Oletteko kokeneet riippuvuutta meditaatiosta? Pystyttekö olemaan läsnä kulloisessakin mielentilassa vai "pakenetteko" hyvään ja rauhalliseen mielentilaan meditaation kautta?
Itselläni on ollut joskus meditaatioriippuvuutta. En ole kohdannut ärtymystä ja turhautumista sellaisenaan, vaan olen ajatellut että ne ovat "huonoja" tuntemuksia ja niistä on päästävä eroon. Ei ole ollut rohkeutta kohdata itseään sellaisenaan.
Itselläni on ollut joskus meditaatioriippuvuutta. En ole kohdannut ärtymystä ja turhautumista sellaisenaan, vaan olen ajatellut että ne ovat "huonoja" tuntemuksia ja niistä on päästävä eroon. Ei ole ollut rohkeutta kohdata itseään sellaisenaan.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Meditaation tarkoitus on valmistaa mieli kohtaamaan kaikki olotilat ilman inhoa tai takrtumista.
Mutta silloin kun harjoitan hengitykseen keskittymis meditaatiota niin tarkoituksella pidän huomion ainoastaan hengityksessä ja jos mieli karkaa ajatuksiin tai olotiloihin tai spekulointiin niin palautan sen päättäväisesti hengitykseen. Sitten kun mieli on tyyntynyt annan kaiken tulla vapaasti mieleen ja jos tunnen esim. inhoa jotakin mieleen tulevaa asiaa kohtaan niin pyrin löytämään syyn miksi tunnen inhoa sitä kohtaan, ja yleensä kun löytää syyn niin myös ihno menettää merkityksensä ja asian näkee vain asiana. Näin voin päästää pikkuhiljaa irti inhoista ja takertumisista.
Toisin sanoen yhdessä meditaation vaiheessa en päästä mieleeni mitään muuta kuin meditaatio objektin, en tee sitä kuitenkaan paetakseni tunteita tai olotiloja vaan tyynnyttääkseni mieleni jotta voisin ymmärtää olotilat ja tunteet.
Pyrin säilyttämään tuota tyyneyttä myös meditaation ulkopuolella.
Aiheeseen liittyen muistan opettajan Ajahn Sumedhon neuvon:
"Älkää paetko tylsyyttä, olkaapa joskus täysin tiedostaen tylsistyneitä, pysähtykää ja katsokaa mitä se tylsyys loppujenlopuksi on ja miksi pakenemme sitä."
Yleensä kun sitä alkaa todella tarkkailemaan niin se ei olekaan tylsää. Se on vain meidän tapamme luokitella asiat negatiivisiksi ja positiivisiksi, loppujen lopuksi kaikkeen voi suhtautua neutraalisti. Neutraalius tietenkin kuulostaa pahalta kun elämme yhteiskunnassa joka perustuu intohimoon, jopa meditaation pitäisi olla intohomoista.
Mutta se että suhtautuu neutraalisti on viisautta.
Buddha kuvaili Nibbanaa sanalla viileys.
Kiitos vastauksestasi.
Tekstin pohjalta luulen että olet kokenut harjoittaja.
Minulla ongelmana on myös ollut se, että missä määrin neutraalius (parempaa sanaa en nyt keksi) estää omien tunteiden kokemisen tai niiden purkamisen psykologisesti ajateltuna. En ole siinä määrin kehittynyt, että voisin täysin olla reagoimatta tunteisiini, katsomaan niitä neutraalisti. Eli tietynlainen keskitie on ollut kadoksissa, kannattaako joku tunne jättää rauhaan, vai vaatiiko se pidempää työstämistä ja "ongelman" ratkaisua.
En minäkään pysty olemaan reagoimatta kaikkiin tunteisiini. Tärkeintä on pitää tarkkaavaisuus yllä kokoajan. Jos reagoi johonkin tunteeseen niin huomaa että nyt kävi näin ja etsii syyt että mistä moinen johtuu ja seuraavalla kerralla on ehkä oppinut jotain.
Siitä ei seuraa hyvää jos ajattelee syyllisyyttä tuntien että minun olisi pitänyt tai pitäisi jotakin, vaan täytyy olla tarkkaavainen tässä hetkessä ja myös tavallaan rentoutua(ei pinnistellä). jos pinnistelee niin silloin ei ole rauhallinen eikä siten voi olla tarkkaavainenkaan.
Pinnistely on mielen sulkeutumista.
Tarkkaavaisuus on mielen avautumista vastaan ottamaan kaikki joka suunnassa tässä hetkessä.
Se että huomaa kaikkien asioiden neutraaliuden vie aikaa. Se että ajattelee että nyt näen tämän tunteen neutraalina ei ole harjoittelua.
Ensin pitää keskittymis meditaation kautta saada mieli todella rauhalliseksi että voi todella ottaa esim. vain yhden tunteen tarkkailtavaksi ja säilyttää tuo tarkkaavaisuus pitkän aikaa. Kun tarkkaavaisuus pysyy yhdessä objektissa kauan niin silloin on aikaa tajuta objektin todellinen luonne. Jos objekti käy mielessä vain välähdyksittäin niinkuin normaalisti tapahtuu niin siihen vain reagoi sillä sitä ei ehdi edes tutkia kunnolla ennen reagointia. Tuohon reagointiin elämämme perustuu, ellemme harjoita mieltä ja ymmärrä mitä mielessämme tapahtuu.
Eli ensin on hyvä keskittyä erityisesti tyyneyden saavuttamiseen meditaatiossa, ja kun se on syvä niin tarkkaavaisuus paljastaa mieleen tulevien asioiden luonteen.
Toisin sanoen kysymys ei ole siitä että idea tasolla hokee että "tämä tunne on neutraali, tämä tunne on neutraali" vaan todella näkee sen.
Yksi hyvä harjoittelu keino on se kun meditoidessa alkaa tuntemaan kipua jaloissa(olettaen ettei meditaatio ole niin syvä ettei kipua tunnu), ensin se tuntuu välähdyksittäin ja voimistuu hiljalleen.
Silloin siirtää koko huomion tuohon kipuun, ei vastusta sitä vaan tarkkailee missä se tarkalleen tuntuu. Eikä myöskään pakene sitä samadhiin vaan tiedostaa kivun täysin kuitenkaan reagoimatta siihen inholla ja irvistämällä, säilyttäen tyyneyden.
Jos tyyneyden pystyy säilyttämään riittävän pitkään niin huomaa että kipu on vain kipua, se ei ole ongelma, siihen ei tarvitse reagoida negatiivisesti eikä positiivisesti, se vain on.
Normaalisi meidän tarkkaavaisuus on niin kehno että välittömästi kivun ilmaantuessa reagoimme siihen... aaauuuu ja sitten se on menoa. Mutta jos mielen on harjoittanut tarkkaavaiseksi niin kipu ei ole ongelma, se ei katoa minnekään mutta se ei myöskään ole ongelma.
Tämä ei tarkoita etteikö pitäisi mennä lääkäriin jos tuntee jossain voimakasta kipua sillä kipu on yleensä merkki jostain vauriosta.
Buddhakin meditoi joskus selkä aurinkoonpäin hoitaakseen kipeää selkäänsä, mutta kivun tuntemus ei taatusti ollut Buddhalle ongelma.
Toivottavasti tästä oli jotain apua, omat oivallukseni aiheesta ovat vielä hyvin vähäisiä.
kiitos oli apua.
Jäämällä tunteidensa vietäväksi ei mielestäni ole rohkea. Mikäli alkaa oikein märehtiä vihaa, ärtymystä tai surua, tunteella on yleensä taipumus paisua vain mahtavammaksi. Emme ihmisenä ole eläimiä joiden on pakko olla vaistojensa vietävänä, joten mitä järkeä voimakkaissa tunteissa on, mikäli niitä ei edes pysty hyödyntämään mitenkään? Jos on mahdollisuus raivopäissään hakata halkoja, niin sehän on tuottoisaa toimintaa. Mutta jos ei voi purkautua mitenkään... Silloin ehkä älyllisesti yrittää saada jotain aikaiseksi, eikä saa. Äly ei ikinä saa kehitettyä tunteista mitään hyödyllistä. Tai jos äly oivaltaa jotakin, tunne yleensä päättyy sillä siunaaman hetkellä.
Noh, itse en voi tietoisesti "paeta" meditaatioon pahan paikan tullen, koska en ole niin etevä enkä pätevä siinä. Mutta olen huomannut että oikein pahana masennuskautena voi kokea jonkinlaista vaistomaista, negatiivista meditaatiota siihen tyyliin, että kaikki ajatukset yhtäkkiä katoavat päästä. Se ei ole mitään hyvää ja rauhallista, se vain on sellainen tyhjäpäinen tila. Lähinnä hajamielinen. Ei ymmärrä mitään ulkomaailmasta tulevista viesteistä, ja omassa päässä ei tapahdu mitään.
Positiivista meditaatiota kaiketi on kun pysyy kärryillä kaikessa, on todella tietoinen, ja siltikään ei joudu kaiken vietäväksi kuin päätön kana.
En ole kokenut riippuvuutta. Meditaation aloittaminen on oikeastaan vähän niinkuin tupakoinnin lopettaminen. Luiskahtaminen pois rutiinista voi tapahtua hetken mielijohteesta ja johtaa pitkään taukoon.
Otaksun, että se ken on riippuvainen meditaatiostaan, ei ehkä harjoita sitä täsmällisellä ja hyödyllisellä tavalla, tai siis ei oikeastaan todella harjoita meditaatiota. Meditaatio on huono pakopaikka, koska siellä kaikki pedot vasta kohdataankin.
Toisaalta, riippuvuuden tunteessa kyse voi olla myös vain sitä, että tarvitsee meditaatiota ja hyötyy siitä. Emmehän ajattele olevamme riippuvaisia ruoasta ja juomastakaan, vain koska tarvitsemme niitä.
Niinkuin tuolla aiemmin tco jo sanoi, meditaatio ei ole pakenemista. Meditaatio on asioiden kohtaamista sellaisina kuin ne ovat, takertumatta tai työntämättä niitä pois. Kyse on enemmänkin niistä irti päästämisestä. En näe mitään ylevää siinä että roikkuu ärtymyksessä tai vihassa tai muissa sellaisissa tunteissa. Meditaatio on tietoisuuden tuomista näihin olotiloihin; sen näkemistä että sinä et ole yhtä näiden tunteiden kanssa eikä sinun tarvitse olla niiden hallinnassa.
Noin vuoden säännöllisesti meditoituani nyt olen huomannut sellaisen asian että jos jätän meditaation pois jonain päivänä, minusta tuntuu että jotain puuttuu - ja minulle todella tulee parempi olo kun meditoin.
Ymmärtääkseni se on tieteellisesti todistettu fakta että säännöllinen meditaatio vapauttaa elimistöön mielihyvähormoneita, ja käytännössä tästä siis voi tulla jopa tavallaan riippuvaiseksi. :)
Sinänsä hauska kuulla: Kun olet rauhallinen, tietoinen ja keskittynyt, elimistösi palkitsee jo tämän sinänsä arvokkaan tilan fyysisellä mielihyvällä.
Tulipa mieleeni että moni ihminen ei kertakaikkiaan "voi" elää ilman aamukahviaan, tai tupakkaa, tai milloin nyt mitäkin - kuitenkin jotain sellaista mikä saattaa olla pahaksi keholle. Meditaatio tuskin ikinä on haitallista fyysiselle terveydelle, ja saattaapa se psyykkistä terveyttäkin parantaa, toisinaan.
Joten mikä siinä niin kamalaa sitten olisi vaikka siihen kehittyisikin addiktio? Onkohan pelko meditaatiota kohtaan jotenkin merkki siitä että ihminen ei ole vieläkään päässyt juutalaiskristillisen/länsimaisen maailmankuvan ehdollistumistaan?
eikö se ole takertumista sekin ? Onko se sitten kamalaa - ratkaise itse.
>Meditaatio tuskin ikinä on haitallista fyysiselle terveydelle> : olen tälllä palstalla esittänyt kysymyksen onko meditaation jatkaminen tietynlaiseen tajunnan tilaan saakka terveellistä.
Siis vain tähän tilan saakka jatkamisesta olen kysynyt, en meditaatiosta yleensä.
"Itsestään selvää" on että kysymyksessäni ei ole mieltä.
Minulle jäi epäselväksi miten juutalaiskristillinen /länsimainen (/ = ja vai tai?) maailmankuva ottaa kantaa meditaatioon ?
Eihän meillä ole ennakkoluuloja ?
Tällaiseen kirjoitteluun voi tulla addiktio.
Mietiskelen sitä.
>Minulle jäi epäselväksi miten juutalaiskristillinen /länsimainen (/ = ja vai tai?) maailmankuva ottaa kantaa meditaatioon ?
Eihän meillä ole ennakkoluuloja ?
Käsitykseni mukaan ns. tavalliset ihmiset (jotka kuuluvat kirkkoon ja puhuvat Taivaan Isästä yms.) suhtautuvat pelokkaasti esim. yliluonnollisten ilmöiden kokemiseen, idästä tulleisiin "tuotteisiin" kuten joogaan ja meditaatioon, magiaan, astrologiaan, spiritismiin ja sen sellaiseen. Aina on "saatana" kimpussa jos vähänkin yrittää itseään kehittää tai etsiä vastauksia kysymyksiin... Ei tarvitse edes kauhean k-uskovaisesta ihmisestä olla kyse.
Minulla ei ole juurikaan spirituaalisiin asioihin liittyviä pelkoja, eikä pahemmin enää ennakkoluulojakaan. En ole oikeastaan koskaan kauheasti ollut k-uskoon päin kallellaan, ja silti olin hyvin yllättynyt kun minulle joskus muutama vuosi sitten tuli sellainen heureka-fiilis että kappas, k-uskolla ei ole enää minuun minkäänlaista (pelottelu)valtaa. Siihen johti varsin pitkä tie, joka alkoi about silloin kun noin 10-vuotiaana aloin kiinnostua reinkarnaatiosta, teosofiasta yms.
Siis jos ajatellaan "meillä" ei-kristittyjä, niin eihän "meillä" ole ennakkoluuloja. Mutta jos meillä ei ole, emme voi olettaa että jollakulla ei silti olisi. Jotkut vielä kärkkäästi ja mielellään uskovat mm. "saatanan salajuoniin". :P
Omat vanhempani eivät ole koskaan olleet millään tavoin uskonnollisia vaikka kuuluvatkin kristilliseen kirkkoon. Muistan pari huvittavaa tapausta tuolta vuosien takaa:
Joskus 15-16 vuotiaana kun kiinnostuin meditaatiosta, isäni yllätti minut istumasta hämärästä huoneestani hiljaa. Hän oli hieman kummissaan, onko minulla kenties jotain huolia tai jotain.. Kerroin sitten että meditoin. Ensimmäinen reaktio olikin: "Oletko tulossa hulluksi! Kohta jotain pirun palvontaakin!"
Yritin siinä sitten sen aikaisen titämykseni ja ymmärrykseni avulla selittää meditaatiota.
Toinen oli kun samoihin aikoihin päätin osallistua jooga-kurssille. Äitini ensimmäinen reaktio kuullessaan jooga-kiinnostuksestani oli: "Uskoko siihen?!" Tämän jälkeen kysyin häneltä tietääkö hän yhtään mitä jooga on, kävi ilmi ettei hänellä oikeastaan ollut aavistustakaan mistä on kyse.
Onhan noita ennakkoluuloja joillain mutta varmasti löytyy avoinmielisempiäkin täältä juutalaiskristillisen kulttuurin parista.
Btw. Myös juutalaisen ja kristillisen uskonnon parista löytyy suuntauksia jotka ovat enemmän kontemplatiivisempia ja meditatiivisempia. Esimerkiksi ortodoksi-kristillisyydessä on hyvin kehittynyt mystinen perinne ja sen tietyissä suuntauksissa on löydettävissä hyvinkin joogaa ja meditaatiota musituttavia harjoituksia.
Ja kiitettävää mielestäni on että suur-uskontojen väliltä löytyy nykyään yhteistyötä. Toisinaan melkein vaikuttaa kuin eräät viralliset uskontojen tahot olisivatkin kehittyneempiä kuin maallikot ja seurakuntalaiset, jotka ovat kaikenlaisten "tapojen" ja taikauskojen riivaamia.
Vaikka onhan sitä taantumusta ja kehitystä ristiin rastiin siellä täällä, ikinä ei ehkä etukäteen arvaa kuka on mitäkin, ennenkuin suu aukeaa. :P