Oletteko tarjonneet uudelleen samaa käsikirjoitusta sen aiemmin hylänneelle kustantamolle ikinä uudestaan? Esimerkiksi vuoden kuluttua hylystä. Sillä kun ne ei niitä kunnolla katsokaan, niin ei ne voi millään muistaa, mitä ovat hylänneet persoonattomalla kirjeellä, jossa ei aina ole edes allekirjoitusta.
Oletteko tarjonneet uudestaan samalle?
Huvila ja huussi
17249
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
en usko että kannattaa kokeilla.
ajattele, jos he sattuisivatkin muistamaan... miten noloa?!
Joo, mutta tarkoitin, että sitä olisi muokattu hieman. Ja saatteeseen voisi laittaa, että se on käytetty arvostelupalvelussa tai parissa (eihän ne tiedä, että se oli sitä jo ekan kerran). Ja nimiehdotuksen voisi muuttaa.
Mitenkähän ne kirjaa ylös ne, keneltä on käsis tunnut, täytyy niillä joku systeemi olla, johon ne kirjaa että xx:n käsis otettiin vastaan päivänä xx. Tietenkin sieltä näkee, jos on jo kerran oltu läpikäyvinään se käsis.
Ja eihän siinä voi tapahtua mitään sen pahempaa kuin että saa siitä hylyn uudestaan.
sitä mieltä, että jos ei itse kykene arvioimaan teostaan, vaan joutuu käyttämään arvostelupalveluja, ei kannata yrittää saada mitään julkaistuksi.
Ei kai me missään tyhjössä eletä. Tottakai luetutan teksitiäni muilla saadakseni siitä palautetta. Kustantajaltahan sitä ei tule, ainoastaan se hylsy.
Se että luetuttaa tekstiään muilla ei kerro mitään siitä, miten osaa itse arvioida tekstiään. Jos tuota samaa logiikkaa noudattaisi, niin ei sitten kannata tarjota mitään julkaistavaksikaan. Miksi haluat lukujoita kirjallesi? Eikö sinulle riitä, että sinulla on se käsin kovalevyllä ja mahdollisesti tulostettuna mapissa?
Erittäin hyvä. Ehkä haluan sanoa jotain muillekin kuin itselleni.
Kyllähän nuo varmaan ovat nuorílle ihmisille hyviä - palautteenantajat - mutta olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että tällaisen yli 40-vuotiaan on tiedettävä mikä on hyvää ja mikä huonoa ilman ulkopuolisia.
Muuten ei kannata edes yrittää.
Eihän kyse ole siitä, että ei tietäisi mikä on hyvää ja huonoa, jos niin mustavalkoisia termejä haluaa käyttää. Vaan siitä, miten hyvästä saadaan vielä parempaa.
Miten sitten niin monen itse tekstinsä hyväksi tietävän käsikirjoitus hylätään? Mikä siinä mättää? Onko kaikki kustannustoimittajat idiootteja, kun eivät tajua hyvän päälle?
Ja mitä ihmettä iällä on tekemistä sen kanssa, käyttääkö ulkopuolisia lukijoita? tai ylipäätään kirjoittamisen kanssa muutenkaan.
Kysymys on siitä mikä kustantamoa kiinnostaa, mikä ei. Se on siis täysin makunäkemys, mikä heistä on julkaisemisen arvoista ja mikä ei. Mitään matematiikkaa tämä ei ole. Hyvä on aika turha käsite, huono kanssa. Olisiko mielekkäämpi kysymys siitä millainen käsikirjoitus sopii kustantamon linjaukseen ja kulloiseenkin tarjontatilanteeseen (esim. talon tallikirjailijoiden tuotannon kanssa).
Ikä on samantekevä asia, mutta tietysti nuori lahjakkuus voi luvata pitkää uraa. Kuten Anna-Leena Härkönen. Tai lyhyttä kuten Anna-Maria Mennola.
iällä on ollut täysin ratkaiseva merkitys, koska olen alkanut tajuamaan abstrakteista asioista vasta varttuneempana mikä on hyvää ja mikä ei. Kokemus tekee viisaammaksi.
Kuvitteletko reppana, että ihmiset ovat samanlaisia? Ehkä olet syntyessäsi ollut jo täysinoppinut, minä en ollut.
Kustannustoimittajat taas ovat ihmisiä siinä missä muutkin ja heillä on oma mielipiteensä kuten muillakin. Ei se sen kummallisempaa ole.
Suomessa julkaistaan varsinkin rikoskirjallisuudessa aivan kammottavia tekeleitä, joita parempia hylätään kustannustoimittajien toimesta varmasti sadoittain.
Ihmiset alkavat kirjoittaa eri iässä, ei me kaikki olla entisiä pieniä runotyttöjä. Siksi ikä ei kerro kirjoittajasta yhtään mitään (paitsi tietenkin voi noin teoriassa olettaa, että kolmekymppinen julkaisee määrällisesti enempi kuin kuusikymppinen). Mutta miksi meillä on rutkasti niitä, jotka ovat julkaiseet yhden ja ainoan kirjan, kenties palkitun, mutta siihen se on jäänyt? Mieleen tulee esimerkiksi Taija Tuominen, jonka Tiikerihai ei ollut yhtään hullumpi.
Taija sanoi kurssilla, että pitää tuntea joku kustannustoimittaja, jotta sa tekstinsä läpi. Taidan alkaa uskoa.
Taidan alkaa uskoa minäkin, että suhteita pitäisi käyttää. Luin juuri erään julkimon kirjoittaman kirjan, ja vaikka sillä oli ansionsa, niin sanoisinpa, että jos sitä olisi joku muu kuin julkimo tarjonnut kustantajalle, niin hylsy olisi paukahtanut. Mökillä olen kuunnellut radiosta erään julkimon kirjoittamaa lokikirjaa luettuna, ja vaikka silläkin on ansionsa, niin eipä kukaan halua julkaista tuntemattoman ihmisen päiväkirjamerkintöjä.
Toisaalta ajattelen, että edellämainituista kirjoistakin olisi tullut parempia, jos julkaisukynnys olisi ollut korkeampi ja olisi ollut pakko panostaa sisältöön. Julkimoiden kohdalla kynnystä ei tunnu olevan lainkaan, meille muille se on turhankin korkea.
No julkimoiden kirjat ovat oma lukunsa, ne menevät omia polkujaan.
Tottakai kuka tahansa käyttäisi suhteita, jos niitä olisi. Jos tuntisin jonkun kustannustoimittajan, saisin hänet ainakin tutustumaan teksiini perueteellisemmin kuin mitä kustantamoissa muutoin tapahtuu. Taija Tuomisen mukaan Suomi on niin pieni maa, että kaikki tuntevat täällä kustannustoimittajan tai useita. Mistähän johtuu, etten ole nähnyt niitä kuin kirjailijoita hastattelemassa kirjamessuilla? Ei liene oikea paikka mennä vetämään hihasta.
Joo, yksillä kirjamessuilla juttelin kirjaa ostaessani sen kustantajan kanssa. Olin pari kuukautta aikaisemmin lähettänyt käsikirjoitukseni hänen kustantamoonsa, mutta en kyllä kehdannut sanoa, että kaivapa se minun tekstini sieltä pinosta. Ehkä olisi pitänyt...
No, kaksi hylsyä on jo tullut, mutta ei vielä ko. kustantajalta. Toivo elää. Mutta vieläkin mietin, olisiko pitänyt käyttää tilaisuus hyväkseen. Olisiko siinä menettänyt jotakin, jos olisi rohjennut?
Tuskinpa kenenkään tarvitsee henk koht toimitajia tuntea, saadakseen tekstinsä läpi, mutta varmasti siitä apua on. Kyllä Suomessa kustannustoiminta on niin onnettomien tyyppien käsissä, että eivät he ainakaan tippaakaan tiedä, mikä myy. Katselin tuossa wikipediassa Vuorisen tarinaa ja näinhän se meni:
"Keväällä 1998 Vuorista pyydettiin kirjoittamaan keskus.net-portaaliin jotakin hauskaa. Hän tarjosi ensin kolumnia nimeltä Linda Nykänen, jota tilaaja piti niin hauskana, että edessä olisi ollut vankilatuomio kunnianloukkauksesta. Hiukan myöhemmin hän teki radio-ohjelmaa Tarmo Mannista, joka esitti Mielipuolen päiväkirja -näytelmää, ja siitä syntyi idea Juoppohullun päiväkirjasta. Aluksi hän kirjoitti päiväkirjaa vain Internetiin, mutta lukijat toivoivat, että se julkaistaisiin myös kirjana. Ensimmäisen painotalon kieltäydyttyä painamasta ”tällaista paskaa Vuorinen alkoi tehdä omakustanteita keravalaisessa kopioliikkeessä. Like kiinnostui vuonna 2002 kirjan pokkariversion julkaisemisesta ja otti sen kustannettavaksi. Like ehti painaa kirjaa 36 000 kappaletta, kunnes Vuorinen otti oikeudet takaisin itselleen.Vuonna 2010 ensimmäistä Juoppohullun päiväkirjaa oli myyty 150 000 kappaletta"
Mä luulen, että tuttu kustannustoimittaja ei edes ota käsittelyynsä käsikirjoitusta, jonka kanssa on eturistiriita. Minä en ainakaan ottaisi. Onhan siinä jo moraalisia ongelmia, mutta toimittajia on monenlaisia ja käytäntöjä kanssa.
Luulen, että tärkeintä on teksti ja sitten mahdolliset aiemmat antologiajulkaisut ja kilpailusijoitukset merkittävissä kirjallisuuskilpailuissa, julkaisut kulttuurilehdissä (Parnasso, Kulttuurivihko, Tuli & Savu jne.) ja muu näkyvyys kulttuurikentällä (tutkimus, esim. tohtorikoulu kirjallisuustieteen parissa).
Huoli pois: kyllä käsikirjoitus, jolla nähdään potentiaalia aina löytää kotinsa.
Mun mielestä kannattaa samaa kustantamoa lähestyä uudella teoksella ja sitten laittaa sitä vanhaa pävitettynä muille. Mutta jos haluaa samanlaisen hylsyn kokea, miksi ei?
Minulla on ollut ajankohtaisena sama asia jo pitemmän aikaa. Lähetin käsikirjoitukseni muistaakseni neljään paikkaan vuonna 2009. Kahdesta kustantamosta tuli positiivista palautetta, mutta eivät olleet kiinnostuneita julkaisemaan. Ehdottivat arvostelupalvelua (jossa käsikirjoitukseni oli jo käynyt), nimen hankkimista osallistumalla kilpailuihin (ei kiinnosta, eikä ole aikaa).
Puoli vuotta pähkäilin ja sitten tajusin, mikä käsikirjoituksessani oli vialla. Tein todella mittavia ja rajuja korjauksia. Luetutin koelukijoilla ja pakkasin jo kirjekuoriin, kunnes tuli suurempia elämänmuutoksia (muutto, raskaus, työ, yleensä elämä) ja mitä enemmän aikaa kului, sitä epävarmempi oli olo. Nyt vasta on alkanut käsikirjoitus palailla mieleen, kun on muutama minuutti aikaa istua ja miettiä.
Kannattaako samoihin enää lähettää? Kannattaako lähettää vain niihin kahteen, jotka kehuivat käsikirjoitusta ensimmäisellä kerralla, vai kaikkiin neljään, joista yksi ei ikinä vastannut mitään? Tuolla laatikossa edelleen odottaa viisi kirjekuorta ilman osoitetta ja saatekirjettä. Ihan tilanpuutteen vuoksikin voisi johonkin suuntaan lähettää :)
Kun kerran käsikirjoitustasi on kehuttu jo ennen korjauksia, niin niille kustantajille se varmastikin kannattaisi lähettää. Kolme muuta kirjettä lähettäisin ihan uusille kustantamoille. Jos kustantamossa ei logistiikka toimi, eli ei edes lähetetä monistettua hylsyä eli käsikirjoitus on hukattu, niin miksipä semmoiseen paikkaan kannattaa uutta kässäriä lähettää hukattavaksi.