Sikasen Jii oli kerrassaan pätkä keski-ikäiseksi mieheksi. Se kertoi kaiken.
Paikallisille Jii oli aina ollut se Alman ikioma peräkammarin poika. Se toinen erimunaisista kaksosista oli nimittäin Sikasen Hoo.
Mutta tämä, joka nyt seisoi linikkapysäkillä keskellä korpea kintut linkussa, lievässä etunojassa, molemmat kädet tiukasti takalistonsa päällä oli Jii.
Sen erotti kyllä Hoosta harvemmin kylillä liikkuvakin jo muutaman minuutin nuoremmuuspoikkeaman ja huiman pituuseron perusteella – Jii oli kaksosista se, jolla oli ne pussit silmiensä alla - mutta viimeistään siitä, että Hoo oli se, joka käytti sinistä ripsiväriä. Ja lavatansseissa kukikasta mekkoa.
– Ilimoja pitelöö, Jii sai kikistellyksi puheen alkuun rantatontiksi lohkotulta kesäpaikalta tienvarteen kyläkauppareissua varten lyllertäneelle, rintamustensa tienoilta sangen niukkapukeiselle tämänkesäiselle kaupunkilaisfröökynälle.
– Niinhän tuo näyttäisi pitelevän, vastasi ikäneito ja antoi, hieman vastentahtoisesti tosin, katseensa kääntyä kohti Jiitä, joka huojui ja kiemurteli ja kuikuili hikikarpalot otsallaan, neidin mielestä sangen omituisen näköisenä paikoillaan.
Hyvä ettei sille sentään pahemmin vielä käynyt. Ettei nenälleen sentään ollut päässyt tupsahtamaan.
– Kuinkahan kauan aikoneekaan niitä ilmoja vielä pidellä? kysyi neiti Jiiltä, joka sai noteeratuksi nyt myös sen, ettei hänen tielleen eksyneellä hyvin säilyneellä neitosella vielä ollut yhtään sormusta kummassakaan nimettömässään.
Neiti nuuhkaisi, ihan hiukan vain, ja aivan kaiken varalta, mutta hänen sieraimensa värähtivät näkyvästi. Sekään ei jäänyt Jiiltä huomaamatta.
– Vasta myöhäisillaksi ne lupasivat taas sitä sadetta, innostui Jii sanomaan, vielä hieman ujonoloisesti, kikistellen. Että ainakin siihen asti varmaan?
– Hyvä niin, sanoi neiti-ihminen niin ikään suorastaan helpottuneena ja soi Jiille varovaisen, jo hieman hyväksyvämmän hymynsä. - Mutta sitä ennen, onneksi paikallisbussissakin on, jos tarve niin vaatii, nykyisin tehokas ilmanvaihtosysteemi.
– Niin, tehokasta näkkyy olovan, sai Jii sanotuksi. Ja se sitten kertoikin jälleen kaiken tarpeellisen.
Siinä vaiheessa, kun myös linikan silmä vilkutti sitä vailla, että sen kuskikin kaartaisi pian välipysäkille, oli Jii Sikanen jo kuin kokonaan toinen mies. Se kaivoi kädet takataskuistaan häpeilemättä enää lainkaan jo tutummaksi tulleen kaupunkilaisfröökynän edessä repaleisia kynnenperiään, känsäisiä kämmeniään tai isäinsä maata kynsiensä alla.
Jii otti ja auttoi neidin hellävaraisesti mehevästä kyynärvarresta kannatellen nousemaan elämänsä tähän asti rytkyttävimpään kyytiin.
- Ja viilentävä, lisäsi sentään kaupunkilaisneiti.
Paikallisille Jii oli aina ollut se Alman ikioma peräkammarin poika. Se toinen erimunaisista kaksosista oli nimittäin Sikasen Hoo.
Mutta tämä, joka nyt seisoi linikkapysäkillä keskellä korpea kintut linkussa, lievässä etunojassa, molemmat kädet tiukasti takalistonsa päällä oli Jii.
Sen erotti kyllä Hoosta harvemmin kylillä liikkuvakin jo muutaman minuutin nuoremmuuspoikkeaman ja huiman pituuseron perusteella – Jii oli kaksosista se, jolla oli ne pussit silmiensä alla - mutta viimeistään siitä, että Hoo oli se, joka käytti sinistä ripsiväriä. Ja lavatansseissa kukikasta mekkoa.
– Ilimoja pitelöö, Jii sai kikistellyksi puheen alkuun rantatontiksi lohkotulta kesäpaikalta tienvarteen kyläkauppareissua varten lyllertäneelle, rintamustensa tienoilta sangen niukkapukeiselle tämänkesäiselle kaupunkilaisfröökynälle.
– Niinhän tuo näyttäisi pitelevän, vastasi ikäneito ja antoi, hieman vastentahtoisesti tosin, katseensa kääntyä kohti Jiitä, joka huojui ja kiemurteli ja kuikuili hikikarpalot otsallaan, neidin mielestä sangen omituisen näköisenä paikoillaan.
Hyvä ettei sille sentään pahemmin vielä käynyt. Ettei nenälleen sentään ollut päässyt tupsahtamaan.
– Kuinkahan kauan aikoneekaan niitä ilmoja vielä pidellä? kysyi neiti Jiiltä, joka sai noteeratuksi nyt myös sen, ettei hänen tielleen eksyneellä hyvin säilyneellä neitosella vielä ollut yhtään sormusta kummassakaan nimettömässään.
Neiti nuuhkaisi, ihan hiukan vain, ja aivan kaiken varalta, mutta hänen sieraimensa värähtivät näkyvästi. Sekään ei jäänyt Jiiltä huomaamatta.
– Vasta myöhäisillaksi ne lupasivat taas sitä sadetta, innostui Jii sanomaan, vielä hieman ujonoloisesti, kikistellen. Että ainakin siihen asti varmaan?
– Hyvä niin, sanoi neiti-ihminen niin ikään suorastaan helpottuneena ja soi Jiille varovaisen, jo hieman hyväksyvämmän hymynsä. - Mutta sitä ennen, onneksi paikallisbussissakin on, jos tarve niin vaatii, nykyisin tehokas ilmanvaihtosysteemi.
– Niin, tehokasta näkkyy olovan, sai Jii sanotuksi. Ja se sitten kertoikin jälleen kaiken tarpeellisen.
Siinä vaiheessa, kun myös linikan silmä vilkutti sitä vailla, että sen kuskikin kaartaisi pian välipysäkille, oli Jii Sikanen jo kuin kokonaan toinen mies. Se kaivoi kädet takataskuistaan häpeilemättä enää lainkaan jo tutummaksi tulleen kaupunkilaisfröökynän edessä repaleisia kynnenperiään, känsäisiä kämmeniään tai isäinsä maata kynsiensä alla.
Jii otti ja auttoi neidin hellävaraisesti mehevästä kyynärvarresta kannatellen nousemaan elämänsä tähän asti rytkyttävimpään kyytiin.
- Ja viilentävä, lisäsi sentään kaupunkilaisneiti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
joo tän kun lukaisin niin tuli mieleeni yks toinen smaaltoolkinki tuolla
Jatkonovellit puolella ja käväisin etsimässä sen.
Ihan kivoja tällaiset otannat., repaleiset kynnenperät.