suru

Ystävä hyvä: vain aika auttaa. Mitä parempi liitto, sen kauemmin murhe kestää.
Mutta ei ikuisesti, ei varmaan montaa vuottakaan. Jos edes yrität pitää itse elämästä kiinni. Tapahtuneelle kun ei ihminen voi (eikä ilmeisesti voinut) tehdä mitään.

Nyt ainakin voisit yrittää nauttia ihanista kesäpäivistä.

Puolisoni kuoli varastoa siivotessaan syliini,elvytin hätäkeskuksen ohjeiden mukaan koko sen 15min.minkä ambulanssin tuko kesti.Nyt syytän itseäni,että elvytin väärin,ja kuolema on minun syytäni.Olimme kahdestaan kesämökillämme.Avioliitossa olimme 40 vuotta.Kiitos sinulle kun vastasit.

Tuskimpa sinua ymmärtää täysin kukaan muu kuin saman kokenut.
Aina voi kuvitella miltä kuolinviesti tuntuu jos se kerrotaan mut se on vaan kuvittelua.
Kun se sitten todella tulee niin tunne on sellanen et sanat loppuu.
Ei muuta voi sanoa et jaksa huomiseen ja sitten taas uuteen aamuun .
Älä sulje ulkomailmaa pois läheltäsi anna sen tulla ja kattele sitä ja ota vastaan mitä tulee.

Otan osaa suruusi.

Puolisoni kuoli viime kesänä, enkä ole vielä mitenkään toipunut. Koko kuluneen vuoden olen ollut kuin sivustakatsoja tässä suuressa maailmassa.

Olen hukuttanut suruani kaikenlaiseen tekemiseen, kaivanut ja kärrännyt. Uupuneena unikin tulee helpommin. Minua lohdutti, kun lääkärini sanoi, ettei surulla ole määräaikaa, ja se tulee kuitenkin jollain tavalla vaikuttamaan koko loppuelämääni. Pitkää 43 vuoden avioliittoa ei pyyhkäistä pois noin vain, siihen mahtuu niin paljon yhdessä koettuja asioita.

En kuitenkaan toivo jääväni suruni vangiksi, onhan minulla aivan ihanat lasteni perheet, hyviä ystäviä, rakkaita läheisiä, niin varmaan sinullakin. He auttavat meitä eteenpäin.

Pilvistenkin päivien jälkeen paistaa joskus aurinko, luotetaan siihen.

Otan osaa, minäkin!

Suru häviää vain suremalla, - kaksi kuukautta on lyhyt aika, ja anna lupa kaikenlaisille tunteille. Jaksamista!

Akuutti vaihe kesti noin kaksi vuotta. Olin työelämässä, se vei ajatukset muualle. Itku oli herkässä, sanoin työtovereille, etteivät puhuisi asiasta. Kun aikaa kuluu, mene vaikka Yhtäkkiä yksin- kurssille Eläkeliitto). Siellä on samassa tilanteessa olevia. Pitää olla vähintään puoli vuotta puolison kuolemasta. Mulla on kulunut pian 7 vuotta ja elämä menee eteenpäin ja avaa uusia ovia. Mutta suru on surtava, voimia Sinulle.

Suru on surtava ajallaan, itse en osannut silloin 17v sitten. Alkoi oireileen erilaisin sairauden oirein.. Voimia sinulle, aikaa se vie, mutta kyllä siitä selviää.
Älä jää yksin, lähde liikkeelle. Itse huomasin silloin, että ns. tutut väistivät kadun toiselle puolelle vastaan tullessa. Ihan kuin olisi joku tarttuva tauti....

Mitäs jos hakeutuisit johonkin tukiryhmään? Niitä on ainakin seurakunnissa. Asian puhuminen samanhenkisten kanssa on helpottavaa ainakin siinä mielessä,että et ole yksin kelaamassa tätä. Vieraiden kanssa voi olla helpompaa jutella vaikeista asioista kuin läheisten. Koin tällaisen tukiryhmän äärettömän tärkeänä erään lähiomaiseni kuoleman yhteydessä. Monissa sairaaloissa on myös tukiryhmä omaisille kuolemantapauksissa. Sosiaalihoitajat tietävät, jos em. sairaalassa sellainen toimii.

Kaksi kuukautta vasta, anna surulle aikaa. Älä myöskään väheksy apua, kaikkea ei pidä eikä tarvitse kantaa yksin.

Kyllä se vaan on niin, jotta harvoin lähdemme kumppanimme kanssa yhtä matkaa... Vaikka tuon tulevan eron tietäisikin, tulee se aina kuitenkin yllättäen... Yllättävintä se tietenkin on terveen elämän sammuessa yllättäin...

Kumppanini tiimalasin hiekka valui loppuun viisi vuotta sitten... Tuntui että elämä pysähtyi ja nuo muutamat viikot olivat kuin unissakulkemista... Meillä oli laaja ystäväpiiri ympärillämme... Luulin että nuo ystäväni kaikkoavat jäätyäni yksin, mutta he eivät hylänneetkään minua... He tulivat, kantoivat tuota surutaakkaani osaltaan ja veivät minua eteenpäin elämään...

Tuo surutyö on tehtävä ja se on kuitenkin tehtävä itse... Kyllähän elämän on jatkuttava ja se jatkuu... Kai siinä vuosi ehkä enemmänkin meni ennenkuin nuo vaatteensa komeroista tyttäreni kanssa poistin... Tuon viereisen koskemattoman vuoteenkin sijasin pitkään aamuisin...

Mutta, aika on armollinen... Se parantaa syvätkin haavat... Elämä on siitä ihmeellinen että sillä on aina tarjottavaa jokaiselle meistä...

Älä käperry nurkkaan vaan katsele elämää eteenpäin... Sillä on paljon tarjottavaa kun kuljet "avoimin silmin"...

Jaksamista sinulle, anna aikaa itsellesi... Elämä kuitenkin hymyilee vielä sinulle, sen koet, jos olet valmis sen vietäväksi!!!

Olet ilmeisesti vielä shokissa, tuo on ollut niin poikkeava tapahtuma kenelle vain, saati rakkaalle ihmiselle.

Helli itseäsi nyt, ja jos on joku edes jonka kanssa voit puhua silloin kun yksinäisyys painaa eniten, usein yöllä on oma kokemukseni. Auttava puhelinkin antaa mahdollisuuden puhua ihminen ihmiselle.
Oma mieheni menehtyi vajaa kolme vuotta sitten, ja muuttihan se elämääni paljon. Suru ei enää tule hyökyaaltoina, mutta vielä etsin tarkoitusta elämälleni:)

Nautinkin siitä jo, olen vain jäänyt jotenkin avuttomaksi hakea ohjelmaa itselleni. Kaikki myötätuntoni sinulle, pidä itsestäsi huolta!

Lämpimiä ajatuksia sinulle.
Kaksi kuukautta on niin kovin lyhyt aika. Monta vaikeaa asiaa on vielä edessä, mutta kaikesta varmasti selviät.

Tietty surullinen pohjavire tuli elämään kun jäin kuusi vuotta sitten yksin mieheni kuoltua. Se on siellä yhä ja ilmeisesti pysyykin loppuelämäni. Sen kanssa olen opetellut elämään, se ei enää hallitse ja rutistele mehuja joka päiväisessä puuhastelussa.
Suru on yksi tumma raita tässä elämäni kirjavassa räsymatossa. Tuon raidan jälkeen kaikki muut värit ovat tulleet syvemmiksi ja sävykkäimmiksi.

Oma suruni muuttui valoisammaksi kun ajattelin kaikkia niitä yhteisen elämän menneitä päiviä ja tapahtumia kiitollisuudella. Miten etuoikeutettu olinkaan ollut ja olen kun olin hänen rinnallaan saanut kokea niin paljon.

Puhuminen, vertaisen kanssa keskustelu ja kirjoittaminen auttavat selkeyttämään omia tunteita, sillä tuossa tilanteessa ne ymmärrettävästi myllertävät laidasta laitaan.
Osallistuin kymmenen kuukauden kuluttua kuolemantapauksesta syöpäjärjestön omaisensa menettäneille tarkoitetulle kurssille. Se oli hyvä ja antoisa tapaaminen saman kokeneiden kanssa. Tuntui hyvältä havaita ettei ole yksin kaikkien tunteidensa ja ajatustensa riepoteltavana, vaan on monia , jotka ovat samassa elämän tilanteessa. Toinen toistansa on hyvä tukea.


Voimia, voimia ja taas voimia Sinulle.