oon siis tänä vuonna 16 täyttävä tyttö.
mun porukat on aina ollut tosi ylisuojelevia, ja se saattaa johtua siitä että olen perheen ainoa lapsi.
musta vaan tuntuu nykyään että mun vanhemmat ei ota mua tosissaan.
7 luokalla sairastin anoreksiaa ja bulimiaa.olin koulukiusattu ja masentunut. 8 meni ihan hyvin, ja 9 myös tuohon jouluun asti.
mut nyt kaikki ei oo enää hyvin.
täs vähänaikaa sitten karkasin kotoa hetkeksi. lähinnä näyttääkseni porukoilleni että minun on paha olla. tahdoin saada heidät ymmärtämään.
mä tahtoisin omaan kämppään. haluisin olla itsenäisempi ja elää omaa elämääni. joo oon 15 ja tää saattaa kuulostaa tosi lapselliselta. mut oon ihan tosissani. mulla on ihan oikeesti suunnitelmia. mut en yksin pääse tässä eteenpäin.
porukoiden kanssa tässä jokin aika sitten keskusteltiinkin siitä että voisin muuttaa omilleni. mutta nyt ne on taas ihan sitä vastaan. ne ei ymmärrä että mulla on paha olla.
joo tiedän muut mahdollisuudet, kuten lastenkoti tai sijaisperhe tai jollekkin sukulaiselle muuttaminen...mutta ei. sittenhän mä vasta tuntisinkin itseni nuoreksi ja lapseksi ja säälittäväksi. se ahdistais mua vaan lisää.
tunnen itseni niin paljon vanhemmaksi kuin olen.
haluisin pois tästä kaupungista. pois näistä samoista paikoista. samat maisemat ja tutut ihmiset ahdistaa. haluun alottaa ihan alusta jossain muualla. haluan unohtaa kaiken sen paskan mitä täällä oon kokenut.
mut joo asiaan siis taas....
oon yrittänyt sanoa vanhemmilleni kuinka ikävää se musta on kun ne ei ota mua tosissaan.
"mun elämä ei oo ain ollu niin helppoo"
"aijjaa eivai. kyl kuule niin helpoks ollaan sun elämäs tehty et...."
sanompahan vaan, ettei oo niin helppoa yrittää parantua syömishäiriöistä, käydä tukiryhmissä ja mitävielä... kestää tollasia vanhempia.. mut emmä tietenkään voi sanoa että noi mitkään maailman huonoimmat vanhemmat olis. on ne tukenu mua niin monessa asiassa. ehkä vika on enemmän mussa.
mun melkeen kaikki kaverit on täys ikäsiä. tyyliin 20.
mut joo menee taas vähä aiheen ohi :D
mun vanhemmat vaan ei kunnioita mua yhtään. menee mun huoneeseen ilman lupaa,koskee mun tavaroihin vaikka kiellän, ja sitten tää kun sanon että mulla on paha olla...suurinpiirtein nauraa mulle...
oikeestaan musta tuntuu välillä että ne ei halua uskoa että pärjään omillani. ne haluaa edelleen uskoa että oon se sama 10 vuotias tyttö edelleen.
mutta ku en ole. haluun saada elämässäni aikaan jotain. oon jo nyt mielestäni tosi vanha. en siis sillee vanhavanha. mut vanha. haluun tehdä jotain luovaa. (tällähetkellä laulan,näyttelen ja kirjoitan) porukat vaan ei ymmärrä mua... tää on niin turhauttavaa. ne vaan ei ota mua tosissaan. ja se on ihan kauheeta kun on näin paha olla.
ehkä mä nyt käyn ton amiksen loppuun ja sitten lähden muualle. nyt vaan on sellanen fiilis et ei millään kestäs siihen asti :s
mitä mun pitäis tehdä?
mun porukat on aina ollut tosi ylisuojelevia, ja se saattaa johtua siitä että olen perheen ainoa lapsi.
musta vaan tuntuu nykyään että mun vanhemmat ei ota mua tosissaan.
7 luokalla sairastin anoreksiaa ja bulimiaa.olin koulukiusattu ja masentunut. 8 meni ihan hyvin, ja 9 myös tuohon jouluun asti.
mut nyt kaikki ei oo enää hyvin.
täs vähänaikaa sitten karkasin kotoa hetkeksi. lähinnä näyttääkseni porukoilleni että minun on paha olla. tahdoin saada heidät ymmärtämään.
mä tahtoisin omaan kämppään. haluisin olla itsenäisempi ja elää omaa elämääni. joo oon 15 ja tää saattaa kuulostaa tosi lapselliselta. mut oon ihan tosissani. mulla on ihan oikeesti suunnitelmia. mut en yksin pääse tässä eteenpäin.
porukoiden kanssa tässä jokin aika sitten keskusteltiinkin siitä että voisin muuttaa omilleni. mutta nyt ne on taas ihan sitä vastaan. ne ei ymmärrä että mulla on paha olla.
joo tiedän muut mahdollisuudet, kuten lastenkoti tai sijaisperhe tai jollekkin sukulaiselle muuttaminen...mutta ei. sittenhän mä vasta tuntisinkin itseni nuoreksi ja lapseksi ja säälittäväksi. se ahdistais mua vaan lisää.
tunnen itseni niin paljon vanhemmaksi kuin olen.
haluisin pois tästä kaupungista. pois näistä samoista paikoista. samat maisemat ja tutut ihmiset ahdistaa. haluun alottaa ihan alusta jossain muualla. haluan unohtaa kaiken sen paskan mitä täällä oon kokenut.
mut joo asiaan siis taas....
oon yrittänyt sanoa vanhemmilleni kuinka ikävää se musta on kun ne ei ota mua tosissaan.
"mun elämä ei oo ain ollu niin helppoo"
"aijjaa eivai. kyl kuule niin helpoks ollaan sun elämäs tehty et...."
sanompahan vaan, ettei oo niin helppoa yrittää parantua syömishäiriöistä, käydä tukiryhmissä ja mitävielä... kestää tollasia vanhempia.. mut emmä tietenkään voi sanoa että noi mitkään maailman huonoimmat vanhemmat olis. on ne tukenu mua niin monessa asiassa. ehkä vika on enemmän mussa.
mun melkeen kaikki kaverit on täys ikäsiä. tyyliin 20.
mut joo menee taas vähä aiheen ohi :D
mun vanhemmat vaan ei kunnioita mua yhtään. menee mun huoneeseen ilman lupaa,koskee mun tavaroihin vaikka kiellän, ja sitten tää kun sanon että mulla on paha olla...suurinpiirtein nauraa mulle...
oikeestaan musta tuntuu välillä että ne ei halua uskoa että pärjään omillani. ne haluaa edelleen uskoa että oon se sama 10 vuotias tyttö edelleen.
mutta ku en ole. haluun saada elämässäni aikaan jotain. oon jo nyt mielestäni tosi vanha. en siis sillee vanhavanha. mut vanha. haluun tehdä jotain luovaa. (tällähetkellä laulan,näyttelen ja kirjoitan) porukat vaan ei ymmärrä mua... tää on niin turhauttavaa. ne vaan ei ota mua tosissaan. ja se on ihan kauheeta kun on näin paha olla.
ehkä mä nyt käyn ton amiksen loppuun ja sitten lähden muualle. nyt vaan on sellanen fiilis et ei millään kestäs siihen asti :s
mitä mun pitäis tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miten olisi vaikkapa muutto omaan asuntoon? Helpottaisi oloasi varmasti kun pääset omiin oloihisi eikä kukaan ole koskemassa tavaroihisi vasten tahtoasi. Minä katselisin asuntoa sinun asemassasi.
Haluan nähdä sen ihmeen, kun vanhemmat päästävät 15-vuotiaan kakaran asumaan omaan kämppään.
Otetaan nyt kumminkin huomioon, että alaikäinen ei voi ilman vanhempien suostumusta muuttaa omaan asuntoon.