Täytyy tunnustaa että rakastan hautausmaita. Tykkään kävellä hautausmailla ja kuvitella joidenkin elettyä elämää millainen se on saattanut olla.
Vanhempani aina puhuivat minne kukakin haluaa tulla haudatuksi ja joidenkin sukulaisten kanssa on ollut erimielisyyksiä hautapaikoista, kenelle mikäkin kuuluu.
Isäni haudattiin paikkaan, jonka äitini oli varannut itselleen ja haluaa tulla itsekkin siihen haudatuksi. Minä haluaisin tulla haudatuksi Amerikkaan saman tammen alle, minne yksi minun esivanhemmistani on haudattu. En tiedä onko se mahdollista, mutta näin eläessäni voisin sellaista toivoa ja minulle voitaisi vaikka valehdella että se olisi mahdollista, koska kuoltuani en kuitenkaan sitä tietäisi.
Minne sinä haluaisit tulla haudatuksi, tai ajatteletko sitä edes?
Vanhempani aina puhuivat minne kukakin haluaa tulla haudatuksi ja joidenkin sukulaisten kanssa on ollut erimielisyyksiä hautapaikoista, kenelle mikäkin kuuluu.
Isäni haudattiin paikkaan, jonka äitini oli varannut itselleen ja haluaa tulla itsekkin siihen haudatuksi. Minä haluaisin tulla haudatuksi Amerikkaan saman tammen alle, minne yksi minun esivanhemmistani on haudattu. En tiedä onko se mahdollista, mutta näin eläessäni voisin sellaista toivoa ja minulle voitaisi vaikka valehdella että se olisi mahdollista, koska kuoltuani en kuitenkaan sitä tietäisi.
Minne sinä haluaisit tulla haudatuksi, tai ajatteletko sitä edes?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Onhan noita asioita joskus tullut mietittyä, ja itse en halua siihen umpinaiseen laatikkoon maan alle. Tulee ahtaanpaikan kammo jo pelkästä ajatuksesta. Haluan polttohautauksen ja tuhkat ripoteltaviksi tuulen mukana merelle. Silloin tuntuu olo vapaalta. Toiveeni olen myös jälkikasvulle ilmoittanut. On sitten eri asia miten käy, kun ei itse pysty päätöksiin enää vaikuttamaan.
Hautausmailla käynti aiheuttaa jostain syystä jotenkin ristiriitaisia tuntemuksia. Välillä pelottaa yksin siellä liikkua, ja välillä sitten taas ei. Aika hiljasta ja rauhallistahan sakkia siellä on, mutta siltikin. Ja mitä vanhemmista haudoista on kysymys, sitä mystisemmiltä ne tuntuvat. Mutta usein ovat myös todella jotenkin arvokkaan näköisiä.
No, aika vähän tulee aikaa hautausmailla vietettyä.
Nykyään tuntuu aika kummalta se että hautausmaalla olisi jotain pelottavaa. Joskus pienen ajatus öisestä hautausmaasta kyllä pelotti, mutta on sitä yölläkin tullut käyskenneltyä yksin hautausmaalla. Ehkä jotain karhun tai suden ilmestymistä on hiukan tullut joskus pelättyä, kun on ollut yksin sellaisella syrjäisellä hautuumalla käyskentelemässä.
Monet kauniit muistomerkit kiinnittävät huomion, ne kerrat kun olen hautuumaalla kuljeksinut. Hyvin harvoin kuitenkin.
Lapsena koin peloittavana läpijuostessani Hietaniemeen uimarannoille, talvisin hiihdin muurin ulkoreunaa kadun puolella.
Isoisäni oli ylivahtimestari Hietsun hautausmaalla, ja mökkinsäkin oli ortodoksialueen vieressä, joten tulihan siellä silloin juostua jännittävien hautamonumenttien lomassa.
Kauniita ovat ja rauhallisia, vehmaine puineen ja kukkaloistoineen. Enpä ole istuskellut koskaan penkillä filosoimassa, niinkuin vanha tätini, joka myös piti hiljaisesta vaeltelusta siellä.
On todella mielenkiintoisia tekstejä, jotka kirvoittavat mielikuvituksen liikkeelle:)
Hyvä aihe.
Olet oikeassa tuosta laatikossa makaamisesta ;)
En minäkään haluaisi. Maata nyt siinä ja miettiä et milloin toi mato mönkii nenään, kun mitään et voi tehdä.
On mennyt valta hallita sitä ruumista joka joskus oli oma ;))
Mutta kyllä mä haluan hajoittaa nämä maalliset lihani tulen kautta tuhkaksi.
Luulen että on paljon keveempi olo sitten ;)
Ja lentää istten maailman tuulissa väliin tomuna ja väliin veden kanssa pilvissä.
Sillai näkee maailmaakin paljon enemmän?
Minä myös haluaisin aikanaan lentää tuhkana tuuleen, tuota toivetta en vielä ole sukulaisille tainnut sanoa.
Kun äitini oli vielä voimissaan, tehtiin pieniä pyöräretkiä.
Kauniina kesäpäivinä toisinaan menimme samalla hautausmaalle kävelemään, en ollut lapsi enää.. mutta ne on hienoja muistoja.
Nyt käyn sillä samaisella hautausmaalla kukkia/kynttilöitä äidin ja isän yhteiselle haudalle laittamassa. Ei kovin usein, koska ei ihan lähellä.
Me käyskentelimme isäni kanssa usein Malmin hautausmaalla aina lapsuudesta aikuisuuteen asti, koska se oli kotoamme kohtullisen kävelymatkan päässä. Siellä oli kiva tunnelma, mutta emme me uskonnottomina voineet olla välillä ratkiriemukkaasti nauramattakaan. Mistään pilkasta ei ollut kysymys vaan siitä, että joku saattoi heittää ilmaan jonkun absurdin ajatuksen.
Isäni tukat kaivettiin saman hautausmaan multiin 26 vuotta sitten ja sen koommin olen käynyt siellä vain muutaman kerran. En tunne tarvetta muistella ihmistä hänen hautansa äärellä, sillä tämä tulee mieleen ilman hautaakin aivan tarpeeksi usein. Isäni nimi ei mahtunut vanhaan kiveen enää, joten ehdotin sukulaisillemme, että hankkisimme sinne uuden riittävän ison kiven, jotta jälkeen tulleiden nimiä mahtuisi lisää. Kukaan ei halunnut osallistua kustannuksiin, joten laitoimme isällemme laatan hautakiven viereen ja siellä se kai vieläkin on.
Itselleni on aivan yhdentekevää, mitä kuolleelle keholleni tapahtuu kuolemani jälkeen, sillä sitä en ole itse toteamassa.
Hautakivissä historia.
Matkoilla likuskelemme mielellämme hautausmailla katsellen kivien kirjoituksia.
Historia elävöityy kivien kaiverruksissa.
Esimerkiksi Balkanin hautausmaiden lähihistoria havainnollistuu katsoessa haudattujen syntymä- ja kuolinaikoja.
Etniset puhdistukset ja paikalliset taistelut elävöityvät.
Kun saman sukunimen 17-v ja 67-v miehien kuolinpäivä on sama niin minä en voi vetää kuin kaksi vaihtoehtoa syyksi.
Myös muu historia astuu monumenttien muodossa eteeni.
Hautaustestamentissani toivon tuhkausta pahviarkussa ja tuhkan pöläyttämistä muistolehtoon.
En halua mitään toteemia jälkipolvien rasitteeksi.
Sytyttäkööt kuolinpäiväni muistoksi kynttilän.
Jos haluavat.
Jos kylmenen matkoilla niin paikallinen tuhkaus ja jäljelle jääneet tehkööt tuhkalle mitä haluavat ja mitä paikallinen laki sallii.