Alkoholistien lapset - Miten menee, millaisia teistä on tullut?

AL:anon

Haleja ja jaksamista kohtalotoverillen! Täällä tapellaan jo kolmatta vuotta eläkkeelle pääsyn vuoksi. Lääkkeet, terapia yms on kokeltu, mutta työkykyiseksi en taida masennuksesta kuntoutua. Työelämässä en oikeastaan kokaan juuri ollutkaan kesätöitä lukuunottamatta Opinnot jäi kesken. Arki sujuu jotenkuten.. Välillä on ihan mukaviakin päiviä ja jaksan käydä vaikka kävellen kaunista luontoa ihailemassa ja eväitä syömässä. Köyhyyshän se kai tässä pahinta on. Yhtä stressaamista jokapäiväisestä toimeentulosta.

Masennusta koko aikuisikä, pitkiä sairauslomia ja välillä eläkkeelläkin. Viime vuosina olen vanhempieni jalanjälkiä seuraillut ja tissuttelua on nyt lähes joka päivä. Eli ei hyvin mene. Vaikka kävin AAL:ssäkin

Minun isäni kuoli viinaan ollessani 14v. Veljieni kanssa (3kpl) muistan sopineeni, ettemme koske viinaan ollenkaan. 16v muutin maalta pääkaupunkiseudulle. Ammatillisia kouluja kävin. Olin ujo ja arka, enkä uskaltanut sanoa tytöille mitään. 18v kun otin eka känösen, minusta tuli puhelias yms. Olin kova työmies ja "kohtuukäyttäjä". Vaimon ja 2 lapsen jälkeen 29 v halusin lopettaa juomisen, hain apua, sain sitä ja olen saanut siitä lähtien olla raittiina. AA-palaverissa olen saanut jakaa ja purkaa kokemukseni muiden alkoholistien kanssa. AA ansiosta koen olevani suhteellisen tavallinen, työssä käyvä mies. En ole tarvinnut muita kallonkutistajia. Suosittelen.

Itsellä takana lapsuudesta asti syömishäiriötä, mielialan vaihteluita ja masennusta, joka syveni aikuisikää kohti aina itsemurha-yrityksiin asti. Lopulta älysin hakea apua ja sain elämääni edes jotenkuten raiteilleen.
Toisaalta ei pienistä säikahdä, toisaalta on vaikea luottaa kehenkään/mihinkään. Hylätyksi tulemisen pelko ja repaleinen itsetunto ahdistaa. Aikanaan ajauduin sekoilemaan ja olin sille tielle myös jäädä. Onneksi tajusin, että on laskettava irti menneestä, että voi toipua! AAL auttoi paljon ja hyvät ystävät sekä päihteistä luopuminen.

isi ja äite kuoli viinaan, elämä parani kyl heti

Hei, älkääs olko noin onnettomia. Huonot kokemukset pitää kääntää vahvuudeksi, silloin on kyky iloita pienistäkin iloista. Voi laittaa sähköpostiosoitteita niin kirjotellaan. Ei missään nimessä mihinkään sairaalakierteisiin kannata ajautua. TC.

Aika tarkkaan sama olo.

Tuli muistot näistä pintaan kun sain hetki sitten kutsun isäpuolen syntymäpäiville. En ole vanhempiani nähnyt vuosiin, mutta hetken mietin, että olisi mukava mennä sinne sanomaan kuinka olen vuosien työn jälkeen ehkä pääsemässä edes hieman jaloilleni kaiken heidän tekemänsä tuhon jäljiltä, ja etten syytä heitä suoraan tyhmyydestään, ja että löytänyt ainakin sitä arvostusta mitä ei koskaan kotona saatu. Kuitenkin, nämä juhlat ovat kaukana, ja joutuisin siis heidän kanssaan oleskelemaan samassa paikassa, ja tottakai tälläisissä juhlissa juodaan. Se oli ainut syy miksi aloin epäröidä. Kestäisinkö tämän.. Mietin tilannetta, ja olo alkoi olla samanlainen kun aina lapsena kun joutui katselemaan toisten kännäämisiä. Joku iso osa itsestä ei ole vieläkään pystynyt kasvamaan aikuiseksi, vaan on edelleen se pienija pelokas poika... :/

Itse kyllä juon, muttei se ole ollut kovin iso ongelma, mielummin tietysti ei joisi ollenkaan.. Ei koskaan kahta kertaa putkeen, tai enempää kuin kerran viikossa. Ja vähemmäksikin jää.

Elämässä en ole selvinnyt kovinkaan hyvin.. Ihan yksin sitä ollaan, kun ei oikein läheisiä ystäviä ole koskaan koko lapsuuden muutteluiden jälkeen ja juuri tämän kuvaamasi luonteen takia. Aina olen välillä yrittänyt olla onnellinen jossain seurassa, ja hassua että juuri juodessa se onnistuu helpoiten. Mutta normaalisti taidan olla aika epäsopiva mihinkään sosiaaliseen kanssakäymiseen. Hamuan koko ajan jotain läheistä ihmiskontaktia, mutta kuitenkin jotenkin tiedän etten sitä ihan keneltä tahansa halua.. Nytkin juuri katkaisin välit "parhaaseen" ystävääni, koska en enää kestänyt pitää hänestä huolta. Ja taas sen jotenkin huomaa, että olo parani, aivan kuten joskus pienenä kun päätin etten aio olla äitini holhoaja ja isäni henkinen nyrkkeilysäkki.

lareth aika uskomatonta et alan löytää samanlaisia ihmisiä ku ite. Tuntuu että olen ainoa laatuani. takana on kattava kirjo muuttelua, välillä isän, välillä äidin luona. mistä on menny pää sekasi ja en enää tiedä mitä pitäisi tehdä. ja oli tosi ikävää katella pienenä isän juomistä, ku siihe ei pystyny vaikuttamaan.

täl hetkel ahistaa tosi paljo ja kaipaan pois äidin luota, jonnekkin miehiseen paikkaan (se oli armeija mutta armeijan jälkeen pää sekos).

toisaalta mun itsetunto on tosi huono enkä oikei tiiä mite naisten kanssa pitäis olla.

tavallaan vihaan itseäni ja haluan kiduttaa, mutta toisaalta haluan olla rauhassa oma itseni.

Alkoholisti lapsien vanhemmat pitäisi lukea näitä viestejä täältä, miten kukakin lapsi tai nuori kokee kun vanhemmat juo jatkuvasti pyhät ja arjet. Mitä seurauksia siitä tulee tai mitä siitä jää lapselle loppu elämäksi :(

Miten Kuningas alkoholi voi mennä lasten edelle?

Alkoholistiperheestä täällä myös.
Itselläni iski nuorena paniikkihäiriö ja heti perään vuosia kestävä äärimmäisen syvä masennus. Jotenkin alkoi tuntumaan että elämä menee hukkaan "kyyhöttäessä" ja päätin yrittää muuttaa koko elämäni suunnan(vuosien projekti).

Pikku hiljaa vähentelin lääkitystä ja aloin liikkumaan itsekseni, liikkuminen muuttui urheiluksi ja huomasin että olo alkoi kohentumaan. Nykyinen tilanne on kaikin puolin ok, vuosia työssä(yrittäjä)ja kohtuulllisesti pärjään jo taloudellisestikin.

Paniikkihäiriöt ovat loppuneet miltei kokonaan ja masennuksen saapumisen aavistelen jo hyvissä ajoin, silloin reagoin asiaan välittömästi, yleensä liikunnalla ja arjen rutiineista irrottautumalla.

En tiedä onko liikunta ratkaisu, minulla se toimii vaikka hampaat irvessä olen joskus joutunut sitäkin tekemään(mieluummin veren maku suussa lenkkipolulla kuin sikiöasennossa sängyn pohjalla)

Toivotan tsemppiä kaikille kohtalotovereille!

minä olen 14v ja olen alkoholisti

Itsellä myös oli vanhemmat alkoholisteja. Ja pahoja painajaisia olen siitä syystä nähnyt. Nyt hiukan helpompaa. Välillä edelleen painajaisia, jotka aiheuttavat ongelmia.

Työelämässä olen jollain tapaa. Aika on hiukan parantanut haavoja.
Jos joku haluaa kirjoitella, niin s-postini on [email protected]

Oon alkoholistiperheen ainokainen tyttö. Isä juonut koko mun ikäni eli n.31 vee. Ja juonti on aina vaan pahentunut ja kuviin on tullu myös huumeet ja lääkkeet...Äitini kuoli kun olin 17 vuotias ja siitä asti oon pärjänny omillani ja löytänyt rinnalleni aviomiehen ja meillä on 5 lasta.

Olihan nuorempana kaikenlaisia ongelmia isän kanssa, mutta nyt olen 15 vuotta elänyt omaa elämääni ja keskittynyt omaan perheeseeni.

Satuttaahan se kun ei lapset paljoa tapaa pappaansa, mutta en halua niille samallaista lapsuushelvettiä, joka mulla oli.

Itse en käytä ollenkaan alkoholia, olen kyllä nuorempana juhlinut rankastikin, mutta ei vaan kiinnosta. Mies ottaa ehkä kerran kolmessa vuodessa.

Elämä on potkinut päähän, mutta nyt elo on mukavaa.. Vaikeuksien kautta voittoon

ihannhyvinnolennselvinyt

Kysy itä Sorsavuorenkatu 3:sta, joka ei normaali muijia ole nähnytkään, pyytää pultsariämmiä läheiseen puistoon ja tarjoaa huikat. Oikea sika.Menivät niin sekaisin juomista, mölysivät puistossa kolme tuntia, kunnes poliisi korjasi talteen.Kenkäsi palautettuni rappusi oven eteen, joka jäi pultsariystävältäsi puistoon, alueella lasten leikkipaikka,lapset etsivät kissaa pusikosta. Älä tuo pultsateita kiitos ,s en verran umikiero sika, että ei tuonut kotiinsa vaan viereiseen puistoon, mutta kaupunki on puistoja ja uimarntoja täynnä,Kun näyttää tämä Sorsavuorenkatu 3 Helsingin akka kaikki tietävän, ja huutelee täysin vieraille ihmisille tuntitolkulla

Moikka!

Itsekkin olen kasvanut alkoholistiperheessä, isä joi lähes täysipäiväisesti koko lapsuus- ja nuoruusikäni. Kärsin isäni juomisesta ja häpesin häntä ja perhettäni. Perhe-elämä oli lapsuudessani mitä oli. Silloin kun isä ryyppäsi, riitti menoa ja meininkiä, millään ei ollut mitään väliä. Sitten hänen ollessa krapulassa tai selvinpäin oltiin kuin ellun kanat.

Joo, ja itse sain tuosta ajasta pahat traumat ja asennevamman. Enhän lainkaan tiennyt mitä on tavallinen, normaali perhe-elämä. Tiesin vain miten alkoholistiperheessä eletään ja toimitaan. Sairastuin masennukseen ja alkoholismiin, aloin toimia itsekkin niinkuin olin kotoa opin saanut. Kieroilua, valtapeliä, pelottelua, uhkailua koko sairaan mielen keinojen repertuaari, aivan klassinen tapaus. Ja tietysti join kokoajan, sen hienon esimerkin mukaan jonka isältäni perinnöksi sain.
Juomista ja masennusta jatkui lähes viisi vuotta yhteen mittaan...

Tuosta kaikesta on aikaa nyt muutama vuosi, olen nyt 3-kymppinen ja tervehtynyt. Vaikean tien olen kulkenut. En tiedä olisinko toiminut toisin jos olisin saanut elää normaalin lapsuuden? Luulen kuitenkin että monia ongelmia ei olisi tullut, jos olisin saanut kasvaa tavallisessa perheessä. Myöhemmin seurasin vaimoni perhettä ja miten heillä toimittiin ja toimitaan, niin olen sitäkautta saanut nähdä kuinka normaali perhe toimii. Tätä vasten osaan peilata omaa lapsuuttani ja sitä kuinka sairasta touhua se oikeasti oli!

Erittäin vaikeaa on siis ollut, mutta nyt on kaikki hyvin. Tunnen olevani nyt tavallisiin ihmisiin kuuluva, en enää tunne että olisin erilainen kuin muut.
Lapsuus jäi elämättä ja nuorena aikuisena heräsin huomaamaan itseni ja muovaamaan itsestäni jotain sellaista mikä kuvittelin haluavani olla, se tie vei helvettiin. Minulta meni aikuisiän alusta useita vuosia siihen että etsin sitä ihmistä joka muista riippumatta olin. Olen oikeastaan kaikkea muuta mitä joskus yritin olla. Ja tänäpäivänä ajattelen että luojan kiitos että olen tällainen, enkä sellainen. Olen oppinut luottamaan itseeni ja ihmisiin. Olen oppinut(mikä oli yllättävän vaikeata), että ihmiset voivat välittää minusta ilman taka-ajatuksia. Myös omien tunteiden paljastaminen oli vaikeata, enkä oikeastaan itsekkään niitä tunnistanut kun aina oli pitänyt koettaa tunteensa piilottaa.

Sanonpahan vaan teille jotka juotte lastenne nähden, että te olette itsekkäimpiä kusipäitä maanpäällä. Voitte kuitenkin lopettaa, teille annetaan varmasti anteeksi. Te ette tajua kuinka lapset kärsivät, vaikkeivat sitä takuulla paljastakkaan. Kärsimys ei ole ainoastaan siinä hetkessä, vaan myös tulevaisuudessa.

Pitkä on taival ollut. Itsetuntoa ei ole.
Vastuuntottoa kaikesta liiaksi, työstä, perheestä ja kaikista reppanoista, jotka ovat apua tarvinneet.
Olen ollut kiltti ja sopeutuvainen, sairastunut masennukseen ja vakavaan työuupumukseen, eläköitynyt ennen aikojaan.
Alkoholiin en ole kajonnut, mutta valinnut kumppanikseni juopon.
Yksi lapsistani on alkoholisti.

Pelko ja huoli on ollut punaisena lankana läpi elämän, eikä tule kai hellittämään koskaan.

Eniten haittaa takaumat jostain isän ryyppykavereiden lähentelyistä.

Olen selvinnyt ja myös menestynyt elämässä vaikka kasvoinkin juopon isän ja LR äidin ongelmalapsena. Minustakin tuli juoppo. Pahempi kuin isäni. En suostunut kantamaan minkäänlaista vastuuta vaan join kaiken minkä sain irti nyhdettyä. Linnareissujen ym jälkeen pääsin AA:han ja siitä alkoi uusi elämä. Viina jäi mutta hulluus pysyi. Ihmissuhdesotkut toinen toisensa jälkeen nyt varttuneemmalla iällä on käyty läpi ja koen edelleen olevani täys paska ja toisia hyväksikäyttävä kieroilija, joka ei vieläkään ajattele kuin itseään. Hyvää minusta ei varmasti tulekaan mutta raittiina olen SAANUT olla. Lapseni eivät koskaan ole nähneet minun juovan. Tunne-elämäni on jäänyt kehittymättä varmaan osittain kodin kasvualustasta johtuen. Osin olen myös perinyt tiettyjä paskamaisia luonteen piirteitä ( luonnehäiriön), jolle en tunnu voivan itse mitään. Suurin rangaistukseni tuntuukin olla koko ajan itseni kanssa tekemmisissä. Haluaisin olla toisenlainen mutta en kykene muuttumaan. Jos joisin olisin kuitenkin vielä pahempi. Se on aivan varmaa. Väkivaltaisuuteni saisi pursuta ilman mitään estoja ja silloin putoilisi päitä siellä sun täällä. Yrittämällä tulla toimeen itseni kanssa koen saavani elää kuin laina-ajalla. Ei tämä herkkua ole mutta toisaalta, voinko edes vaatia sellaista? Kaikki entiset juoppo- ja rosvo kaverini ovat vainajia mutta jostain syystä mulle on annettu mahdollisuus! MIhin? Osittain siihen, että jaan kokemukseni ja toivon sen auttavan saman kohtalon kokeneita supistamaan vaatimuksiaan ja nöyrtymään tosiasioiden edessä. Jos on lusikalla annettu, ei voida kauhalla vaatia. Kyllä Herra hulluistaan huolen pitää! Päivän tunnussana: tehdään mahdollismman vähän vahinkoa toisille ja itselle tänään ja jätetään loput Hänen haltuunsa, joka meidät vanhempiemme kasvatettavaksi aikanaan uskoi...

Alkoholiongelmaisten vanhempien lapsi/lapset hakekaa APUA, mistä vaan saatte, on se vaan niin traumaattinen olotila lapselle, teinille ja aikuisenakin sitä se on..
alateen on tarkoitettu alkoholistien lapsille eli alkoholistien aikuiset lapset kannattaa kokeilla. Kaikkea hyvää kaikille

Hei,olen jo mummoikäinen,jonka isä joi lujaa ja avioero tuli ja lopulta hän lopetti itsensä. Olin silloi 13.
Silloinhan asioista ei puhuttu,vaan lähinnä hävettiin.
Nyt olen sitä mieltä,että isäni oli myös olosuhteidensa lapsi..sota,taiteila-ammatti jne.
Sitä vaan oppii ymmärtämään,eikä ainakaan vihaa enää ketään. Elämä on niin tosi lyhyt. Keskity ajattelemaan ,mitä sinulla on hyvin elämässä ja kerro asioistasi. Ainakin minä olen aina tarvinnut hyviä ystäviä.
Olet arvokas juuri sinuna.

Uskomatonta, miten jotkut kirjoituksista kuulostavat täysin omalta elämältäni.
Vanhempien riitelyä, hakkaamista, jatkuvaa muuttamista paikasta toiseen, lopulta ero. Ja se tilanne, kun pitäisi valita kumman luo haluaa jäädä. Kun tietää, että kummassakin se sama helvetti jatkuu.
Minulla myös on ahdistus, masennus ja stressi purkautunut paniikkihäiriönä ja erilaisina ahdistustiloina. Onneksi itsenäistymisen johdosta ja tilanteen rauhoituttua ne ovat vähentyneet.
Oma alkoholinkäyttöni riistäytyi myös käsistä, mutta se on ollut jo kauan hallinnassa, olen nimittäin absolutisti. Päihteiden käyttöhän alkoi siitä, että halusin ahdistuksen olon pois. Halusin myös uhitella.
Vanhempien pitäisi ymmärtää, että alkoholismi on sairaus, joka jättää lapseen pysyvän jäljen loppuelämäksi, vaikka siitä pääsisikin eroon.
Se kertoo jo paljon, jos ensimmäinen lapsuusmuisto on, kuinka vanhemmat hakkaavat toisiaan kännissä, ja aamulla syövät krapulapitsaa sängyssä ja huutavat.

Kasvoin perheessä missä isä oli alkoholisti ja äiti sairastui henkisesti.Vuoroin molemmat olivat sairaalassa vuosien ajan.Minusta tuli pelokas, ahdistunut, masentunut ja kaikki on tämän lapsuuden seurausta.Menin vielä tyhmyyksissäni naimisiin alkoholistin kanssa! Onneksi tajusin erota siitä ja kasvatin lapseni yksin.Elikä katkaisin tämän kierteen ja annoin luojan kiitos toisenlaisen esimerkin vanhemmuudesta! Aika ajoin ahdistus pukkaa päälle ja huonommuuden tunne. mutta olen sen saanut pidettyä kurissa, kiitos urheilun,lasten ja oman halun selvitä tästä elämästä kunnialla.Inhoan alkoholisteja yli kaiken.Mun puolesta saisivat tukehtua siihen viinapulloonsa!

Olen alkoholistin lapsi myös. Minulla menee hyvin! Vihaa tai kaunaa en jaksa kantaa,se ei hyödytä ketään, päinvastoin saa pahan olon vaan itselle aikaan. Oma alkoholinkulutukseni on aina ollut ns.normaalia, voin käydä juhlimassa silloin tällöin ja ottaa viiniä. Pirua ei viinasta ole minulle tullut. Työelämässä olen ollut heti ammattikoulun jälkeen ja itsellä ihana ja toimiva avoliitto. Mitän masennuksia ym.minulla ei onneksi ole koskaan ollut, voimia teille jotka siitä kärsitte!

Kuulostaa ihan mun elämältä.. Olen vihdoin jotenkin pääsemässä jaloilleni, on hyvä työ ja koti, jossa asua. Kärsin koko lapsuuteni ja teini-iän äitini ryyppäämisestä. Joka viikonloppu bileitä kotona, koskaan ei saanut nukkua yötänsä rauhassa ilman pauhaavaa musiikkia ja tappelun ääniä.

Vanhemmat erosivat kun olin n. 3-4 vuotias ja sen jälkeen alkoi äidillä miehet vaihtua ja ryyppääminen vaan paheni. ÄItini miehet olivat myöskin väkivaltaisia ja tönivät, uhkailivat ja kerran jopa heitettivät mut talvipakkasella ulos ilman takkia. Olin silloin n. 12-vuotias, äitini ei tehnyt mitään. Antoi vaan miehelle anteeksi, ei tullut edes hakemaan mua sieltä pakkasesta.. Ja tätä mun elämä on ollut kaikki vuodet. Isän luona kävin välillä viikonloppuisin, mutta hänkin sairastui ja kuoli syöpään muutama vuosi myöhemmin, joten jäin aika oman onneni nojaan. Siskoni muuttivat pois kotoa aikasin.

On jättänyt aika pahat traumat, pelkään ihmisiä ja kärsin paniikkihäiriöstä. Olen ylpeä itsestäni että mulla on edes työpaikka ja koti, jossa saan asua rauhassa. Oli kova saavutus päästä tähän pisteeseen, kun en uskonut itseeni yhtään. En edelleenkään täysin usko, vaan joudun hokemaan joka päivä itselleni että mussa ei ole mitään vikaa. En pahemmin viihdy suurissa porukoissa ja olenkin melkein aina kotona töiden jälkeen. En osaa olla sosiaalinen, kun alan jännittää isossa porukassa että millon joku keksii alkaa haukkua ja kritisoida. Tunnen edelleen oloni paskaksi joka päivä ja en usko että koskaan voin täysin antaa anteeksi äidille kaikkea sitä mitä olen joutunu kokemaan. Musta ei koskaan voi tulla "tavallista". Silti jaksan yrittää jaksaa taistella näitä ajatuksia vastaan joka päivä. Ehkä joku päivä herään ja tunnen oloni normaaliksi.

mä olin teini-ikäinen ku mun äiti alkoi ryyppäämään enemmälti. en ihan tarkkaa ajankohtaa muista, mutta muistan olleeni lukiossa ku herättelin sitä olohuoneen lattialta, minne se oli sammunu "kuunneltuaan musiikkia". äiti oli alkuun kaappijuoppo ja käytti mua ja siskoa hyväkseen saadakseen viinapullonsa piilotettua kotiin, siten ettei isä huomaa. vastalahjaksi se osti meille kaljaa ja siideriä. joskus ravintolassa oltiin syömässä ja äiti veti ainakin 5 kaljaa ja sit mun piti ajaa auto meidän lähiöön ja vaihdettiin kuskia pikkusen ennen kotia, ettei isä tajua et äiti on maistissa.

vanhempien eron jälkeen tilanne paheni ja ryyppääminen alkoi muuttua jokapäiväiseksi. muutin kotoa 20-vuotiaana ja sisko vähän ennen 18. vuotta. ennenku sisko pääsi muuttamaan kotoa, äiti heitti sitä kännissä ulos kotoa ja niillä oli tosi rajuja riitoja. mä en pystynyt auttamaan, koska asuin toisella paikkakunnalla kaukana kotoa. ryyppäsin itsekin opiskelijariennoissa ja poltin toisinaan pilveä.

opiskeluaikoina sain äidiltä joskus rahaa, minkä se kiristi takaisin väittämällä lainaksi (lainasumma oli jossain vaiheessa 600mk). sit sillä oli otsaa yrittää lainata multa opintotuista!! päätin tuolloin, etten aio enää koskaan olla taloudellisesti riippuvainen äidistä, vaan aloin oman itseni herraksi. opiskeluaika auttoi mua etääntymään äidistä ja samalla lähennyin siskon kanssa.

lähdin töihin oman alani työhön (työskentelin tuohon aikaan päihdetyössä) ja hakkasin aluksi päätäni seinään yrittämällä saada äidin hoitoon. eihän se mihinkään halunnu, koska sillä ei oo päihdeongelmaa. lopulta koin valaistuksen "päihdeongelman hoito alkaa ongelman myöntämisestä" ja lopetin kaiken painostuksen. otin samalla etäisyyttä äitiin ja tarpeen mukaan pidin taukoa yhteydenpidossa.

omasta mielestäni olen selvinnyt hyvin ja ratkaisin oman suhtautumiseni päihteisiin olemalla täysraitis. äiti on nykyisellään narsisti ja alkoholisti, mikä ei ole hyvä cocktail, etenkin jos henkilö on humalassa (alkaa vittuilu ja syyllistäminen). tähän olen keksinyt ainoaksi toimivaksi lääkkeeksi puhelinhiljaisuuden ja vastaamattomuuden. narsistihan hakee huomiota ja elää saamastaan huomiosta.

Molemmat vanhempani olivat alkoholisteja. Isä joi itsensä hautaan 50v ja äiti sai vakavan infarktin vuosien juomisen takia. Saatoin isän hautaan, en itkenyt, en surrut. Äitiin katkaisin välit aivan oman terveyden ja jaksamisen takia.

Minusta kasvoi yli vahva, henkisesti murtumaton ihminen. Koska lapsuus jäi liian lyhyeksi, oli vai kaksi tietä.. jatkaa vanhempien tietä tai tehdä täysin toisin.
-valitsin sen toisen, normaalin elämän.

Kannan haavoja ja sisäistä vihaa hautaan asti, ja en suostu alistumaan silti pessimismiin. Pakotan itseni näkemään kaunista ja hyvää, käyttäydyn itse myös niin.

Alkoholistien lapset ovat käsittämättömän joustavia, venyviä, sopeutuvia ihmisiä. Kun omat vanhemmat muuttuvat sioiksi ja murtavat henkistä kasvua, siinä joko murtuu tai kovenee. Minun pelastus oli hyvä ystävätär, jolla oli samanlainen lapsuus. Olimme toisiemme parhaat terapeutit, ja olemme edelleen. Kukaan ammattipsykologi ei voi tietää, miltä tuntuu kun turvallisuus järkkyy ja miltä tuntuu kun vanhemmat uhkaavat lapsen henkeä.
Me tiedämme aikuisena, että vanhemmat tekivät väärin, se ei enää auta...kukaan ei palauta lapsuuttamme takaisin, poista iskuja ja syvia arpia.

Lämmin ajatus teille kaikille saman kokeneille, antakaa itsellenne anteeksi ja opetelkaa rakastamaan, hyväksymään itsenne.

Selvisin hengissä, elämä on ollut rankka, mutta olen onnellinen 3 lapsen äiti, olen töissä ja hyvässä parisuhteessa.
Aina on toivoa ja jotain, miksi edes yrittää.

Olen kokenut samat kokemukset kuin sinäkin ja vielä paljon enemmänkin ( vanhempien välinen väkivalta, vakava onnettomuus 11 - v., yksin jääminen, kaverikiusaamiset, koulumenestyksen katoaminen, itsariyritykset, ym. ym. ), mutta sitten vuosia jälkeenpäin aloin miettimään ovatko esim. pelkäämäni asiat todella näin. Jokaisen ajatuksen kohdalla mietin, onko se todella totta ja jos epäilen että on, ydinkysymys, MIKSI??? . Esim. haluanko todella olla täydellinen? Jos haluan, miksi? Mikä on "täydellinen"?
Nauraako tuo parin metrin päässä seisova kaveri todella minulle ja jos niin, MIKSI?
Kuuntele itseäsi, esim. minulla luonnon keskellä oleminen auttaa minua näkemään totuuden mitä todella haluan ja antaa uskomattoman paljon voimaa ja tahtoa jatkaa eteenpäin, saavuttaa sen, mitä todella lopulta ymmärrän haluavani. Esim. halaa rohkeasti puita ja leikkokukkia. Se auttaa kun et sitä itseltäsi kiellä. :)
Itsetuntoni oli vuosia ollut totaalisesti pakkasella kunnes ymmärsin, että en ole ainoa, jolla tilanne on näin ja monet muutkin "näyttelevät" ja hyväksyin sen. Sen jälkeen on ollut ajan kuluessa ( vuosien taistelun jälkeen ) helpompi olla täysin aito ja hyväksyä omat tunteensa antaen niiden myös tulla esiin. Jostain syystä se saa muutkin esim. hymyilemään aidosti. =)
Jos en ymmärrä jotain, annan nykyään itselleni aikaa, asian muhia alitajunnassa luottaen siihen, että vastaus selviää kyllä. =)
Suosittelen lämpimästi myös luonnon jalokiviterapiaa ( helppo toteuttaa itse! =) ) ja psykologin / psykíatrin vaihtamista. Itsellä vasta kolmas toimi ja toimii yhä täydellisesti. Nyt on itsetunto korkea vuosien työn jälkeen ja olen todella sosiaalinen luonne. :-)
Anna myös itsellesi lupa olla "lapsi", anna itsesi elää vielä se aika, joka sinulta ehkä jäi kokematta tai jota kaipaat. Huomaat, että ihmiset hyväksyvät sen kyllä. Joka ei hyväksy, omaa usein heikon itsetunnon uskaltamatta toteuttaa itseään.
Ota lapsuutesi rakkain nalle kainaloosi ja pura sille tunteesi.
Älä epäröi pyytää apua. Itsellä mennyt avioliitto ja todella rakastava mies oli oman tokenemiseni ja paikkani löytämisen perusta mökkihöperyyden koittaessa.
Onhan meillä kaikilla yksi auttaja; Jeesus.
Voimia sinulle, sinä onnistut kyllä siinä missä niin moni muukin! Älä vaadi itseltäsi liikaa, etene hitaasti, askel kerrallaan. =)

hei
Omat vanhempani vielä juo, vaikka ne on jo isovanhempia ja mun isosiskokin miehineen juo, kaikkien 3:n alaikäisen poikansa läsnä ollessa....ja sitten he al
kavat huutaan.....siis noi ryyppääjät.....huuattavat TV:tä liian kovalla, kun se äs-
ken oli vielä niin hiljaisella, ettei mitään kuulunut.....täs pitää vissiin kohta hank
kia kuulolaite, et kuulis, mitä TV:ssä niiden luona puhutaan....vaikka on tekstit,
niin ei siinä mitään opi sitä kieltä ollenkaan, jos ei kuule, mitä ne sanoo.....sii-
nähän nukahtaa siihen hiljaisuuteen.......ja sitten heidän puheensa.......YH ! En ole itse KOSKAAN maistanut alkoholia, enkä siihen IKINÄ koske, se lupaus on
pysynyt koko tän aikuisiän aikana ja tulee pysymään vastakin. Entäs jos joku niistä pojista loukkaa itsensä, eikä kukaan SELVINPÄIN oleva ole vahtimassa
heitä ? Juuri siksihän noita vammaisia lapsia syntyy maailmaan, ALKOHOLIS-
TIEN perheeseen, varsinkin, jos tuleva äiti on juonut vähänkin raskausaikana-
an......tai sitten, kun se lapsi on syntynyt, ja imetys on käynnissä........
Laivalla ollesani näin yhen nuoren äidin vauvansa kanssa yhessä baarissa, se lapsi ei ollut yhtään tyytyväinen, kun äiti kittas ties mitä alkoholia........tais se
lapsi olla alle vuoden ikäinen, eli vielä imetysikäinen....kumma, kun laivoilla ei
voi olla kunnon poliiseja vartioimassa ihmisiä.....kuten siinä ohjelmassa Ruot-
sinlaivalla 24 h, siellä näkyy hyvin ne poliisit, ja ne vahtii kyllä kunnolla, mut ei nekään ehdi joka paikkaan kerralla.....
Nyt muutenkin sairaana mä oon, mulla on Tyypin 2 Diabetes ynnä muuta.........
syytön olen näihin.....savuton ja alkoholiton 100 % olen, ja sitten sairaudet pä-
älle.....mitähän vielä ? muuten elämä hymyilee. Osaksi ainakin.....kunhan pää-
sis vaan toiseen työpaikkaan......ja kunnon palkaa sais......... selviän elämästä
hyvin itse. En ymmärrä alkoholisteja ! He juuri ovat roolimalleja lapsilleen ja jälkikasvulleen.......lapset matkivat aikuisia tuon tuostakin......humalassa jo ala-
asteella......!

Itse tuli siinä 18v nurkilla vuosi putkeen juotua, kun itsensä satuttaminen ei kaipuuta ja tuskaa menneestä hävittänyt. Ryyppääminen ei myöskään auttanut (mitenkäs yllättävää..) niin muutin Hollantiin. Tuntui siltä että ne samat paikat/ihmiset nuoruudesta muistutti kaikesta kadotetusta/mitä en koskaan saa..

Ajan/ystävien/terapian myötä pikkuhiljaa onnistunut "paikka sille kaikelle antaa" ja antaa anteeksi. Ihmiset tekee virheitä, niin myöskin aikuiset, eli vanhemmat myös.

Hiljainen olen, epävarma itsestäni ja usein harmittaa että epävakaan persoonallisuuden olen "saanut" ja kaikki on vaikeampaa/vähemmän itsestään selvää, kuin ihmisille jotka ovat voineet kasvaa vakaassa rakastavassa ympäristössä.

Ei niin kauhian huonosti kun henki vielä kulkee, mut ymmärrän et kyrsii...voimia! ^^,

Joku täällä kirjoittikin alkoholisti-isästä ja mielenterveyshäiriöisestä äidistään.
Minunkin äitini oli raitis, isä juopotteli senkin edestä ja monet kerrat mentiin naapureihin turvaan äidin kanssa.
Häpeä ja huonommuudentunne oli aina läsnä ja myös pelko ja painajaisunet, jotka piinaavat vieläkin, vaikka vuosikymmeniä on kulunut.

Koko perhe siinä yhden juopon mukana sairastuu, äiti uupui ja masentui, me neljä lasta oirehdimme kukin tavallaan.
Yksi teki itsemurhan, yksi sairastui yritystoiminnan kautta uupumukseen ja kuoli nuorena sydänkohtaukseen, yksi alkoholisoitui ja minä itse eläköidyin alle viiskymppisenä uupumuksen ja vakavan masennuksen takia.

Kaikkemme yritettiin, äiti oli tuki ja turva niin kauan kuin kykeni.

Edelleenkin olen yhteiskunnalle katkera kun jättävät alkoholistiperheet heitteille yrittämättäkään soveltaa tahdonvastaista hoitoa, vaikka tämä yksi sairastunut tuhoaa koko perheen ja vielä seuraavankin sukupolven.

Hmm...

Täytän pian 21, enkä tunne itseäni kovinkaan aikuiseksi. Päihdeperheestä jäi omat arpensa, mutta sen lisäksi läheisriippuvuus, joka on oikeasti aika vakava ongelma. Takerrun ihmisiin ja pidän vanhoista juopoista tai muuten vain huolestuttavista luusereista, joilla on koko elämä hajalla. Sellaisia ihmisiä haalin ympärilleni ja leikin niille äitiä. Sairasta, tiedän.

Suosittelen lukemaan Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa ja Vastuulliseen aikuisuuteen. Hyviä kirjoja. Ja alkoholistin lapsen kirjoittamia.

Meillä isä oli nykymittapuun mukaan alkoholisti. Mutta eipä tuo meitä haitannut, mukava ihminen selvinpäin ja päissään, eli siis meillä oli niin, ettei pitänyt koskaan pelätä, että mitä tekee ja kotona oli turvallista olla. Eli ei kaikki alkoholistit ole hirviöitä jotka pieksävät perhettään. Äiti otti joskus mutta vähän, eikä meistä lapsista kenestäkään ole tullut alkoholistia eikä absolutistia. No vähän toisenlainen kokemus täällä, mutta olen nähnyt myös lapsuudessa ja nuoruudessa niitä huonojakin kokemuksia, eli kumpikin äiti ja isä ryyppää, tappelevat keskenään ja väliin lapsiinkin käyvät käsiksi, mutta onnekseni ei meillä.

Aika samantyyppisiä ongelmia porukalla. Toiset ylisuorittavat ja toiset hajoavat riippuvuuksiin ja muistoihinsa. .

Täällä on selvitty kohtalaisen hyvin. Tosin omat vanhemmat oli "vain" 2/3-alkoholisteja. Eli viikonloput kännissä 20 vuotta putkeen, mutta kävivät silti töissä.

Pahimmat muistot lapsuudesta oli häpeä, köyhyys ja yksinäisyys, sekä hylätyksi tulemisen tunne. Väkivalta ei niin hirveästi.

Minustakin tuli sitten ylisuorittaja, pakko oli päästä kotoa pois. Työhommat on sen takia olleet aina hyvin hanskassa. Läpi on menty vaikka seinästä.
Siviilipuoli ei niinkään. Erilaisia riippuvuuksia minulla on ollut noin 10 kpl, hyviä ja huonoja. Dokattua tulee vieläkin liikaa, mutta ei säännöllisesti tai putkia. Olen myös vieläkin hieman varautunut tyyppi, enkä ole koskaan kyennyt vakaviin parisuhteisiin.

Ja pienistä ei hätkähdetä täälläkään. :D.

Olen jälkeenpäin todennut olevani vain vähän siivottu versio faijastani. Omat dokaamiset ja hölmöilyt ovat tavallaan auttaneet minua hyväksymään vanhempani. Nuorena tuli oltua melkoinen natsi.

Olen nykyisin ehkä melko tasapainoinen ja "normaali" keski-ikäinen mies. Riippuvuuksia ja paheita löytyy, mutta ne edes yritetään pitää kurissa.

Ehkä ainoa hyvä puoli lasisessa lapsuudessa on, että osaa isompana nauttia elämän pienistä asioista. Siitä että on jääkaapissa ruokaa, katto pään päällä ja ettei kukaan ole vetämässä turpaan.

Minun pelastukseni oli ehkä se, ettei omat vanhempani kuitenkaan ihan pahimpia rapajuoppoja olleet. Jaksamista heille, joilla asiat eivät lapsena olleet niinkään hyvin.

Mun isä kuoli juomiseen, kai sen takia katselenkin vähän juoppoja äijiä. Juominen on itselleni kai lähinnä rasite, itken herkästi kännissä ja fiilistelen menneillä , joskus lapsuudenkin asioilla.

Känni on kivaa niin kauan kuin siitä ei tule ongelmaa ja pakkojuomista.
Kännissä on kiva olla silloin tällöin, onneksi minusta ei tullut alkoholistia.

Toisaalta yhteiskunta on vähän alkoholimyönteinen. Silti alkoholisteja on todella paljon, jotka eivät pysty olee juomatta, eikä heille sitten enää löydy apuja, eikä heidän lapsilleen. Oliskohan huostaanottoihinkin suurin suu päihteet?

Minua ei huostaanotettu, vaikka heitteillä olimmekin usein. Kai sitä sisulla on pärjännyt, vaikka heikostikin. Ehkä sitten herkemmin ripustaudun isää muistuttaviin miehiin.

Hyvin samanlaisia kokemuksia kuin monilla täällä. Isä oli alkoholisti, äiti poissaoleva ja uppoutui työhönsä. Lapsuuden kokemusten johdosta en ole koskaan oikein tuntenut oloani turvalliseksi.

Olen kärsinyt masennuksesta, syömishäiriöistä ja paniikkihäiriöstä. Hyvä puoli lapsuudestani on se, että opin hyväksi valehtelijaksi ja teeskentelijäksi. Siksi alkoholisoitumisen sijaan tulin riippuvaiseksi lääkkeistä. Näin krapulat tai vanhan viinan haju eivät häirinneet esim. työssäkäymistä, mutta silti sai olla illat pöhnässä. Kätevää:)

Sittemmin olen päässyt eroon lääkkeistä ja elämä on pääosin mallillaan. En ole myöskään katkera vanhemmilleni, vaan ymmärrän heitä aika hyvin. Tulen kuitenkin varmaan lopun ikääni kärsimään erilaisista persoonallisuushäiriöistä ja elämää vaikeuttavista masennusoireista. Mutta ainahan sitä ihmisillä ongelmia on, yleensä asiat kuitenkin järjestyvät.

Olisi muuten todella mukavaa vaihtaa ajatuksia jonkun alkkiksen lapsen kanssa, varsinkin sellaisen jolla on itselläänkin ollut ongelmaa päihteiden kanssa.

Ihan hyvin menee. Huolimatta rankasta lapsuudesta ja omasta juomisestani olen nykyään ylioppilas sekä tehnyt mm kärkialan töitä Oulun puhelimen ATK-osastolla.

Seksielämäni on rikas, mutta aivan viime vuosina keskittynyt enemmän samaan sukupuoleen kuin heteroseksuaaliseen normatiivisuuteen. Kanssapulsun käsi auttaa monessa tilanteessa.

Unohtamatta myöskään legendaarista huumorintajuani. Huumorilleni nauravat huutonaurua kaikki palstan lukijat. Kateelliset kilpailijat yrittävät pöyristyä minusta, mutta nauran heille.

Myös bisnesvainuni on verraton: löylykauhabisnekseni lyövät leiville ja työllistävät monia Orthexin ja VS-harjan työntekijät.

Olin teini -70 luvulla, isäni oli alkoholisti ja myös äitini suistui siinä sivussa alkoholistiksi. Isäni pahoinpiteli äitiäni humalassa ja katui tekojaan selvinpäin, sama kuvio vaan jatkui.lukemattomat illat vietettiin me lapset ulkona pimeässä ja pakkasessa peläten mitä sisällä taas tapahtui. Kaivauduimme lumihankeen nälissämme. Aamulla oli taas kuitenkin koulutaipaleelle lähtö. Läksyt jäi tekemättä ja opettaja oli vihainen ja sätti minua kun en osannut mitään ja tehtävät oli tekemättä.
Nyt on kello 05.34..heräsin painajaisten missä isäni uhkasi tapaa minut, juoksin unessa pimeää tietä isääni karkuun. Olen nyt jo 56 vuotias, isäni kuoli vuonna 2003 ja äitini kuoli aikaisemmin, en edes muista mikä vuosi oli.
Itse sorruin alkoholiin kaksi kertaa elämässäni mutta kohtuu lyhyen ajan ja selvisin niistä ajoista..tosin viimeisestä avioeron kautta mutta palattiin vaimoni kanssa yhteen kun raitistuin, alkoholinkäyttö kuitenkin jatkui palattuamme yhteen, kävin töissä ja sitten tuli tilanne että jätin alkoholin kokonaan, kuvioihin tuli harrastuksia jotka nyt vieneet mukanaan. Nyt toistakymmentä vuotta täysin raitis, tupakkaa en ole koskaan edes polttanut.
Lapsia en sisimmässäni ole halunnut, on ollut pelko siitä että olisin samanlainen isä kuin isä oli minulle.
Työelämässä no olin sitkeä puurtaja ja kaiken tein tarkasti ja tunnollisesti, ylenin työnjohto on. Työtapaturma katkaisi työurani ja nyt olen tapaturmaeläkkeellä.
Isäni haudalla käyn harvoin ja jos käyn niin en tunne surua, ehkä jotain hyvin harvoja hyviä hetkiä aivan lapsuudesta muistelen mutta niitä ei ole kovin montakaan. ..äitini haudalla tunnen jotain haikeita ja surua siitä mitä äitini joutui kestämään.
Teini-iän kotiolot oli yhtä helvettiä!

Kovin ovat samansuuntaisia kokemukset.. Miksi nämä alkoholistit kieltävät vastuunsa, kun oma lapsi tekee itsemurhan? Tässäkin ketjussa tullut monesti esille.