Hei!
Olen kahden lapsen yh-äiti, olin lasten kanssa keskenäni 4 vuotta, ja nyt ollut reilu kaksi vuotta parisuhteessa. Alussa mies oli lapsille mukava, mutta nyt kun asumme yhdessä, jotenkin tuntuu, että mies olisi "kyllästynyt" perhe-elämään. Hänellä ei itsellä ole lapsia, ja heti alkutaipaleella tein miehelle selväksi, että hän ei tule koskaan, ikinä menemään elämässäni lasteni edelle.
Toinen lapsistani asui jo välillä isänsä luona, mutta lastensuojelu määräsi lapsen takaisin meille. Vasta sen jälkeen aloin miettimään, olisiko lapsen muuton syynä ollut tämä uusi mieheni. Lapsi kuitenkin kiistää asian.
Meinasin pari viikkoa sitten jo puhaltaa pelin poikki ja lähteä lasten kanssa eri suuntaan. Selitin lapsille, että heidän ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, jos eivät viihdy mieheni kanssa saman katon alla, elänhän kuitenkin elämääni heidän "ehdoilla"
Itselläni oli lapsena ongelmana se, että isäni meni naimisiin naisen kanssa, joka ei meistä välittänyt lainkaan. Sen olen päättänyt, että omille lapsilleni en sellaista lapsuutta anna.
Teinköhän nyt väärin, kun tavallaan annan lasten päättää, elänkö parisuhteessa?
Jos lapset eivät ole onnellisia, en voi minäkään olla..
Olen kahden lapsen yh-äiti, olin lasten kanssa keskenäni 4 vuotta, ja nyt ollut reilu kaksi vuotta parisuhteessa. Alussa mies oli lapsille mukava, mutta nyt kun asumme yhdessä, jotenkin tuntuu, että mies olisi "kyllästynyt" perhe-elämään. Hänellä ei itsellä ole lapsia, ja heti alkutaipaleella tein miehelle selväksi, että hän ei tule koskaan, ikinä menemään elämässäni lasteni edelle.
Toinen lapsistani asui jo välillä isänsä luona, mutta lastensuojelu määräsi lapsen takaisin meille. Vasta sen jälkeen aloin miettimään, olisiko lapsen muuton syynä ollut tämä uusi mieheni. Lapsi kuitenkin kiistää asian.
Meinasin pari viikkoa sitten jo puhaltaa pelin poikki ja lähteä lasten kanssa eri suuntaan. Selitin lapsille, että heidän ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, jos eivät viihdy mieheni kanssa saman katon alla, elänhän kuitenkin elämääni heidän "ehdoilla"
Itselläni oli lapsena ongelmana se, että isäni meni naimisiin naisen kanssa, joka ei meistä välittänyt lainkaan. Sen olen päättänyt, että omille lapsilleni en sellaista lapsuutta anna.
Teinköhän nyt väärin, kun tavallaan annan lasten päättää, elänkö parisuhteessa?
Jos lapset eivät ole onnellisia, en voi minäkään olla..
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kuvailisitko hieman tarkemmin, että millä tavoin tämä perhe-elämään kyllästyminen miehessäsi ilmenee? Se jäi hieman epäselväksi.
Onko hän paljon poissa kotoa?
Vetätyykö omiin oloihinsa?
Onko tyly lapsille ja/tai sinulle?
Huutaako, murjottaako?
Suosittelisin istahtamaan miehesi kanssa pöydän ääreen ja keskustelemaan asiasta. Kysy häneltä suoraan, missä mättää, ja mitä hän haluaa ja ei halua, ja että onko hän alkanut katumaan yhteenmuuttoa. Keskustelemalla asiat yleensä selviävät, turha spekuloida ja yrittää tulkita toisen käytöstä ominpäin.
Lasten iästä riippuen voisit myös kysellä hieman lapsilta, mitä he pitävät uudesta isäpuolestaan. Viihtyvätkö hänen kanssaan, onko hän kiva? jne.
Tavallaan teet väärin, jos annat lasten päättää omasta parisuhteestasi. Mutta jospa et antaisikaan palloa heille tässä asiassa, vaan ottaisit ensin selvää miehen tunteista, ja jos mies haluaa elää kanssanne, antaisit teille kaikille uuden mahdollisuuden. Touhutkaa porukalla, käykää uimassa, leikkikentällä, huvipuistossa, luontoretkellä...Kotona ollessanne pelailkaa ja katselkaa elokuvia yhdessä. Uusperheessä kaikkien osapuolten sopeutuminen ja perheytyminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä, mutta alkukankeuden jälkeen voi olla hyvinkin auvoisaa ja palkitsevaa.
Jos miehesi taas osoittaa vähääkään vihamielisyyttä lapsiasi kohtaan, uhkailee, haukkuu, huutaa tai käy käsiksi, tiedät äitinä, että on aika ajaa mies lopullisesti ulos elämästänne.
Mieheni ei ole koskaan viettänyt paljoa aikaa minun ja lasteni kanssa.
Nykyään hän on ollut melko tyly lapsiani kohtaan, menettää hermonsa pienistä (lapseni ovat todella vilkkaita)
Joskus huutaa ja mököttää. Käsiksi hän ei onneksi ole käynyt. (Jos kävisi, en vastaisi teoistani)
Syyllistää lapsiani, jos minulla on huono päivä ja lapset riitelevät kovasti, kääntää pahan oloni lasten syyksi. (Onneksi lapset ymmärtävät jos äidillä on esim. ollut töissä huono päivä tai takana huonosti nukuttu yö)
Hänellä on omat harrastuksensa, minulla ja lapsilla omat. Hän on joskus harmitellut sitä, että lasten takia meillä ei ole yhteistä aikaa muulloin kuin iltaisin.
Lapset ovat 7- ja 8- vuotiaat, välillä vihaavat tätä uusperhe-elämää, toisinaan taas eivät.
Olen yrittänyt keskustella asiasta mieheni kanssa, esim. selittää lasten ajatusmaailmaa, että heille pitää selittää, miksi jotain ei saa tehdä. Hän heittäytyi marttyyriksi (ei kuulema saanut komentaa lapsiani)
Siitä se välinpitämättömyys alkoi.
Välillä tuntuu, että ainoa yhteys mieheni ja lasten välillä on minä selittämässä toisen käytöksestä.
Miksi olet muuttanut yhteen asumaan ja olisi paljon helpompi seurustella jos miehlläsi olisi oma asunto koska miehesi on kykenemätön olemaan lastesi kanssa ja on tehnyt omasta mielestään vieheen kun sinulla on lapset ja huomaa jäävänsä kakkoseksi sinulle koska äidille laset ovat tärkeimpiöä kun joku mies. Yksi eronnut nainen täällä palstoilla sanoi että hän käy jossasin muualla seurutelemassa eikä ota ketään miestä asumaan heille ennen kuin lapset ovat muuttaneet kotoa pois ettei lasten elämä kärsi ja se on hyvä pointti. Käskeppä miesystäväsi homaamaan oma asunto vaikka seukkaattekin yhdessä niin pääset helpommalla.
Hankala tilanne kyllä sinulla. Ei ole oikein sinullekaan elää välikätenä. Ei sellainen ole pitemmän päälle mielekästä kenellekään.
Anteeksi sanavalintani, mutta miehesi vaikuttaa hieman keskenkasvuiselta. Onko hän mustasukkainen lapsillesi? Ehkä hän ei sittenkään ole valmis elämään uusperheessä, ja jakamaan sinua lasten kanssa. Tai sitten hän ei vain jaksa lapsia. Minkä ikäisiä olette? Onko hänen lapsettomuuteensa jokin syy? Haluaisiko hän lapsia sinun kanssasi?
En aio neuvoa sinua eroamaan miehestä, koska en kaikkia taustoja tiedä enkä teitä tunne. Suosittelisin vielä kokeilemaan, jos todella rakastatte toisianne. On se lapsillekin ikävä tilanne, jos elämään on eron jälkeen tullut uusi ihminen ja pian hänkin lähtee pois. Olen varma, että lapset hyväksyvät miehesi, jos hän vain kohtelee heitä kuin lasta kuuluu, eli arvostaen, ystävällisesti, ja tarvittaessa rajoja asettaen. Miten olisi perheneuvolassa tai muussa vastaavassa käynti? Voitte käydä esim. kahdestaan, ja ottaa jollain kerralla lapsetkin mukaan. Puoluteettoman ja ulkopuolisen mielipide saattaisi avata jotain solmuja.
Minun mielestäni kun on kyse perheestä, kannattaa aina kääntää se viimeinenkin kivi ja tehdä kaikkensa.
Keskenkasvuinen on juuri se sana, mitä minäkin käyttäisin. Hän on 33 ja minä 26. Mieheni ei ole aiemmissa suhteissa halunnut lapsia, mutta kanssani kuulema tahtoisi. Itse en vain ole valmis hänen kanssa lapsia tekemään ennen kuin hän käyttäytyy kuin aikuinen.
Välillä olen huomannut mustasukkaisuutta varsinkin tilanteissa, kun mieheni haluaisi pötkötellä kanssani, mutta lapset pyytävät pihalle. Kyllä ennemmin lasten kanssa touhuan, kuin makaan sohvalla.
Pereneuvola ei tulisi kuuloonkaan, mies on liian ylpeä sellaiseen. Varmaan kannattaa istua koko perhe saman päydän ääreen keskustelemaan asia halki.
Toisaalta, kun nyt sain ajatukseni kirjoitettua ja niitä lukiessani mietin vain, että miksi edes enää yritän.
"heti alkutaipaleella tein miehelle selväksi, että hän ei tule koskaan, ikinä menemään elämässäni lasteni edelle."
Reilu meininki. Kertoa heti alussa miehelle että ihan kiva kun sä olet sinnä mutta pärjätään me ilmankin. Ei ihme jos teillä on hieman(?) ongelmia siellä.
Hyvässä suhteessa puoliso/ kumppani menee lasten edelle. Lapsia ei tietenkään pidä syrjiä, heidät täytyy ottaa huomioon, antaa heille aikaa. Mutta jos kumppani joutuu kilpailemaan lasten kanssa, ei suhde voi kestää.
Tiedän, tuntuu aika käsittämättömältä että joku voi mennä omien lasten edelle, varsinkin uusioperheessä, mutta omasta kokemuksesta voin kertoa että joskus toinen ihminen on sen arvoinen. Se on helppoa kun rakastaa aidosti.
Tuota noin... Kyllä se nyt minusta ainakin kuuluu mennä niin että ne lapset ovat ykkösenä tärkeysjärjestyksessä. Minä rakastan kyllä aidosti puolisoani, mutta lapsiani eri tavalla. Jos kumppani tuosta viereltä otettaisi pois, se olisi kova paikka, mutta kyllä siitä selviäisi. Jos taas lapsen kohtalo pois ottaisi, en osaa kuvitella miten siitä eteenpäin jaksaisi. Ymmärtänet?
"Hyvässä suhteessa puoliso/ kumppani menee lasten edelle. Lapsia ei tietenkään pidä syrjiä, heidät täytyy ottaa huomioon, antaa heille aikaa. Mutta jos kumppani joutuu kilpailemaan lasten kanssa, ei suhde voi kestää."
Jos kumppani kokee lapset kilpailijoikseen, hänen kanssaan ei kannata suhdetta edes yrittää jatkaa.
Täysin samaa mieltä! Kumppanin pitää tyytyä kohtaloonsa, eli ei voi olla ensimmäisenä äidin mielessä. Hän on aikuinen iminen, joka pärjää ilman äitiä, lapset eivät!
Lapset ovat äidin lihaa ja verta ja sen edelle ei koskaan saisi mikään maailmassa mennä!
No eikö kahdeksan- ja seitsemänvuotiaat lapset voi leikkiä hetken ilman ilman äitiään esim. pihalla tai omissa puuhissaan, että voit joskus "pötkötellä" miehesi kanssa kun hän pyytää? Toisaalta jos miehesikään ei omasta puolestaan jousta vaan haluaa elää lapsettoman elämää, niin eihän sekään onnistu.
Lapset ovat tietysti vanhemmille ykkösinä lapsina, jotka tarvitsevat hoivaa ja huomiota. Mutta perheen aikuisten täytyy olla molempien täysivaltaisia aikuisia taloudessa ja heillä pitää olla oma kahdenkeskinen suhteensa, josta huolehditaan.
Olisi kyllä parempi, jos ne joilla on lapsia seurustelisivat muiden samanlaisten kanssa. Osaisivat todennäköisemmin molemmat olla lasten kanssa ja olisivat muutenkin samalla viivalla. Molemmilla olisi sama sopeutuminen edessä.
Olen nyt erimieltä joidenkin kirjoittajien kanssa. Mielestäni tasapainoisessa suhteessa aikuiset johtavat orkesteria. Ei se saa mennä niin, että ensin on äiti, sitten lapset joiden jälkeen uusioisä. Vai onko koirakin vielä ennen isää?
"Kumppanin pitää tyytyä kohtaloonsa..." Turha ihmetellä jos suhde ei ole kovin pitkäkestoinen. Harva mies alistuu tuollaiseen.
Aivan.
Tämä tuntuu olevan päivänselvyys ydinperheessä, mutta uusperheissä lasten pitäisi antaa pyörittää koko showta. Jos näin ei anneta tehdä, joku älähtää että voi voi noita rakkaudettomia lapsiparkoja. Jos ydinperheessä lapset alkaisivat johtaa orkesteria, sanottaisiin, että hyvän tähden nyt ne lapset kuriin ja äkkiä.
Älä ny helvetissä tollasia johtopäätöksiä tee! Täällä ainaki muut yhärimarisijat tekee just niinku heistä itsestään tuntuu parhaalta ja lapsista viis! Anna palaa! Niin tekee muutki! Piruakos se lapsille tai lapsen toiselle vanhemmalle kuuluu kenen kans teet ja mitä kunhan vaan itse oot tyytyväinen OMAAN olotilaasi.. (näinhän tämän foorumin ruikut perustelee miesvalintojaan et äiskän pitää olla onnellinen niin se siirtyy myös lapsiin)
(tosin jos etäisä hankkii uuden puolison ja on onnellinen niin palstan yhäriruikkujen mielestä se on suurinta myrkkyä lapsille kun etäisällä on kivaa uuden kumppanin kans!)
Ei ihme, että uusi kumppani ei viihdy suhteessa. Hän tietää, että et arvosta häntä yhtä paljon kuin lapsiasi. Minäkin voisin pahoin tuollaisessa tilanteessa, jossa tiedän, että en ikinä tule olemaan ykköskastia.
Kyllä tietenkin lapset ovat äidin elämässä ensisijaisia, se uusi mies tietenkin on toisella tavalla ensisijainen mutta äidin ja lapsen rakkaus kestää koko elämän. Ja jos uusi mieheni laittaisi minut valitsemaan joko hänet tai lapseni valitsisin ennemmin lapseni Toisin kuin eksäni. Poikani isän nais ystävä laittoi ex mieheni valitsemaan joko hänet tai poikamme. Eksmies valitsi hänet. Hyvä niin että se tapahtui tässävaiheessa kun poika on 9 vuotias tietääpähän paikkansa isän elämässä kun isähän ei sen valinnan jälkeen noin kahteen vuoteen ole nähnyt poikaa tai ollut missään tekemisissä. Poika käy joka toinenviikonloppu mummolassa eksäni äidillä että saisi pidettyä edes jollaitavalla suhteet siihen porukkaan. En ole vihanen uudelle naisystävälle, mutta tietenkin olen ajatellut että olisi aikoinaan ollut parempi että eksä ei olis ollut tietonen koko lapsesta. Lapsi olisi säästynyt niin paljolta. Mutta eksä ja uusi nainen ansaitsevat toisensa. Poikani ansaitsee paljon parempaa kuin heidät :D
Jakaapa tämä asia mielipiteitä... Sama se sille, miten muut hoitavat asiat, minulla menee AINA lapset etusijalle! Olen itse ollut se lapsi, joka jäi uudelle rakkaudelle toiseksi. Ja tälläkin hetkellä katson liian läheltä samanlaista tapausta :(
Ja kyllähän lapset pärjäävät keskenään pihalla, mutta haluan viettää aikaani heidän kanssa. He eivät ole lapsia ikuisesti, muutama vuosi, niin he eivät kehtaa näyttäytyä äidin kanssa...
Näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisi ollut helpompi seurustella eri osoitteissa, mutta mieheni tuli toimeen lasteni kanssa ja halusi meidät saman katon alle.
Ja kun se olisikin niin helppoa, että potkiamies ulos, mutta tämä on hänen talonsa.