Kiintoisa kysymys? Itse vasta nyt kykenen ymmärtämään, että olen koko elämäni alitajuisesti etsinyt vastausta tuohon piinaavaan kysymykseen. Kenties minun on aika kertoa tarinani, sen valtaisan ja kenties uskomattomankin tapahtumien joukon joka on muovannut nykyisen minäni - Suomalaisuutta arvostavan ylpeän tosimies-amiksen.
Synnyin melko rikkaaseen perheeseen. Isäni oli duunari - niin fyysisessä kuin henkisessäkin mielessä ja äitini oli perinteinen kotiäiti - isäni konservatiivisia arvoja myötäilevä koriste. Miten me olimme sitten rikkaita, kysyt sinä. Noh, isäni harrasti vapaa-ajallaan pokerin pelaamista ja sen kautta kasasi meille hiljalleen melkoisen omaisuuden. Saavutettuani viiden vuoden iän olimme jo muuttaneet erittäin kalliiseen huvilaan - joka kieltämättä myös korosti isäni hivenen "nousukasta" ja melko barbaarimaista työmiehen tyylitajua lukemattomilla alastomia naisia kuvaavilla marmoripatsaillaan. Isän ego näkyi myös esimerkiksi suurissa autoissa ja melkoisen, hmm, "vittuilevassa" käytöksessä, joka tosin myös kuuluu tosimiehen luontaiseen intuitioon.
Kolmen vanhana menin päiväkotiin, koska vanhempani(eli siis käytännössä isäni, äiti oli pelkkä tossun alla elävä nätti rouva) katsoivat, että sosiaalisten kontaktien luominen ja vallan saavuttamisen harjoitteleminen oli elintärkeää jo nuorena. Saavutin runsaasti suosiota, koska minussa oli karismaa, johtajan olemusta ja sitä tiettyä "vittuilevaa" asennetta, jonka nykyään ymmärrän lainanneeni täysin isältäni.
Sama päti koulussa, jotkut pitivät minua "kiusaajana", koska olin vaikutusvaltaisimman jengin "pomo", mutta totuuden nimissä välttelin aina suoraa kiusaamisen harjoittamista - en ole vallanhimoisesta ja kovasta luonteestani huolimatta sadisti. Kiusaaminen taisi jäädä "apulaisteni" mielipuuhaksi, mutta itseäni ei kiinnostanut kyseinen touhu juurikaan.
Yhdeksännen luokan loputtua olin saavuttanut ääretöntä suosiota(tietty monet hankkiutuivat seuraani silkasta pelosta ja vahvemman mentorin tarpeesta), mutta halusin lisää - halusin amikseen, laitokseen, jossa voisin saavuttaa äärimmäisen mahdin... minkä lopulta teinkin.
Nyt, tässä keisarillisessa tilassa olen alkanut pohtia elämääni kotvasen syvällisemmin - voinko tosiaankin toivoa enempää kuin ääretöntä voimaa ja lukemattomia irtosuhteita, jotka alkavat jo jopa käydä... tylsiksi. Olen alkanut kaivata... rakkautta. Kenties koko elämäni ajan sitä olin tarvinnut, valta ja voima eivät riitä minulle. Kysymys kuuluukin: voinko tehdä kunniaa isäni, todellisen tosimiehen, perillisenä? Häpäisenkö ainoan idolini, tosimies-isäni, yrittämällä vakiintua(hän hankki vaimon muodon vuoksi, mutta on ilmiselvästi pettänyt tätä käytännössä katsoen jokaisena iltana avioliiton aikana ties kuinka monen naisen kanssa) vaiko saavutanko jotain enemmän - kenties oman "identiteetin"?
Toivoisin kommentteja muilta tosimiehiltä, kuten poke manilta ja Lukio Manilta, mutta myös teiltä muilta, joita olen kenties solvannut nörteiksi. Ehkä te "nörtit" olette tienneet rakkaudesta, todellisesta rakkaudesta enemmän, kuin minunkaltaiseni tosimies ikinä. Tai sitten ette.
Synnyin melko rikkaaseen perheeseen. Isäni oli duunari - niin fyysisessä kuin henkisessäkin mielessä ja äitini oli perinteinen kotiäiti - isäni konservatiivisia arvoja myötäilevä koriste. Miten me olimme sitten rikkaita, kysyt sinä. Noh, isäni harrasti vapaa-ajallaan pokerin pelaamista ja sen kautta kasasi meille hiljalleen melkoisen omaisuuden. Saavutettuani viiden vuoden iän olimme jo muuttaneet erittäin kalliiseen huvilaan - joka kieltämättä myös korosti isäni hivenen "nousukasta" ja melko barbaarimaista työmiehen tyylitajua lukemattomilla alastomia naisia kuvaavilla marmoripatsaillaan. Isän ego näkyi myös esimerkiksi suurissa autoissa ja melkoisen, hmm, "vittuilevassa" käytöksessä, joka tosin myös kuuluu tosimiehen luontaiseen intuitioon.
Kolmen vanhana menin päiväkotiin, koska vanhempani(eli siis käytännössä isäni, äiti oli pelkkä tossun alla elävä nätti rouva) katsoivat, että sosiaalisten kontaktien luominen ja vallan saavuttamisen harjoitteleminen oli elintärkeää jo nuorena. Saavutin runsaasti suosiota, koska minussa oli karismaa, johtajan olemusta ja sitä tiettyä "vittuilevaa" asennetta, jonka nykyään ymmärrän lainanneeni täysin isältäni.
Sama päti koulussa, jotkut pitivät minua "kiusaajana", koska olin vaikutusvaltaisimman jengin "pomo", mutta totuuden nimissä välttelin aina suoraa kiusaamisen harjoittamista - en ole vallanhimoisesta ja kovasta luonteestani huolimatta sadisti. Kiusaaminen taisi jäädä "apulaisteni" mielipuuhaksi, mutta itseäni ei kiinnostanut kyseinen touhu juurikaan.
Yhdeksännen luokan loputtua olin saavuttanut ääretöntä suosiota(tietty monet hankkiutuivat seuraani silkasta pelosta ja vahvemman mentorin tarpeesta), mutta halusin lisää - halusin amikseen, laitokseen, jossa voisin saavuttaa äärimmäisen mahdin... minkä lopulta teinkin.
Nyt, tässä keisarillisessa tilassa olen alkanut pohtia elämääni kotvasen syvällisemmin - voinko tosiaankin toivoa enempää kuin ääretöntä voimaa ja lukemattomia irtosuhteita, jotka alkavat jo jopa käydä... tylsiksi. Olen alkanut kaivata... rakkautta. Kenties koko elämäni ajan sitä olin tarvinnut, valta ja voima eivät riitä minulle. Kysymys kuuluukin: voinko tehdä kunniaa isäni, todellisen tosimiehen, perillisenä? Häpäisenkö ainoan idolini, tosimies-isäni, yrittämällä vakiintua(hän hankki vaimon muodon vuoksi, mutta on ilmiselvästi pettänyt tätä käytännössä katsoen jokaisena iltana avioliiton aikana ties kuinka monen naisen kanssa) vaiko saavutanko jotain enemmän - kenties oman "identiteetin"?
Toivoisin kommentteja muilta tosimiehiltä, kuten poke manilta ja Lukio Manilta, mutta myös teiltä muilta, joita olen kenties solvannut nörteiksi. Ehkä te "nörtit" olette tienneet rakkaudesta, todellisesta rakkaudesta enemmän, kuin minunkaltaiseni tosimies ikinä. Tai sitten ette.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.