Eli tänään jouduin lopulta luopumaan rakkaasta 14 vuotiaasta ystävästäni kun eläinlääkäri löysi siltä kasvaimen aivoista jolle ei ollut enää mitään tehtävissä. Olen vielä nuori joten koira on kasvanut kanssani, ikäeroa meillä oli vain 4 vuotta.
En ole ikinä menettänyt ketään läheistä ja tämä kyseinen koira on kulkenut uskollisena rinnallani elämäni hyvät ja pahat ajat.
Tällä hetkellä tuntuu etten pääse ikinä suruni yli.. Kertokaa kokemuksianne ja miten olisi mahdollista helpottaa tätä suunatonta tuskaa
En ole ikinä menettänyt ketään läheistä ja tämä kyseinen koira on kulkenut uskollisena rinnallani elämäni hyvät ja pahat ajat.
Tällä hetkellä tuntuu etten pääse ikinä suruni yli.. Kertokaa kokemuksianne ja miten olisi mahdollista helpottaa tätä suunatonta tuskaa
Vastaukset 3
Vanhimmat
Osanottoni. Suru menee ohi ja paha olo helpottaa, vaikka et varmaan uskolista ystävääsi koskaan unohdakaan, eikä varmasti tarvitsekaan. Neuvoja siitä miten se menee ohi on vaikea antaa koska jokainen suree omalla tavallaan.
Itse menetin koirani syksyllä äkillisesti.
Alku oli vaikeaa, pikkuhiljaa sitä osasi jo naureskella kaikille koiran hassuille piirteille ja touhuille.
Nyt tulossa uusi koira, innolla odotan uusia haasteita. Edellinen haukku säilyy aina muistoissa.
Kirjoituksesi oli kuin omasta elämästäni, vaikka itse sain koirani ollessani 11 vuotias. 12 ihanaa vuotta saimme viettää yhdessä ennenkuin tuli saatanallinen syöpä ja vei rakkaani. Koirani lähti turhan aikaisin (rodulle tyypillinen keski-ikä 15 vuotta). Koirani kulki vierelläni kaikki elämäni tähän asti suurimmat vaiheet, teini-iän myrskyt, ensi suudelman, ihastumiset, koulusta valmistumiset, omilleen muutot yms. Niin paljon tämä koira tiesi, ja aina se oli vierelläni kuuntelemassa murheitani, vaikka mitä tyhmää olisin tehnyt tämä ystävä oli ja pysyi.
Kun tuli hetki jolloin oli armeliasta päästä paras ystävä. perheenjäsen, pikkusisko, koira pois oli elämäni vaikein päivä. Toisaalta tiesin että tämä on oikein ja parasta koiralle, mutta tuska sisälläni oli valtava. En osannut ajatella elämääni ilman häntä. Hän oli kaikkeni. Mutta kun lääkäri sanoi; nyt ovat kivut poissa, tippui suuri kivi sydämeltäni. Tiesin tehneeni oikein. Pahinta oli ne pari päivää kun tiesi että lopetupäivä lähenee.
Vaikka se on kuinka klisee, aika parantaa haavat, se on vaan NIIN totta. Nyt 3 kuukautta on mennyt ja suurin tuska on helpottanut, mutta ikävä ei lainkaan. Ajoittain vieläkin tulee itkukohtauksia, mutta pystyn hymyillen katsomaan kuvia ja videoita.
Voimahalaus sinulle! Tiedän niin tunteen.
Kiitos rohkaisevista viesteistä