen mies hupun kätköistä. "Se tieto, joka minut elossa pitää, on salattu muilta kuin niiltä, joiden on määrä se tietää."
"Ystäväni, miten voin tietää, onko se minun määräni?" Îbal sanoi ja jatkoi, "Kuten sanoit, en elä ikuisesti, mutta silti ajatus kiehtoo minua. Sano minulle, miten selvitän arvoituksen."

Khamul nousi tuolistaan. Laski hupun alas ja paljasti ensimmäistä kertaa Îbalille kasvonsa. Ne olivat harmaat ja ryppyiset ja pitkät harmaat ja harvat hiukset roikkuivat olkapäillä. Mutta hänen otsallaan oli kuninkaan kultainen panta. Kelmeillä viiruisilla silmillään hän katsoi viisasta Númenorilaista arvioiden.

"Elämän salaisuus on Suuri Sormus. Kaulassani on kolme ketjua, joiden lukot avautuvat kosketuksestasi. Yksi sormuksista on tarkoitettu sinulle. Niin kauan kuin sitä kannat, elät, ja voit valistaa Keski-Maan kansoja aikojen loppuun asti."

Khamul polvistui Îbalin eteen ja sanoi, "Avaa ketjut, ystäväni". Ja Îbal avasi lukot ketjuista ja otti ne käteensä.

"Sovita sormuksia etusormeesi. Se, joka sopii sinulle, on tarkoitettu sinulle, mutta voit käyttää sitä vain, jos viet kaksi muuta sormusta eteenpäin."

Yksi sormuksista , jossa oli kaunis punainen kivi, oli aivan liian väljä ja toinen taas niin ahdas, ettei se sormeen mahtunut. Kolmas sormuksista sopi hänen käteensä täydellisesti. Se oli hyvin kaunis sormus, sileä, teräksinen ja siinä oli tumma, hänen silmiensä värinen kivi, josta kuulsi syvän purppura, viisas ja enteellinen väri. Sormuksen keskellä oli upotettu ornamentti, jossa yrtin ympärillä kiersi kaksi käärmettä.

Niin kaunis sormus oli, ja niin suuri voima siitä kädessä huokui, ettei viisas Númenorilainen lainkaan kyseenalaistanut muiden sormuksien kohtaloa.

"Arvasin jo ennalta, että tuo sormus on sinun. Se kuultaa viisautta." sanoi Khamúl ja jatkoi "Sidon nyt kaulallesi nuo kaksi ketjua, jos niitä suostut kantamaan?"

Hetkeäkään epäröimättä Îbal polvistui Khamúlin eteen ja hän laittoi ketjut, joista roikkui kaksi kaunista sormusta, punainen ja purppura, hänen kaulalleen.

"Vain sinä tiedät, kuka ihmisistä on niin arvokas, että saa lahjaksi kuolemattomuuden. Anna nämä sormukset niille. Ne ovat lahja, jota niiden tulevat kantajat tulevat arvostamaan ja arvostavat sitten sinua entistä enemmän."

Îbal otti taakan, nousi ja kiitti nöyrimmästi Khamúlia. Hän poistui Khamúlin talosta ja näki, että oven suussa oli neljä ruskeaan kaapuun pukeutunutta miestä, tummia ja ilkeän näköisiä. Hämmästyksekseen he kaikki kumarsivat syvään, kun hän kulki heidän ohitseen.

Kotiin päin

Îbalin vanhemmat olivat númenorilaistenkin mittapuulla jo iäkkäitä. Heidän perustamansa koulu ja sitä kautta levinnyt tieto ja taito oli vaurastuttanut kylän ja kaikki muutkin lähiympäristön kylät. Ja, niin kuin kaikki hyvä, myös tämä loppui aikanaan. Maailmaan väsyneinä he päättivät lähteä takaisin kotiin, jossa he luopuisivat esi-isiensä tavoin elämästä ja antaisivat sen Erun käsiin.
Myös Îbalin veli ja sisar olivat samaa mieltä. Númenor oli heidän kotinsa ja tehtävä Keski-Maassa oli täytetty. He palaisivat kotiin.

Mutta Îbalin kohtalo oli toinen. Hänen kohtalonsa määrättiin kaukana idässä olevassa kylässä. Ja siitä eteenpäin hän oli saanut kantaa salaisuuden taakkaa, eikä hän voinut enää poistua Keski-Maasta. Hänen tehtävänsä ja kohtalonsa oli täällä, sillä hän oli númenorilaisilla mitoilla vasta keski-ikäinen. Ja niin Îbalin oli erottava perheestään.

Ja rannalla, laivan tehdessä lähtöä, Îbal sanoi isälleen: "Êphalak îdôn Yôzâyan, Isäni, kaukana on nyt Lahjamaa, esi-isieni maa. Mutta tämä maa ja tämän maan kohtalot ovat lähempänä sydäntäni, isäni. Minä jään tänne ja sinä palaat kotiin. Kohtalomme ovat erillään ja suru valtaa sydämeni, sillä yli ajan kestää eromme. Mutta rakkauteni mereen ja sen takana olevaan kauniiseen Númenoriin ei koskaan katoa. Siksi otan itselleni uuden nimen, Azrubêl, mies, joka rakastaa merta. Eikä se nimi ole tarkoitettu loukkaukseksi esi-isällemme Eärendilille, vaan kunniaksi hänelle."

Adûnawîba, Länsituuli oli taas laiturissa, huollettuna ja valmiina kohtaamaan aavan meren. Sen keulaan sidottiin vanhan tavan mukaan kukkia, jotka miellyttävät Uinenia. Hän on se, joka pitää Ossën vihan loitolla ja meren rauhallisena.

Ja he, isä ja poika, kättelivät laiturilla viimeisen kerran. Ja yli ajan kesti heidän eronsa, sillä heidän kohtalonsa olivat todellakin erilaiset