Syitä ystävyyden katkeamiseen?

No kerro millaisia syitä katkeamiselle sinulla on taustalla?

Kyllä yleisin syy ystävyyden katkeamiseen on itsekkyys kaikissa sen muodoissa.
Kategorioita ystävyydessäkin on kaksi, on läheiset ystävät ja sitten varalla olevat ystävät.
Ystävyyden katkeaminen on aina ikävää, mutta joskus välttämätöntä.
Oikea ystävyys on molemminpuoleista, ja se ei yleensä katkea koska molemmat huomioi aina toisen, sen sijaan oikeina ystävinä vain esiintyneet henkilöt paljastuvat ennen pitkään ja siksi onkin aina syytä pohtia ystävyyden katketessa oliko kyse sittenkään aidosta ystävyydestä vaikka siltä tuntuisikin itsestä, mutta mitenkäs se toinen puoli sitten?

Välimatka, elämäntilanteet muuttuu, ihmiset muuttuu...

Harva ystävyys säilyy nykyaikana. Syitä on moneen lähtöön. Ensin tarttis varmaan olla sinut itsensä kanssa, aidosti yksin. Sen jälkeen odotukset karisevat ja tarve ystäville vähenee, kaverit lisääntyy.
Pahin ja kipein kokemus lienee täällä uskonnolle menettäminen.

No minäpä kerron. Yksi ystäväni oli vain liian sairas. Pelkäsi että teen hänelle jotain ja muuttui itse ilkeäksi koko ajan. Näki harhoja, kaateli juomia päälleni, ryyppäsi pitkiä putkia, syytti minua kummallisista asioista, petti kumppaniaan ja itki kaiken minulle.. Voisin olla päässyt hengestäni jo, jos olisin vielä ystävä. Tällä oli tapana ammuskella laukauksia ilmaan pelotellakseen ja romuttaa autoja. Hakannut oli todella monta ihmistä. Kauheat voimat vaikka oli nainen.

Toinen ystävä sitten loukkasi koko ajan, mutta väitti ettei muista sanoneensa niin tai näin koskaan. Vetosi lääkkeisiinsä mitä käytti. Soitteli jatkuvasti yöllä tappavansa itsensä, noh puheluista ei muistanut sitten tietenkään mitään. Syyllisti minua muista ihmissuhteista. Jos lähdin kerran kuussa baariin, se oli väärin mutta hänelle toki oli hyväksyttävää vetää pää sekaisin lääkkeillä joka päivä.

Että tässäpä jotain. Ja nämä ihmiset koko ajan tyrkyttävät minusta paskaa muille ja pitävät kamalana ihmisenä koska olen heidät hylännyt. Olen heidän mielestänsä narsisti.

Ystävyyden katkeamiseen voi olla monia syitä, omalla kohdallani syyt liittyivät osittain siihen, miten entinen ystäväni kohteli minua ja osittain myös omaan masennukseeni. Olimme olleet koulussa monta vuotta parhaat kaverit, mutta lukion ensimmäisen vuoden jälkeen en enää jaksanut (menimme eri lukioihin).
Ysiluokalla ex-ystäväni alkoi käymään elokuvissa ja muualla erään toisen luokallamme olleen tytön kanssa ja minua ei koskaan kutsuttu mukaan. Ex-ystäväni suhtautui hyvin väheksyvästi kiinnostuksen kohteisiini (tieteisiin) ja huokaili, jos edes sivuutin yhdellä lauseella jotain minua kiinnostavaa asiaa / aihetta, johon hänellä ei ollut mielenkiintoa. Hän halusi aina nähdä arvosanani (tekstaili ja soitteli niitä kyselläkseen lukioaikana ihan jatkuvasti - riesaksi asti) ja koin sen stressaavaksi koska en ollut kaikissa aineissa yhtä lahjakas kuin hän ja minusta tuntui, että hän yritti pönkittää omaa paremmuuttaan vertailemalla itseään minuun. Omassa elämässäni tapahtui samaan aikaan kaikenlaista ja eräänä päivänä en enää jaksanut vastata puhelimeen. Tein kieltämättä todella tylysti, kun en selittänyt mitään syytä, mutta olin jotenkin niin väsähtänyt ja tympääntynyt, etteivät voimani enää riittäneet. Nykyään haluaisin keskustella hänen kanssaan paremmin ja selvittää asiat perinpohjaisesti. Ehkäpä jonain päivänä siihen tarjoutuu tilaisuus.

Omalla kohdallani ystävyydet ovat joka ainoa kerta katkenneet yhden ainoan syyn johdosta. Vastapuolella ei ole ollut mitään suurta tarvetta/mielenkiintoa vastata tekstiviesteihini, puheluihini eikä varsinkaan tehdä aloitetta tapaamiseen. Se on ollut aina minä joka soittaa ja ehdottaa tapaamista. Vähitellen sitten väsyn siihen, kun alkaa tuntua ettei toinen välitä ja "ystävyyssuhde" katkeaa. Itse olisin jokaisessa tapauksessa ollut kiinnostunut pitämään yhteyttä vaikka toinen muuttikin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja olisin ollut kiinnostunut käymään siellä jne. Kyllähän se on kirpaissut kun on menettänyt monta hyvää ystävää "elämäntilanteidenmuutoksille".

Mulla katkennut myös tuon takia, että minä olen yleensä ollut ainut joka ehdottelee tapaamisia ja kun ei vasta kaikua saa, siihen on hiljalleen kyllästänyt., vaikka itse olisinkin halunnut ko.suhteita jatkaa... Sitten on ollut kavereita, jotka on haukkuneet ja kertoneet henkilökohtaisia asioitani muille, joille ei asiat kuulu, sellasta kun en ystäviltä hyväksy, oon laittanut välit poikki.. Sit on niitä tapauksia, joita kiinnostaa pelkkä viina, jos ei ole viinaa ja biletystä, ei ole mitään tekemistä, niin sekään ei jatkuvasti kiinnosta....

Yhdyn kahteen edelliseen. Yksin on raskasta ja turhauttava yrittää pitää välejä yllä. Pidemmän päälle tulee väkisinkin sellanen tunne ettei toista edes kiinnosta ja alkaa tuntua säälittävältä edes yrittää itse ylläpitää välejä.

Jälellä tasan yks ystävä/kaveri/tms joka silloin tällöin muistaa vielä mun olemassaolon. Iso virtuaalihali hänelle ja toivottavasti törmätään taas joskus oikeessakin elämässä =)

Ystävän itsekkyys ajoi eriteille... ajatteli vain itseään kokoajan.

No yksi katkesi siinä 17v hujakoilla kun kaveria kiinnosti enemmän muut sosiaaliset ympyrät. Halusi päästä piireihin ja minä hiljaisempana en ollut sopivaa seuraa enää.

Sitten on kun alkaa seurustelemaan niin ystävälle jää vähemmän aikaa. Perheen perustaminen.

Ja muutto toiselle paikkakunnalle.

Lapsuuden paras ystävä muutti (saman kaupunki, eri kaupunginosa), meni uuteen kouluun, sai uusia kavereita, alkoi seurustelemaan... Yritin jatkaa yhteydenpitoa, mutta sain sen verran vähän vastakaikua että lopulta täytyi lopettaa yksipuolinen yrittäminen.

Kirje-/nettikaveruuksia on aikojen myötä päättynyt useita, yleensä jompi kumpi osapuoli on vain lopettanut yhteydenpidon, ja syy on jäänyt selvittämättä. Joskus kaverit ovat alkaneet seurustelemaan tai menneet naimisiin ja saaneet lapsia, jolloin kirjoittelu on heiltä jäänyt vähemmälle ja loppunut. Itse olen joskus päästänyt viestien välin niin pitkäksi, että en lopulta ole kehdannut vastata enää ollenkaan, eikä ole sitten peräänkään kyselty... Nolottaa myöntää. Nykyisin yritän melkeinpä välttää uusia nettituttavuuksia, koska pelkään jo etukäteen että en jaksa pitää yhteyttä.

Yhden kaverin kanssa ärsyynnyttiin toinen toisiimme, ja riitatilanne ajautui välirikkoon.

Viime aikoina muutama uusi tutustumisyritys on jäänyt "nähdään taas!" vaiheeseen parin tapaamiskerran jälkeen, eikä kumpikaan ota yhteyttä uuden tapaamisen järjestämiseksi. Itse olen huono keksimään yhteistä tekemistä tai puheenaihetta, ja ehkä vastapuoli ei sitten ole ollut sen kiinnostuneempi.

Onhan näitä. Yhdelle aikoinaan hyvällekin ystävälle kelpasin kaveriksi aina silloin kun hän ei seurustellut, mutta seurustelukumppanien aikana jouduin syrjään. Olemme edelleen kavereita, mutta pitkän välimatkan vuoksi näemme harvoin, emmekä silloinkaan oikeastaan koskaan kahdestaan. Kaveruus on säilynyt, mutta ystävyys ei.

Hyviäkin ystävyyssuhteita minulla on, mutta uusien solmimista kyllä haittaa etten tunne kelpaavani kaveriksi, joudun kuitenkin jätetyksi tai en itse kiinnostu tarpeeksi pitääkseni ystävyyttä yllä...

Omat välini yhteen parhaimmista lapsuuden/nuoruuden ystävistäni ovat jossain ihmeellisessä välitilassa tällä hetkellä. Olen itse äärimmäisen huono pitämään yhteyttä ja se olikin yleensä ystäväni, joka otti minuun yhteyttä. Muutamana viime kertana minulle ei syystä tai toisesta ehdotetut tapaaminen sopineet ja sen jälkeen on ollut kohta puolen vuoden hiljaisuus. Viime vuonna ystäväni suuttui (?) minulle eräällä yhteisellä reissulla asiasta, jota en silloin enkä vieläkään ymmärrä eikä sitä minulle pyynnöstä huolimatta kerrottu. Otin kai itseeni tuosta ja riitelemistä välttävänä aloin miettiä, mitä uskallan enää sanoa ystävälleni. Ehkä olemme kumpikin liian ylpeitä nostaaksemme selvittääksemme asiaa tai sitten olemme sellaisessa väärinymmärryksen suossa, ettei sieltä enää omin avuin nousta. Surullista, mutta joskus suhteet menevät omia teitään, käsi kädessä ihmisen oman muuttumisen myötä. On liian vaikeaa puhdistaa ilmaa.

ystävyys katkeaa siihen kun toinen on vuosi vuodelta auttanut ja koettanut olla vaan hyvä ystävä toiselle,ja toinen ei tee mitään muuta kun käyttää vaan hyväksi.Esim Soittaa tai on muuten yhteyksissä vaan silloin kun tarvitsee esim auto kyytiä tai jotain remontti apua jne... Minä katkaisin ystävyyden 7 vuoden jälkeen tämän takia, 7 vuotta katselin asiaa ja sitten laitoin poikki kun asia ei muuttunut mihinkään. Otti aina minuun vaan silloin yhteyttä kun oli jotain apua minulta vailla,jos minä laitoin esim tekstiviestin niin saattoi vastata siihen 3pv päästä jotain tai ei sitten ollenkaan vastannut.Sitten oltiin mielinkielin kun tarvii jotain apua tai muuta..EI ole ystävyyttä sellainen jos itse laittelen viestiä ja soittelen ja koetan huolehtia että hänellä on kaikki hyvin,mutta kerta toinen ei pidä omasta tahdostan mitään yhteyttä muulloin kun silloin vaan kun tarvii vaikka autokyytiä tai jotain sen tapaista..Poikki meni ja ei tuu takas enään mun elämään.Ikävä juttu mutta ei jaksa yksipuolistakaan ystävyyttä katella.

Minulla ei mikään ystävyys ole katkennus yhteen asiaan/kertaan, vaan siihen että toinen on toistuvasti pidemmän aikaa (1-3 vuotta) käyttäytynyt tavalla joka ei mielestäni kuulu ystävyyteen. Tyypillisiä asioita ovat mm. itsensä korostaminen ja kehuminen, minun vähättely ja ilkeily ja suoranainen nimittely, kaikki pitää tehdä aina ystävän ehdoilla hänen aikataulujensa ja halujensa mukaan ja puhua vain hänen asioistaan, minun syyttely omista ongelmista tai lähinnä siitä että ystävän valittaessa omista ongelmistaan olen kuunnellut ja yrittänyt jotenkin kommentoida/ehdottaa jotain ja jos neuvoni eivät ole toimineetkaan olen saanut kauheat haukut. Nämä ystävät ovat olleet aika dominoivaa ihmistyyppiä. Kun olen huomauttanut tästä vain toisen ehdoilla menemisestä, nämä ystävät ovat puolustautuneet raivokkaasti. Muutos on ollut vain kielteinen, ja tämän jälkeen ystävät ovat entistä kärkkäämmin vaatineet heidän ehdoillaan menemistä. En ole nähnyt muuta ulospääsyä tilanteesta kuin lopettaa yhteydenpito. Näistä ystäväsuhteista on aiheutunut hirveä stressi. Aloin pelätä heidän yhteydenottojaan, ei huvittanut vastata puhelimeen kun tiedossa oli yleensä useamman tunnin puhelu aiheesta ystävä ja hänen elämänsä. Tapaamisia aloin jännittää jo etukäteen ja usein tuntui siltä etten oikeasti halua tavata ystävää tai lähteä hänen kanssaan. Tapaamisen jälkeen huokasin helpotuksesta. Onneksi olen päässyt eroon näistä muutamasta "ystävästä", elämä on helpottunut huomattavasti.

Kysyisinkin palstalaisten mielipidettä toisentyyppiseen tapaukseen. Meillä on kaveriporukka, ja tässä porukassa on eräs nainen joka peruu tapaamiset lähes aina, ehkä 1/5 sovituista tapaamisista toteutuu. Räikein peruminen oli sellainen, että tälle naiselle oli järjestetty juhlat hänen tärkeän päivänsä kunniaksi erään toisen ystävän luona. He olivat siis keskenään tästä asiasta sopineet ja isäntäväki hommasi tarjottavat ja vieraat olivat ostaneet lahjat ja vielä juhlapäivän alkuiltana hän oli tulossa mutta perui taas viime tipassa tulonsa selityksellä "en mä jaksakaan tulla". Eli ystävä tiesi että juhlat ovat häntä varten, mutta ei jaksanutkaan tulla, vaikka itse halusi juhlat pitää. Tavatessa tämä nainen on oikein mukavaa seuraa, iloinen, ei vaikuta masentuneelta, mistään muusta kun näistä ohareista ei voi päätellä ettei hän haluaisi meitä tavata. Osa porukasta on melko kyllästyneitä tuohon jatkuvaan perumiseen, muutama vielä haluaa kutsua tätä naista mukaan. Itse olen myös aikalailla luovuttanut tämän ystävyyden suhteen, tämäkin on jatkunut jo useita vuosia. Onko muilla kokemuksia näistä kroonisista oharintekijöistä? Miten teidän ystäväsuhde on pärjännyt?

Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi ystäviin pitäisi jatkuvasti pitää yhteyttä. Miksi ollaan vihaisia ja kysellään kun ei kuukauteen ole soittanut/tekstannut/ollut facebookissa? No, nämä valittajat eivät olekkaan minulle mitään kauhean tärkeitä, sillä kyllä oikea ystävä jättää suuttumatta jos ei ole pariin kuukauteen yhteydessä. Yhdenkin kanssa meillä oli puolentoista vuoden tauko yhteyden pidossa ja tauon jälkeen jatkettiin kuin ei mitään.

Minä olen muutenkin järki-ihminen; soitan kun on asiaa, en kyselläkseni kuulumisia, se on minusta turhaa (en toki väheksy niitä jotka niin tekevät, mutta pyrin lopettamaan mahdolliset kuulumisten kysely puhelut mahdollisimman pian.) Toki vastaan jos joku soittaa, eihän sitä tiedä onko sillä asiaa vai ei.

Mutta pointtini siis on että ystävyys säilyy kyllä yhteyttä pitämättäkin jos se on oikeaa ystävyyttä (toki yhteyttä saa pitää jos haluaa.)

Minulla on ystävyyssuhteet katkenneet siihen, että toinen on alkanut tiiviisti seurustelemaan. Itsekin olen naimisissa, ongelma ei ole siinä, vaan se, että ihmiset hylkäävät kaverinsa siinä kohtaa, kun uusi mies/nainen tulee kuvioihin. Minä en halua olla vain varalla ja tavattavissa silloin harvoin, kun kaveri jää jostain syystä yksin, vaan toivoisin näkeväni ystäviäni muulloinkin. Olen tarkoituksella ottanut etäisyyttä ihmisiin, jotka unohtavat ystävänsä, kun uusi suhde alkaa.

Ja siis ymmärrän hyvin, että uusi suhde vie helposti mukanaan ja silloin haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa rakkaansa kanssa. En kuvittele olevani tärkeämpi henkilö kuin tuo uusi rakas, mutta toivoisin, että edes joskus olisi aikaa nähdä. Jos niin käy, että sitä aikaa ei koskaan löydy ja minua pidetään vain sellaisten iltojen varalle, että kumppanilla on jotain menoa, niin olen mielummin tapaamatta kokonaan ja hiljaa poistan tämän "ystävän" elämästäni. Minun mielestäni sekä parisuhteen että kaveruussuhteen tulee olla molemminpuolista, sellaista että toisen kanssa ihan oikeasti halutaan viettää aikaa. En tyydy olemaan varalla.

Joo yksin se paras on. En toki edes tiedä millaista olisi ollut elää kaverin kanssa kun en koskaan ole kenenkään kanssa ollut tekemisissä. Mutta sen olen näin sivusta seuraajana ja lukijana todennut, että en ole tainnut menettää mitään vaikka kavereita ei koskaan ole ollutkaan. Mutta tsemppiä kaikille ja eläkää tyytyväisenä oma elämänne ja iloitkaa joka päivästä !

Minulla on ollut sama paras ystävä kauan, mutta en taida enää jaksaa hänen itsekästä ja vaikeaa luonnettaan. Nykyään hän pyytää minut kylään vain jos ei muita kavereita ole (harvoin), ei pyydä mukaan jos on muita jo valmiiksi, hänen luonteensa on erilainen eri ihmisten seurassa. Emme ole aikoihi jutelleet syvällisiä niinkuin ennen, minusta on tullut sulkeutuneempi ja epävarma, ja hänen teennäinen kiinnostuneisuus ärsyttää jos puhun jotain, kyllä minä hänet tunnen hyvin ja tiedän koska on feikki meneillään. Harmittaa tosi paljon, en tiedä saisiko ystävyyttä enään heräteltyä.

Ystävyys ei ole koskaan katkennut. Toisinaan olen havahtunut huomaamaan, että toinen ihminen ei ole ollutkaan ystävä, vaikka olen häntä sellaisen pitänyt. Yhteydenpidon olen katkaissut, jos hänellä on ollut elämääni tuhoisa vaikutus. Joskus ystävä voikin paljastua pahimmaksi viholliseksesi.

itse olen juuri havahtunut ns. piilov*ttuiluun, jota eräs ystäväni on alkanut harrastaa ahkerasti minua kohtaan. On alkanut tulemaan mm. typerää ilkeilyä törkeillä sanankäänteillä ja vihjailua siitä, että avomieheni pettäisi aina heti kun pääsee kotoa pois. Voin vain kuvitella, että jos minä rupeasin haukkumaan samoin hänen miestään mikä soppa ja sota siitä syntyisi! En oikeasti ymmärrä mikä tarve hänellä on mollata miestäni. Ystäväni on myös mustasukkaisen oloinen muista tutuistani ja tivailee usein asioita ja ajanviettotapoja heidän osalta. Vappuaatto tuntui mm. olevan hänelle kamala ongelma, kun en viettänytkään vappua erään tuttuni kanssa. Tästä asiasta tuli sairaanloista tivailua ja ihmettelyä, miksen viettänyt tuttujen kanssa tätä vappua niinkuin on tapana. Tämä mustasukkainen kaveri EI esimerkiksi viettänyt vappua mitenkään, vaan murjotti kotona kyseisen päivän. Välillä sitä vaan miettii hänen mahdollisia mielen ongelmia ja tuollaista ilkeää käytöstä. Joku persoonallisuushäiriö vai mitä mahdollisesti? En oikeasti tiedä mitä tehdä asialle. Eilen tuli mitta täyteen kunnolla asiasta ja haistatin hänelle ensimmäistä kertaa (lapsellista kyllä, tiedän) ja käskin lopettaa mieheni haukkumisen.

Kyllä se on niin että itsekeskeiset ihmiset ovat kaikista pahimpia. Puhuvat vain itsestään, eivätkä ole tippaakaan kiinnostuneita toisten asioista. Siihen kaatui mun ystävyys yhden pidempiaikaisen ystävän kanssa. Oli hirveän stresaavaa tavata kyseistä henkilöä, pälätti vain omista asioistaan, eikä ollut tippaakaan kiinnostunut minusta.

Minulla on katkeamasa välit ystävään, jonka olen tuntenut 9 vuotta. Hän alkoi seurustella ja puhelut väheentyivät niinkuin näkemisetkin.. Ymmärsin hyvin,alku huuma. Muuttivat yhteen ja lupasin auttaa muutossa.Olin kipeä muutto päivänä ja ystävä ymmärsin tai ainakin antoi minun ymmärtää näin. Kysyin vielä että pärjäättekö varmasti ilman minun apuani? Olen laittanut hänelle tekstaria ja soitellut. Laittanut facebookissa viestiä mitä kuuluu? Tekstareihin ei vastaa, soittoihin vastasi kerran, facebook viesteihin ei myöskään mitään.. Ainut yhteydenotto mitä hän on puolenvuoden aikana tehnyt on 1 tekstari, jossa kertoi miten huonosti hänen koiransa voi. Laitoin pahoittelu viestin ja kysyin lisäkysymyksiä..ei vastausta. Tiedän hänen käyvän ulkona ja olevan yhteydessä muihin ystäviin. En vain ymmärrä hänen käytöstään.Olen ollut hänen tukenansa kun on tarvinnut. Tuntuu että häntä ei vain kiinnosta miten minä voin? Yhteinen ystävämme on huomannut saman häneenkään ei ole yhteydessä. Meidän pitäisi olla hänen parhaita ystäviään? Yhteinen ystävämme onkin kerran aikaisemmin sanonut hänelle, että vaikka olet suhteessaei se ole tekosyy hylätä ystäviään.Heidän välinsä ei koskaan paratunut tuosta kommentista. Olen tietenkin loukkaantunut, että miksi hän käyttäytyy näin.Olen miettinyt että kirjoittaisin hänelle kirjeen, jossa kertoisin miltä minusta tuntuu ja kysyä mistä hänen käytöksensä johtuu...

Mulla on tällä hetkellä hankala ystävyyssuhde ja mietin sen katkolle laittamista. Ystävä on pahasti masentunut ja pahemman kohtauksen sattuessa syyttelee niin muita kuin minuakin kaikista asioista ja kuinka kaikki jättää hänet yksin. Kaikki mitä koittaa sanoa tai lohduttaa tässä tilanteessa on väärin enkä ikinä hänen mukaansa ymmärrä mitään hänen oloaan tai tilannettaan. Kaikki pyörii hänen paskan olonsa ympärillä. En vaan koe pystyväni ikinä sanomaan mitään oikein tai auttamaan häntä ja negatiivinen olotila vie minunkin energiat. Olen ihan loppu ja koen että ystävän tapaamisesta pitäisi tulla hyvä mieli eikä aina kolmen päivän huonoa oloa kun tuntuu ettei vaan riitä ja on huono ihminen..

Moni masentunut ihminen vie helposti tahtomattaan läheisten ihmistenkin energiat. Tämän ihmisen tulisi hakea apua ammattilaisilta eikä purkaa sitä ystäviin. On tiedossa tapauksia että esimerkiksi masentuneen puoliso on myös sairastunut kun on yrittänyt liikaa tukea puolisoaan olemalla "terapeutti". Suosittelen ohjaamaan hänet lääkärille ellei siellä ole jo käynyt. Ei ystävyyssuhteista ole tarkoitus kärsiä vaan niistä tosiaan pitäisi tulla hyvä mieli. Molemmille.

Omasta kokemuksesta valtaoasa ihmissuhteista katkeaa ilman mitään varsinaista syytä. Toisen ihmisen elämäntilanne muuttuu, eikä elämässä ole enää tilaa ja aikaa kaikille vanhoille ihmissuhteille.

Kurja tilanne, jos satut olemaan se ihan kiva kaveri, mutta et kuitenkaan sen 1-3 tärkeimmän ystävän joukossa, joille oikeasti vielä riittää aikaa seurustelun, töiden ja harrastusten lisäksi.

Itselläni oli nuorempana laaja kaveripiiri, mutten oikein syystä tai toisesta ollut kenellekkään se tärkein ystävä. Nyt vanhempana kaikki ihmiset on vain kadonnut omien elämiensä pariin. Mitään riitoja tms ei ole ollut, mutta saattaa mennä useita kuukausia, ettei kellään ole aikaa/kiinnostusta olla missään tekemisissä.

Vähän syvältähän tää aikuisen sinkun elämä on ilman ystäviä, mutta tasan ei mee nallekarkit ja pakko on yrittää pärjätä sillä vähällä mitä on tarjolla.

Olin tyly yhdelle ihmiselle, mutta sanoin tosi tylysti sen jälkeen kun tunsin olevani tyhmä.

Oltiin aina yhteydessä tekstarilla hänen puoleltaan ja sitten kun kerran itse laitoin viestiä, niin tuli vastauksesta sellainen käsitys, että sori vaan.

Mikään ei tietenkään ole ikuisesti katki, mutta en tiedä pystyykö mihinkään enään, vaikka paljon olis ollut juteltavaa

Yksi ystäväni katkaisi välit mitään puhumatta. Ei vain vastannut puheluihin, eikä pistäytynyt kuten ennen. Kesti pitkään ennenkuin tajusin, että ystäväni ei halua olla tekemisissä. Kerran tuli vastaan ja mikä vihan määrä oli hänen katseessaan. En uskaltanut edes tervehtiä.

Tänäkään päivänä en tiedä mitä olen hänelle tehnyt. Ehkä hän ei vain tarvinnut minua enää...

Meillä oli kahdenkymmenen vuoden ystävyys, tai minä luulin että ystävyys. Mutta ei kai oikea ystävyys voi katketa, ilman että toinen selittää syyn miksi ei haluakkaan olla tekemisissä. Ystävyyden voi lopettaa mielestäni fiksumminkin. Mielestäni olisin ansainnut edes selityksen, autoin paljon ystävääni ja pidin hänestä oikeasti.

Mutta kumma kyllä, en kaipaa häntä...