Eilen Stadissa käydessäni tarttui jostain mukaani nykyinen Parnasso, "korkeakulttuurinen" lehti, jota jostain syystä rupesin inhoamaan joskus 40 vuotta sitten. Syynä ilmeisesti tämä silloinen korkeakultturisuus. Mielenkiinnolla nyt selailen tätä julkaisua, onko millään lailla muuttunut.
Nuoruuden innolla tutustuin aikoinaan tähänkin suomalaiseen taide-kulttuurilehteen, joka on nyt 60 vuotta vanha.
Kai olen ennenkaikkea inhonnut sanaa korkeakulttuurisuus, siinä syy. Eliittikulttuuria, vastakohtana popoläärikulttuurille tai yleensä merkitykselle kulttuuri. Onhan se merkinnyt myös samaa kuin sivilisaatio, Sitä en selvittele sen enempää, wikipedia antaa kyllä tietoa.
Mahdottoman laaja aihe, jossa todella helposti lipsahtaa puhumaan aidanseipäistä, jos yrittää pysytellä itse aidassa.
Paavo Haavikkokin oli aikansa lehden päätoimittajana, ja hänen sanotaan "puhdistaneen" suomen kielen vanhoista painolasteista. Haavikon tekstin voima on ollut sen ymmärrettävyys, myös sarkastisuus ja aforistisuus.
Itse varmana aikoinaan itsevarmana, että mm. kirjailija minusta tulee, ne kuvitelmat oli jätettävä, kun tarjotessani ensimmäisen ja viimeisen kerran Otavalle käsikirjoitustekstiäni, itsevarmana tekstini "hienoudesta", sain hyvän ja ymmärrettävän selvityksen tekstini hylkäämisestä: Hyvää tekstiä, mutta kirjan julkaiseminen on arpapeliäkin, kuka sattuu kässärin lukemaan...äärimmäisen subjektiivista on yhden henkilön varassa oleva arvostelu. Siiryikin elämänläheisempään elämään, sillä kirjoittaminen on erakon työtä.
Kirjoittanut olen silti elämässäni hyvin paljon enkä tunne sen vuoksi elämäni menneen "hukkaa." Ja helpottunutkin olen ollut, koska enää ei tarvitse asettaa korkeakulttuurisia päämääriä. Oman osani olen siinäkin tehnyt.
Niin, Parnasso-lehdestähän aioin alunperin. Jospa sittenkin vielä yrittäisin, näkyy olevan essee-kilpailu, 31.8.11 saakka aikaa.
Tästä numerosta 3 vuosi 2011...millähän kriteerillä tähänkin lehteen on kirjoitukset valittu, päätoimittaja näkyy olevan nykyisin Jarmo Papinniemi. Joitakin mieleisiä artikkeleja löytyi, mm.Virpi Hämeen-Anttilan "Kuis sit?" Paljon on tässä numerossa kirja-arvosteluja, miten monesta asiasta sekin koostuu. Mikä on julkaistavaksi sopivaa, mikä ei.
Nimeä saaneen kirjailijan ja "kirjailijan" onkin jo helpompi julkaistavaksi tekstejään saada, samoin kai se on muissakin taiteen lajeissa.
Mielestäni yksi tärkeä asia on jäljellä...suomenkielen vaaliminen. Kielemme kuihtuu ja häviää vähitellen, koska kirjoitetulle kielelle ei anneta enää sitä arvoa, mikä sille kuuluu....yrittää kirjoittaa kutakuinkin "oikeaa" kieltä.
Tästä viestistäni tulee nyt mahdottoman pitkä, kun kirjoitan tähän esimerkkinä mielestäni "korkeakulttuurista", Caj Westerbergin "runon", josta toimitus oli kysellyt ennen julkaisua: "Ovatko nämä runoja vai aforismeja", vastaus kirjoittajalta tuli pitkän miettimisen jälkeen: "Ne ovat lauseita."
Kannanottoja.
Caj Westerberg
Lause on pyhä, kasvot.
Tiheästi vipattaen kiirii veden yli parvi, laantuu näkymättömiin.
Tämän näen.
Aurinko kohottaa kiven.
Kaikki on enemmän tai vähemmän vaaka-tai pystysuoraa.
Putoaa, ja pyrkii nousuun.
Laineikon kaunis kirjoitus.
Joka askeleella, joka katseella, sinä.
Äärellinen lause, malja.
Nähdä, että näkyvässä on näkymätön.
Kaiken aikaa heräämisen tilassa.
Naamiota ei riisuta.
Ehkä se sulaa,liukenee,haihtuu.
Kieli on kieli on kieli. Joo.
Missä on tekevä ei-mikään? Kysyn vaan.
Luonto on epäilemättä jäsentynyt, mutta onko tarkoitusperää?
Perusta: kiitävä kivi.
Äänten hivelevä kudos.
Kauhujen keskeltä: Iloisin terveisin!
Jokaisen ilmeen takana vakaana kallo.
Tekijä, joka ei ole tekijä: suuruudenhulluutta!
Kompastuu kesken säkeen, mutta saihan lentää.
Viereisen pöydän puheenparsi: rosoista kaarnaa.
Runko on vanha.
Nuo kasvot, ja nuo, huoneita avaruudessa.
Hapuilessaankin sanoo sanottavansa.
Mihin panna toivo? Tulevaan? Ei, vaan tähän, tähän!
Kävin kannella, välitön siirtymä kesään -63,
Ariadne, jungmannina.
Lokki kallistuu siivelleen.
Kun hakemalla tehdään runoa, se on tietysti hauskaa,
uskottelua, romanttista.
Vastaansanomaton soi!
Lapsuuden rikkaat ilot.
Kerran kuussa saimme ranskanleipää, jonka päälle voita
ja lauantaimakkaraa.
Leikattiin äidistä irti,
leikattiin irti kielestä. Lauloi
viluisilla vesillä.
Sanaileva hypoteettiyhdistys.
Ymmärtäminen edellyttää kokemista.
Kaihon tunnen, mutta on se niin,
että tekijästä pääsee irti vain jättämällä tekemättä.
Aamuvirkku aurinko loikkii luodolta toiselle.
Äänten laulava puhe: maailmanpuu kukkii.
Lopussa merkintä:
m/s Skiftet, Kökar- Långnäs 26.4.2011
Nuoruuden innolla tutustuin aikoinaan tähänkin suomalaiseen taide-kulttuurilehteen, joka on nyt 60 vuotta vanha.
Kai olen ennenkaikkea inhonnut sanaa korkeakulttuurisuus, siinä syy. Eliittikulttuuria, vastakohtana popoläärikulttuurille tai yleensä merkitykselle kulttuuri. Onhan se merkinnyt myös samaa kuin sivilisaatio, Sitä en selvittele sen enempää, wikipedia antaa kyllä tietoa.
Mahdottoman laaja aihe, jossa todella helposti lipsahtaa puhumaan aidanseipäistä, jos yrittää pysytellä itse aidassa.
Paavo Haavikkokin oli aikansa lehden päätoimittajana, ja hänen sanotaan "puhdistaneen" suomen kielen vanhoista painolasteista. Haavikon tekstin voima on ollut sen ymmärrettävyys, myös sarkastisuus ja aforistisuus.
Itse varmana aikoinaan itsevarmana, että mm. kirjailija minusta tulee, ne kuvitelmat oli jätettävä, kun tarjotessani ensimmäisen ja viimeisen kerran Otavalle käsikirjoitustekstiäni, itsevarmana tekstini "hienoudesta", sain hyvän ja ymmärrettävän selvityksen tekstini hylkäämisestä: Hyvää tekstiä, mutta kirjan julkaiseminen on arpapeliäkin, kuka sattuu kässärin lukemaan...äärimmäisen subjektiivista on yhden henkilön varassa oleva arvostelu. Siiryikin elämänläheisempään elämään, sillä kirjoittaminen on erakon työtä.
Kirjoittanut olen silti elämässäni hyvin paljon enkä tunne sen vuoksi elämäni menneen "hukkaa." Ja helpottunutkin olen ollut, koska enää ei tarvitse asettaa korkeakulttuurisia päämääriä. Oman osani olen siinäkin tehnyt.
Niin, Parnasso-lehdestähän aioin alunperin. Jospa sittenkin vielä yrittäisin, näkyy olevan essee-kilpailu, 31.8.11 saakka aikaa.
Tästä numerosta 3 vuosi 2011...millähän kriteerillä tähänkin lehteen on kirjoitukset valittu, päätoimittaja näkyy olevan nykyisin Jarmo Papinniemi. Joitakin mieleisiä artikkeleja löytyi, mm.Virpi Hämeen-Anttilan "Kuis sit?" Paljon on tässä numerossa kirja-arvosteluja, miten monesta asiasta sekin koostuu. Mikä on julkaistavaksi sopivaa, mikä ei.
Nimeä saaneen kirjailijan ja "kirjailijan" onkin jo helpompi julkaistavaksi tekstejään saada, samoin kai se on muissakin taiteen lajeissa.
Mielestäni yksi tärkeä asia on jäljellä...suomenkielen vaaliminen. Kielemme kuihtuu ja häviää vähitellen, koska kirjoitetulle kielelle ei anneta enää sitä arvoa, mikä sille kuuluu....yrittää kirjoittaa kutakuinkin "oikeaa" kieltä.
Tästä viestistäni tulee nyt mahdottoman pitkä, kun kirjoitan tähän esimerkkinä mielestäni "korkeakulttuurista", Caj Westerbergin "runon", josta toimitus oli kysellyt ennen julkaisua: "Ovatko nämä runoja vai aforismeja", vastaus kirjoittajalta tuli pitkän miettimisen jälkeen: "Ne ovat lauseita."
Kannanottoja.
Caj Westerberg
Lause on pyhä, kasvot.
Tiheästi vipattaen kiirii veden yli parvi, laantuu näkymättömiin.
Tämän näen.
Aurinko kohottaa kiven.
Kaikki on enemmän tai vähemmän vaaka-tai pystysuoraa.
Putoaa, ja pyrkii nousuun.
Laineikon kaunis kirjoitus.
Joka askeleella, joka katseella, sinä.
Äärellinen lause, malja.
Nähdä, että näkyvässä on näkymätön.
Kaiken aikaa heräämisen tilassa.
Naamiota ei riisuta.
Ehkä se sulaa,liukenee,haihtuu.
Kieli on kieli on kieli. Joo.
Missä on tekevä ei-mikään? Kysyn vaan.
Luonto on epäilemättä jäsentynyt, mutta onko tarkoitusperää?
Perusta: kiitävä kivi.
Äänten hivelevä kudos.
Kauhujen keskeltä: Iloisin terveisin!
Jokaisen ilmeen takana vakaana kallo.
Tekijä, joka ei ole tekijä: suuruudenhulluutta!
Kompastuu kesken säkeen, mutta saihan lentää.
Viereisen pöydän puheenparsi: rosoista kaarnaa.
Runko on vanha.
Nuo kasvot, ja nuo, huoneita avaruudessa.
Hapuilessaankin sanoo sanottavansa.
Mihin panna toivo? Tulevaan? Ei, vaan tähän, tähän!
Kävin kannella, välitön siirtymä kesään -63,
Ariadne, jungmannina.
Lokki kallistuu siivelleen.
Kun hakemalla tehdään runoa, se on tietysti hauskaa,
uskottelua, romanttista.
Vastaansanomaton soi!
Lapsuuden rikkaat ilot.
Kerran kuussa saimme ranskanleipää, jonka päälle voita
ja lauantaimakkaraa.
Leikattiin äidistä irti,
leikattiin irti kielestä. Lauloi
viluisilla vesillä.
Sanaileva hypoteettiyhdistys.
Ymmärtäminen edellyttää kokemista.
Kaihon tunnen, mutta on se niin,
että tekijästä pääsee irti vain jättämällä tekemättä.
Aamuvirkku aurinko loikkii luodolta toiselle.
Äänten laulava puhe: maailmanpuu kukkii.
Lopussa merkintä:
m/s Skiftet, Kökar- Långnäs 26.4.2011
Vastaukset 1
Vanhimmat
Korkeakulttuurinen Paavo Haavikko marketin kassajonossa pääsiäisen aattoina kyseli. Onko nyt joku erikoinen päivä kun on näin pitkä jono? Kaipa sekin oli sitä sarkasmia. Omaa sarkasmiani on, että tunnistin kyseisen akateemikon siinä jonossa ja muistan.