Mikähän minussa oikeastaan onkaan vialla...?

Olen pian 20-vuotias miehenalku, menestyvä, urheilullinen, rahaakin löytyy samoin kuin fiksua ajattelukykyä sekä hyväsydämisyyttä. En ole nyt tässä etsimässä itselleni diagnooseja vaan toivon teiltä mielipiteitä näistä asioista joita kerron.

Ensinnäkin, olen koko ikäni ollut täysin vailla omanikäisiä kavereita. Päätös on suurimmaksi syyksi omani ja tahdon näyttää tällaisella käytöksellä maailmalle jotain, ehkä haluan korostaa erilaisuuttani tai olla tällä tavoin huomion keskipisteenä. En ole koskaan pitänyt ylläni muita kuin verkkareita ja collareita. Oli sitten kyseessä kirkkoon, hienompaan tilaisuuteen, kouluun, kauppaan tai lenkille meno. En yksinkertaisesti halua pitää mitään muuta koska suurin osa ihmisistä näyttää olevan niin hienosti pukeutuneita joka paikkaan. Olen myös totaalisesti kieltäytynyt alkoholista, savukkeista, kahvista ja muista riippuvuuksia aiheuttavista aineista. Omalta osaltani olen päättänyt olla ajamatta mitään moottoriajoneuvoa elämäni aikana sillä ne aiheuttavat nykyään yhtä paljon tuhoa ja kärsimystä kuin aikaisemmin kulkutaudit. Joka päivä joku kuolee syyttä suotta liikenteessä enkä voi hyväksyä sitä. Päätöksiini kuuluu myös jäädä pois koulun ylioppilasjuhlista joissa minulle ojennettaisiin päättötodistus ja valkolakki, sillä haluan viimeiseen asti välttää juhlittuna sankarina olemista ja suoraa huomiota ihmisiltä. En muutenkaan koskaan ole osallistunut ihmisten pitämiin tilaisuuksiin joissa meno ei ole täysin asiallista ja virallista. Perustan poliittiset mielipiteeni ja elämänarvoni Raamattuun.

Kuitenkin kaikkien niiden satojen nuorten naisten, joiden kanssa netin saatuani vuodesta 2008 asti olen keskustellut täällä, ovat kaikista pahimpana puolenani ottaneet vastaan epäsiistinnäköisen, puolipitkän tukkani. Olen myös kasvattanut viikset ja partakin kohta alkaa olla näkyvissä, enkä näitä puoliani aio alkaa muuttamaan. 98% ihmisistä on hylännyt minut lähetettyäni kuvani heille. Miksi kukaan suloinen kaltaiseni tyttö ei voisi olla kiinnostunut minusta edes ystävänä? Olen jokaiselle heistä antanut mahdollisuuden tutustua minuun vain ystävänä, koska koen tämän vaihtoehdon jopa helpommaksi ja stressittömämmäksi toteuttaa kuin seurustelusuhteen, joka päättyy joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin joko eroon tai toisen puolison kuolemaan.

Mistä löytäisin kaltaiseni ihmisen, edes sitten ystäväksi jos ei muuta onnistuttaisikaan aikaan saamaan? Vaikka kaikesta kertomastani voisi saada sen käsityksen, että olen täysin mauton tai mielisairas, kyse ei todellakaan ole siitä. Olen vain kohtuullisen ajatteleva, syvällinen ja sisäisesti onnellinen ihminen tällaisena. Mutta toisaalta, ei ole myöskään mukava olla koko ikäänsä yksin sillä maanpäällinen elämäkin olisi mielestäni käytettävä kaikkiin niihin asioihin joista unelmoi tai pitää erityisesti ja ehkäpä nyt olisi aika alkaa toimimaan.