"Koko elämäni olen odottanut että jotain tapahtuisi.
Ja tajuan että mitään ei tulee tapahtumaan.
Tai sitten se tapahtui jo,
ja minä satuin räpäyttämään silmäni sillä hetkellä
ja nyt se on ohi.
En tiedä mikä on pahempi
että se hetki meni jo,
vai tieto siitä ettei sellaista hetkeä ole."
Tämä on oikeastaan ote kirjasta "När änglar faller", Tracy Chevalier, oma vapaa käännös rytmitetty runon muotoon. Jos se on vastoin palstan sääntöjä, niin poistoon vaan ja anteeksipyynnöt täältä.
Ja tajuan että mitään ei tulee tapahtumaan.
Tai sitten se tapahtui jo,
ja minä satuin räpäyttämään silmäni sillä hetkellä
ja nyt se on ohi.
En tiedä mikä on pahempi
että se hetki meni jo,
vai tieto siitä ettei sellaista hetkeä ole."
Tämä on oikeastaan ote kirjasta "När änglar faller", Tracy Chevalier, oma vapaa käännös rytmitetty runon muotoon. Jos se on vastoin palstan sääntöjä, niin poistoon vaan ja anteeksipyynnöt täältä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Noin yleisesti ajateltuna minusta olisi kauheinta, jos tietäisin että se hetki meni jo!
Mä en usko kuitenkaan tämän tapaiseen ajatusmaailmaan, vaikka runona toki Tracyltä loistava oivallus ja ajattelemista aiheuttava tekstin pätkä.
Mä oon varma muutamasta asiasta, yrittämättä ei koskaan mitään tapahdu ja yrittämällä voi tapahtua hyviä tai huonoja asioita, mutta se ei ole minusta taas mikään ihmeempi ongelma, kyllä tänne maailmaan huonoja asioita mahtuu. Näissä pitää vaan olla sikäli varovainen, sillä huonot asiat voivat olla äärimmillään" sairaita asioita" ja ei kenkään tarvitse saada " itse tartuntaa ja hoitaa sairasta", jos ei itse halua.
Täytyy olla valmis pettymään ja yrittämään uudelleen tai muussa tapauksessa joutuu olemaan tilassa, jossa ei tapahdu mitään. Minusta olisi sangen surullista, jos kahlaa elämänsä läpi ja siinä ei tapahtunut moneen vuoteen mitään tai ylipäätään koko elämässä mitään.
Kaikki on aina valintoja ja mä väitän että elämässä jokaiselle löytyy oma unelmapari, ongelma on vaan että löytyykö se koskaan, tekemättä mitään ei todennäköisesti varmasti löydy.
Tavastani poiketen vastaan sulle kaksi kertaa ;)) mutta minkäs sille voi jos on hidas ajattelija. Tällä kertaa koetan osua oikeaan vastausruutuunkin :P
Se kolahti, tuo 'ei kenkään tarvitse saada " itse tartuntaa ja hoitaa sairasta", jos ei itse halua'. Itsekin miettinyt samaa. Jos toinen on niin hanakas tuomitsemaan mut kuulematta mua ensin, niin olisiko se sellaista koko ajan? Parhaimmillaan ;) loppuelämän? Ja sitten näin miltä itse saatan näyttää ruudun toiselta puolelta.
Voisko olla niin, että emme aina näe ihmisiä sellaisina kuin he ovat, vaan ikään kuin ikkunan kautta. Se oma heijastus sekoittuu siihen kuvaan, oma menneisyys, pettymykset ja odotukset. Mun heijastuksessa näkyy se, kun toinen ei antanut tilaa. Se ei johdu yksin toisesta, itse toin niitä puolia toisessa esille, enkä tiedä olenko läksyni oppinut. Ei tarkoita kuitenkaan että siihen olisi liittynyt ulkopuolisia henkilöitä.
Sen ikkunan takaa ei voi nähdä toista oikeasti.
Viimeksi jätin asiat puolitiehen vaikka aavistin että oli väärinymmärryksiä, yritän nyt välttää ne.
Tuo teksti osui mulle otolliseen aikaan. Vielä talvella se ei olisi auennut mulle, koska arvostan yli kaiken sitä arkista onnea, ja olen hyvä löytämään sen. Niissä hetkissä se elämän tarkoitus ja tasapaino piilee. Niin kuin tytär hienosti siteerasi yhtenä päivänä, "ei pidä tehdä sitä mistä nauttii, vaan nauttia siitä mitä tekee".
Montako sielunkumppaneita ihmisellä on? Olen ollut niin onnekas että löysin kaksi. Kaksi mahdollisuutta. Sen viimeisen tyrin pahasti, en luottanut itseeni tarpeeksi. Mun hetki siis meni.
Tosin, ikinä en ollut kuvitellut että saattaisi edes löytyä yhtäkään sellaista, joten olen kai siinä mielessä onnekas. Mutta vähempäänkään ei minusta ihmisen kannata tyytyä. Jokaisella on tietty omat tarpeet.
Tässäpä koostetta tämän ketjun herättämistä ajatuksista.
Hetki meni jo - ja monta uutta hetkeä odottaa vuoroaan.
Tartu hetkeen, jos et ehdi mukaan tähän, seuraava tulee varmasti
Ainakin, jos on itse vastaanottavainen, jos on, Last legionin ajatuksin, mutta asiat toisinpäin laittaen: valmis yrittämään uudelleen, silläkin uhalla että joutuu pettymään.
Elämä on täynnä valintoja, minua viisaampien mukaan "sekin täytyy päättää, aikooko epäröidä."
Unelmapari... jossain tutkimuksessa väitettiin, että joka viides vastaan tulija (huomioiden sukupuoli ja ikähaarukka) voisi olla sinulle se oikea. Kyse onkin ajoituksesta ja siitä, tulevatko kaikki viisi peräjälkeen vai tasaisin välein. Itse olen saanut tuta, että satunnaisgeneraattori toimii ja tekee mahdottomasta mahdollisen.
Tove Janssonia mukaellen: en enää uskonut unelmiini, vaan kuinkas sitten kävikään
Totta, se ettei valitse, on myös valinta. Passiivinen sellainen, mutta sekin pitää tiedostaa. Ei voi vaan syyttää toisia kun ei mitään tehnyt.
Vastakkain on siis yrittää uudestaan jotta saa sen yhden suuren onnen, ja ehkä taas megapettymyksen. Vai tyytyä pieniin hetkiin onnea, ja pieniin pettymyksiin. Näyttää siltä että mitä isompi kolikko, sitä isompi nurja puoli myös :)))
Montako pettymystä ihminen jaksaa.... Enkä nyt puhu itsestäni, olen näköjään kuin kuminauha takaisin pyytämään uutta. "Toinen poski, kulta" ;)))
Taas turvaudun minua viisaampien ajatuksiin:
"ihmiselle annetaan juuri sen kokoinen taakka kuin hän jaksaa kantaa"
Taakse päin katsoen näin näyttääkin olevan. Vielä yksi parru ja olisin katkennut. Mutta aina jostain tuli joku keventämään taakkaani antaen uskoa ihmisiin. Ja itseeni. Laimentaen pettymyksen karvaan kalkin, haalistaen sen synnyttämät tunteet. Voin verrata tätä synnytykseen. Sekä iitse että eräskin todella rankan ekan synnytyksen kokenut nainen totesimme: ei koskaan enää. Minulla kolme lasta, hänellä neljä =)
Pettymyksiin pätee sama: mahdollisuuden kynnyksellä emme epäröi ja mieti, tämä päättyy joskus.Tai jos mietimmekin, päädymme vastaanottamaan ne onnen hetket kuitenkin. Ovat ne sen arvoisia!
Hyvin olet sisäistänyt kristinuskon opit. Mutta mitä sitten, kun posket loppuvat?
No, sitten vain uusi kierros käyntiin!
Sitä varmaan myös osaa laastaroida itseään niin että kestää. Täyttää muulla öh pakkollikkeillä :) Oon yrittänyt täyttää tyhjyyttä höpinällä ja naurulla, mutta jossain vaiheessa huomaa ettei se reikä täyty.
Jos olisi vaan tapa millä voisi riisua itsensä, niin että toinen näkee ilman sanoja. Latais kaikki posket vierekkäin, ja toinen voisi joko silittää tai antaa tillikan. Ei tarttis anella, odottaa piinaavan pitkiä päiviä, eikä olla miinusten tikkatauluna.
http://www.youtube.com/watch?v=AdYwmqsa09I
Ei ole tuttu mulle mutta herätit tiedonhaluni tästä
(oletan) hyvästä käännöksestäsi. "När änglar faller"
kulostaa kuin pehmeiltä lumihiutaleilta.
Voin suositella, se oli surullinen tarina, mutta todellakin niin kuin sanoit, pehmeästi kerrottu. Eikä se yksinomaan surullinen ollut.
Tuo ote ei ollut mitenkään keskeinen kirjassa (vai olikohan..) mutta silloin tällöin käy niin, että kun lukee, jokin tietty kohta kolahtaa. Tuo kohta sai mut itkemään. Niin kovasti kolahti. Mustelma tais jäädä :)) vaiko muistelma.
Kiitos käynnistä :)