Pilasinko meidän molempien elämän?

Oon hautonut tätä asiaa jo pitkään, mutta nytten oon totaalisen täynnä tätä helvettiä. Oon siis 16 vuotias tyttö ja omistin 18 vuotiaan pojan. Tiesin alku aikoina heti että jätkä on vähän väkivaltainen, mutta rakastuneena en ajatellut pojasta muuta kun hyvää. Alussa se jopa oli upeaa kun omistin pojan jonka kanssa ei tarvitsisi pelätä, hän pystyisi hakkaamaan kaikki ja olisin turvassa. Tein kuitenkin väärän päätöksen ottaessani hänet. Olisi pitänyt silloin jo tajuta että hetkonen jos hän pystyy hakkaamaan poikia niin eiköhän hän yhtälailla tyttöjäkin pystyisi hakkaamaan.

Seurustelun alussa hän ei satuttanut minua pahemmin, hän oli oikein mukava ja olin mielelläni hänen kanssaan. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin kun tunsimme jo hyvin, hän alkoi välillä rankaisemaan minua hakkaamalla. Jos tein jotain väärin, hölmösti, loukkaavasti niin seurauksena oli nyrkkilöyly. Hakkaaminen kuitenkin pysyi vielä suht vähäisenä, eikä juurikaan mustelmia tullut, ehkä just joku silmä saattoi olla pikkasen mustana. Tietenkään umpirakastuneena en tajunnut lähteä vaan jatkoin suhdetta. Taas jonkin ajan kuluttua hän alkoi syyttämään minua kaikesta, vaikka olin suurimpaan syihin syytön. Hän purki aggressiivisuutensa minuun, sekä myös ystäviinsä. Eipä hänellä pahemmin ystäviä ole, olen hänen ainut ystävänsä. Rakastin häntä koko sydämestäni vaikka hän pahoinpiteli minua ainakin joka toinen viikko ja vaikka tiesin että hän ei rakastanut minua enään. Tiesin että hänellä on masennusta ja vaikka mitä ongelmia, joten yritin saada hänet menemään hoitoon ja lupasin että järjestäisin hänelle hoitopaikan. Mutta hän kieltäytyi jyrkästi ja huusi kuinka vittumainen olen. Mietittyäni hetken sain kuin sainkin hänelle sanottua että en tahdo enää olla missään tekemisissä hänen kanssa ja että en kestä nähdä hänen kärsivän ja satuttavan minua. Olin helpottunut, mutta noin viikonkuluttua hän alkoi soittelemaan minulle ja pyysi että palaisin. Tiesin kyllä että jos sinne menisin niin sama touhu jatkuisi. Itku kurkussa kuitenkin kävin hänen luonaan. Ja nykyään käyn joka torstai katsomassa häntä. Taidan olla ainoa henkilö hänen tukenaan. Hänen perheensä on vähän kummallinen, he jo pojan täyttäessä 18 potkaisivat hänet ulos. Autoin ja autan edelleen poikaa käymään koulut loppuun, siinä samalla valitettavasti minun koulu kärsii ja nytten peruskoulusta päästyäni keskiarvo oli 7.6, vielä kasilla se oli ollut 8.4. Vanhempani eivät tiedä paljoa siitä pojasta, ja tuntuu että olen vastuussa pojan tulevaisuudesta. En tiedä mitä tehdä koko asian kanssa, olen vasta niin nuori enkä osaa tehdä viisaita ratkaisuja. Masennuin itsekin tästä kaikesta, itken usein ja syytän itseäni tästä asiasta. Pelkään myös että hän tappaa minut joku kerta, jos vielä pyydän häntä hoitoon. Hän joka kerta syyttää minua tästä kaikesta ja entinen hakkaus jatkuu edelleen. Minun syyhän tämä on ollut, miksi muuten poika muuttuisi niin erinlaiseksi. En tiedä mitä tehdä, tuntuu että olen tehnyt kaiken aivan väärin ja saanut sen pojan tähän tilanteeseen. Olen aivan liian nuori hoitamaan tälläisiä asioita, siksi haluaisin kysyä teiltä apua. En vain voi kertoa kenellekään muulle tästä, en ikinä! Harmittelen myös joka ikinen päivä, että miksi ihmeessä en heti alkuvaiheessa lähtenyt menemään..