kamalaa........

Mulla on kaksi raskautta neljästä mennyt kesken. Olen ajatellut ne niin että luonto vaan korjaa ajoissa pois ne joista ei ole eläjiksi. Ei se surua vie pois ja se onkin vaan surtava ja itkettävä rauhassa ja annettava itselleen aikaa toipua.

Itse sain keskenmenon vajaa neljä viikkoa sitten. Lasta oli miehen kanssa yritetty jo yli vuosi, joten riemu raskaudesta oli suuri. Ja niinpä suru keskenmenosta on ollut rusentavaa. Olen ollut pohjattoman surullinen, vihainen, pettynyt, katkera, kateellinen raskaana oleville ja yleensäkin hallinnut tunteinani aika huonosti viime aikoina. Kaikkein eniten minua suututtaa se, kun minua tullaan lohduttelemaan, että "No, niin oli sitten vain tarkoitettu, lapsella ei ollut kaikki hyvin. Kohta vain uudestaan yrittämään, kyllä se vielä siitä." Se suututtaa minua, koska se saa minut tuntemaan, ettei minulla muka ole syytä surra, ihan kuin keskenmeno olisi jotenkin arkipäiväistä. Tiedän ihmisten tarkoittavan hyvää, mutten kestä tuota lohduttamista. Siksi olen vältellyt tuttuja kasvoja viime viikkoina. Minun täytyy nyt vain saada olla pettynyt, vihainen ja surullinen.

Enkä myöskään pysty ajattelemaan, että nyt aloittaisimme miehen kanssa yrittää heti uudelleen lasta. Se pelottaa minua. Ja se, että pelkään yrittämistä, taas kauhistuttaa minua. Olen niin pitkään toivonut lasta, ja nyt pelkään yrittämistä. Pelkään ajatusta, etten ehkä kykenisikään kantamaan lasta. Etten ehkä koskaan voisi synnyttääm omaa lastani.

Toivon,että nämä ajatukset siirtyvät taka-alalle, kun vain saan rauhassa käsitellä ja surra keskenmenoani. Sanon teille muille km:n kokeneille, että älkää tunteko syyllisyyttä suremisesta. Se on meille joillekin se ainoa keino parantua. Toivotan kovasti voimia.