mikä hyvää

No kirjallisia makuja on monenlaisia. Kirjailijoita myös. Toiset kirjoittavat kevyttä viihdekirjallisuutta, toisen kaunokirjallisuutta. Ei kai siinä mitään syytä ole lukea sitä mistä ei pidä. Jotkut lukevat kaikkea, toiset vain tiettyä. Toiset kirjoittavat tiettyä ja toiset...

Niin. Miten sitten jonkin kirjan luettuaan luokittelee sen. Onko se huippua kaunokirjallista vai roskaa. Nyt kun tässä tovin fundeerasin niin paljastan, että tänä keväänä lukemani
Taneli Viljasen Toisto
ja
Pentti Saarikosken Kirje vaimolleni
ovat ehkä antaneet viimeksi lukemistani kirjapinkoista sitä parasta lukuelämystä minulle.
Ja sitten sellainenkin tässä taannoin tapahtui, että kirppikseltä tarttui tassuun
Pérez-Reverte Merikartta ja yllättävää kyllä joku oli luopunut
Bulgakov Saatana saapuu Moskovaan, jota olen kaivannutkin kirjastooni. Puuttuivat paperisina hyllystäni. Ja ihan tässä päivänä muutamana varsinainen löytö kirjakaupan alennuspöydältä
fup Jim Dodge.
Yllä olevat luokittelen siis aivan yläluokkaan, eli ne ovat antaneet lukiessa mukavaa ajanvietettä, eikä pelkästään mukavaa, vaan osa niiden rivien väleistä tupsahtelee mitkä milläkin tavoin esiin aika ajoin, joskus vuosienkin päästä.
Lukeminen ON !

Oma kirjoitustaso ei kyllä nouse, jos lukee vain hyvin kevyttä.

Hyvää kirjallisuutta on muukin kuin Alastalon salissa (en minäkään sitä lukisi).

Hauska huomata, että nimimerkistä päätellen yli viisikymppinen "muija" lukee Tarzania, Neiti Etsivää ja Hertta-sarjoja. Ei siinä mitään, mutta yleensähän nuo kuuluu nuoruuteen.

Kirjoittavan pitää lukea kaikenlaista! Niin hyvää kuin huonoa. Monet nk. viihdekirjoista ovat aivan mainioita, eikä niitä kannata väheksyä. Minun viihdeosastoani ovat dekkarit ja jännärit, mutta niidenkin suhteen olen valikoiva.

Aikoinaan kirjallisuutta opiskelleena tiedän varsin hyvin, että Alastalon salissa -romaanin kaltainen kirjallisuus voi olla pakkopullaa. Mitä sitä itseä kiusaamaan. Silti olen iloinen, että em. kirja ja paljon paljon muuta korkeakirjallisuutta tuli luettua, sillä kyllähän se kehittää makua. Sen sijaan, että pohtisi mikä on hyvää kirjallisuutta ja kokisi huonoa omaatuntoa että lukee kevyttä, kannattaisi vain lukea laidasta laitaan. Monet esim. Finlandia-ehdokkaana tai muissa kirjoituskilpailuissa olleet teokset ovat korkeatasoisia eivätkä ollenkaan pitkäpiimäisiä kuten vanhat klassikot voi 2000-luvun lukijalle olla.

Luulen kuitenkin, että jos on itsellä kirjallisia ambitioita, niin väkisinkin ryhtyy etsimään vahän parempaa ja ennen kaikkea alkaa tunnistaa, mikä on hyvää ja huonoa. Omia lemppareita (ja ei siis mitään takeita, ovatko nk. "hyvää" kirjallisuutta) ovat mm. Patricia Dunckerin Houreissa Foucault, Umberto Eco, Saarikosken ja Eeva-Liisa Mannerin lyriikka, kjäll Westö, Pirjo Hassinen, Steinbeck, J.M.Coetzee (paras kaikista!), Pirkko Saisio joitakin mainitakseni. Dekkareista nämä ruotsalaiset ja norjalaiset (Mankell, Åsa Nilsson jne.) ja briteistä Ruth Rendell, klassikoista Rex Stout ja van der Gulik. Edellä mainittiin Perez-Reverte jolta olen lukenut Yhdeksäs portti ja tarkoitus olisi lukea lisää.

Mun on myös vaikea löytää mitään itselleni sopivaa luettavaa. Ja olen nykyään kovin kärsimätön kaiken tekstin kanssa.

Mun teoria on kylläkin, että ei olisi selvää yhteyttä sillä määrällä kirjoja joita lukee ja omalla kirjoitustaidolla.

Kirjoitustaidon kehittyminen vaatii kyllä sitä, että todellakin kirjoittaa ja analysoi niitä omia tekstejään ja parantelee niitä

Toinen juttu on sitten se aiheiden keksiminen. Ja kolmas on sitten se oman kielitaidon kehittyminen. Mutta en mä ainakaan ole mitään piirtämistäkään oppinut katsomalla toisten piirustuksia vaan itse piirtämällä.

Minä huomasin, että kun rupesin kirjoittamaan tosissani, niin rupesin myös etsimään tasokkaamapaa luettavaa. Olen ikäni lukenut toimintajännäreitä ja dekkareita ja ne alkoivat ikävystyttää. Esimerkiksi henkilökuvaus tuntui hyvin keveältä. Rupesin nauttimaan taidokkaasti rakennetuista lauseista, siitä että muutamalla sanalla onnistutaan kuvaamaan kirjan maailma ja ihmisen ajatukset.

Lukemisen määrästä en tiettääkseni puhunut mitään, ainoastaan laadusta. Ei sitä ihan mahdottomia määriä ehdi lukeakaan, kun ekaksi tekee päivätyön, sitten yrittää vielä suht säännöllisesti kirjoittaa. Onneksi on työmatkat.

okasta laadukasta kaunokirjallisuutta, jota ei suomenneta ranskan, ruotsin, englannin ja saksankielisillä kielialueilla, joita itse harrastan. FILI:n käännöstuet ovat kuitenkin vaatimattomia ja suomalaiset eivät pienenä kielialueena ole valitettavasti erityisen suuri lukijakunta, ei taidekirjallisuuden ostavina tai lukevina ystävinä.

Mitä paremmin osaa lukea, sen paremmin oppii ajattelemaan ja kirjoittamaan oman näkemyksensä mukaan hyvää kaunokirjallisuutta, mitä se itse kullekin sitten merkitsee. On myös muistettava, että aikakausi muokkaa kustantajan näkemyksiä "hyvästä" taidekirjallisuudesta.

Kioski- ja roskakirjallisuus vielä vetää, koska ihmiset nähtävästi stressaantuvat työmaailmassa ja haluavat helppoa ajateltavaa, aistittavaa, estetiikkaa mielensä rauhoittamiseksi. Tai halpoja kiihokkeita tylsyyteensä. Kioskikirjallisuudessa minua ärsyttää kielen helppous, lapsenomainen tapa nähdä maailma ja tunteet.

Hyvät kirjat, siis ne jotka ruokkivat omaa kirjoittamista enemmän kuin keveät romaanit, voivat olla myös hauskoja lukea. Laadukas kirja laajentaa lukijansa ajatusmaailmaa, mutta antaa myös viihdettä.
Usein romaanin taustan tunteminen auttaa luennassa. Yritin lukea Econ Ruusun nimeä tuosta vain, ja kesken jäi. Perehdyin sitten semiotiikkaan, ja siitä oudot asiat avautuivat.
Esimerkkejä hyvistä kirjoista:
Paul Austerin New York -trilogia on hyvää dekkaria.
Jann Martelin Piin elämä tuo yllättävän lopun.
Kemal: Viattomuuden museo
Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
Tässä muutama esimerkki, jotka putkahtivat mieleeni hyvistä JA viihdyttävistä kirjoista.

tuttu oli nuori Werter, arvioni tosi ällä ja lälly tyyppi! Kirjan tyylikin ärsytti, joten kesken olisi jäänyt, ellei siitä olisi pitänyt referaattai tehdä eräässä kirjallisuusjutussa. Tarzan hakkaa menen tullen wertterin. vaan lukaiskaapa Peter Singerin Oikeutta eläimille, jos kunnon kauhua kaipaatte. Niin, ja hyvää viihdettä on Tobeliuksen talvi-illan tarinat, oikein kunnon kansalliskirjallisuutta.

Peter Singerin ohella suosittelen Jonathan Saffran Foerin "Eläinten syömisestä" -kirjaa, jos on kiinnostunut siitä aihepiiristä.

Palatakseni vielä lukemisen merkitykseen kirjoittamiselle: Olin muutama vuosi sitten tilaisuudessa, jossa oli paikalla ison kustantamon kustannustoimittaja, kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Kaikki tunnettuja henkilöitä, mutta jätetään nimet mainitsematta. Tarkoituksena oli antaa vinkkejä kirjan julkaisusta haaveileville.

Ensinnäkin kirjoittamisen ohjaaja sanoi, että suurin osa ihmisistä omaa riittävän kyvyn kirjoittaa. Motivaatiota ei vain kaikilla riitä. Hän puhui tällaisesta viiden vuoden säännöllisestä kirjoittamisen harjoittamisesta. Ja varoitteli vielä, ettei samaa pyörää pidä keksiä uudelleen. Aiheen tulee olla tuore.

Kustannustoimittaja puolestaan sanoi, että kustantamoon tarjotaan (en muista tarkkaa lukua) noin 500-1000 käsikirjoitusta vuodessa. Karkeasti arvioiden puolet näistä rankataan suoraan pois ja syy on se, ettei niissä näy tradition tuntemusta. Eli on halua kirjoittaa, muttei yhtään tiedä missään mennään nykykirjallisuudessa. Tai mitä on aiemmin kirjoitettu.

Nuo molemmat on asioita, jotka puoltaa lukemista. Ja sielläkin kehotettiin lukemaan myös huonoa kirjallisuutta: se antaa toivoa omista kyvyistä ja opettaa näkemään, millaista on kliseinen ja tarinaltaan köyhä tai kielellisesti vaatimaton teos. Niin että vaikka kirjoittaminen on kaikkein tärkein itseopiskelussa, niin seuraavaksi tulee kyllä lukeminen.

Lapsuuden lempikirja oli "Pension Grünerin tytöt". Muistaakohan kukaan sellaista enää?

Tarzania ja Herttasarjaa pystyin lukemaan n. 11-12-vuotiaana ja myöhemmin en sitten ollenkaan, koska ne vaan on huonompia kuin Dostojevski. Mutta ei kaikilla tarvi olla hyvä maku, viihteellä on paikkansa. Itse en siedä katsoa juuri yhtään ns. taide-elokuvia, vaan lähinnä romanttisia komedioita, joten minulla taitaa olla huono maku elokuvien suhteen, ei haittaa yhtään.

Käväisin pitkästä aikaa

Kiiltomato

sivustolla, ja siellähän on kiva kirjoitus

kirjojen lukemisesta.

No, rakkauskomediat sopivat tietysti kirjailijalle / käsikirjoittajalle, joka on erikoistumassa ko. lajiin. Sehän on hyvin suosittu laji ja suomalaisia tekijöitä on varsin vähän. Joten ymmärrettävää.