Alle 1-vuotiaan sairastuminen psykoosiin

hei ,
olen ollut lukuisia kertoja bsykiatrisella osastolla ja ,voin toteta etttä TÄMÄ ON todellinen ongelma.avaruus kansat ovat olleet jo kauvan keskuudessamme jonka hallitus hyvin tietää silti on sitä.mieltä että minä ,sukupulen määrittelynä ,olen vaarallinen?

VIIKKOJA PIDETTTY e3ristyksessä huoenessa missä on vaarallista säteilyä jonka on todennut mm. asian tunteva lapin samaani .hallinto oikeus ei ottanut asiaa käsittelyyn koska me olemme artefakteja..millonkas varis ei toisen silmää nokkisi

kun katsoo uutisia ihmisille tehdään väkisin paha-olo ,väki valtaa ihannoidaan ja tällä priorisoidaan pois fokuksesta tosi asiat mitäå tapahtuu kansa on lampaita vallan pitäjät tietävät sen.

siunausta toivoen kaarna puu hyuvinkäältä

Tästä seuraa, että mulle pitää koko ajan tuoda, vain yksinkertaisia malleja eteen. Onko tämä skitsofrenia?
-"Niin tämä absurdilla tehty loogisuuden korjaaminen voi maksaa koko sukupuolemme, ihmiskuntamme tai kansakuntamme." Se voi olla Ötökkä-LSD, tai sitten joku muu tapa, mutta se velvoittaa kohdennukseen yleiskuntoa kohtaan, ja yleiskunnon arvostamista yleensä...
-Se on esittävä, se on esiintyvä.
Yksinkertaisia malleja, kuten esim. henkiparannus, -juttu jota jatkaisin nyt:
Vastaan pyöräillyt poika oli tätini luokalla. Hän oli 14- tai 15-vuotias. Hän on ystäväni. En sano hänelle heippaa, koska hän ei ole ikäiseni. Oli kevät, kulopalo-aika, ja kävelin sisar käsipuolessani pyörätiellä. Olin eksyksissä, en ollut karannut läheisestä päiväkodista, vaikka kello olikin kolme. Olin huolestunut, poliisitkin saattaisivat soitella perään... Yritin etsiä muististani, edes jotakin talon numeroa, osoitetta, jotakin viittaa, joka näyttäisi nimenomaan oikean talon kerrostalojen rykelmästä ja joukosta. Kovin kauaksi ei kyllä viitsisi lähteä. Sain ajatukselleni hyväksynnän, ja osoite-tauluni, joka kertoi 4. olevasta nimestä Nygård. Vastaan tuleva poika oli siis ollut Lahti. "Eihän kyllä sen niminen ole, ajattelin."
Hän oli tätini luokalla, ja ihan todentotta, todella hyvä ystäväni. Sitten kun olisin nuori hän olisi aikuinen. Hänellä olisi oikeus omaan seuraansa, ja minulla ei olisi oikeutta häiritä, ja kuulua näin lapsena hänen seuraansa. Alkuperäistä tarkoitusta kukaan ei ollut minulle hänestä avannut, en ollut saanut kalenterinluukkua, jonka aikuisena tulisin muistamaan. Tuon paperisen verkoston, sen sosiaalisen ihmisen, joka jaksoi mut aina, jaksoi mut taas... Linnunpöntön, niin missä olivatkaan jo kesän odotetut, mutta niin opetetut muuttolinnut, joista loru, jota en ollut tänäkään keväänä jättänyt kuulematta, kertoi. Mihin hän oli menossa? Hän oli rakastunut. Hänellä oli uusi tyttö-ystävä. Hei, enkö mä kuulunut hänen seuraansa, enkö mä ollut enää koskaan hänen piirejään? Oliko hän poissa piireistä? Niistä tutuista ja turvallisista.... Kun sitä verkostoa kokonaisuudessaan, sitä turvallisuutta, tulisi koskaan ihmiseltä poistaa. Kohta hän menisi rippikouluun, kai hän oli menossa tyttökaverin sijaan nuorteniltaan. Niin, sellaiseen mukavaan ja inhimillisyyttä sekä myötäelämisen voimalla vedettävään seurakunnan joskus niin arkiseenkin tapahtumaan.
-"Voi, mä olen nähnyt ne niin monesti. Ne ovat mulle hyvin tuttuja, eikä kukaan niissä ikinä ole tuntematon toinen toiselle, mutta mä olinkin vielä ihan lapsi."
Hänet konfirmoitaisiin pian, samasta rippikoulusta, kuin äitini sisar, tätini. Se tapahtuma olisi vain muutaman viikon päästä, kuitenkin viikkojen. Eikä päivien siivittämä aurinko, joka kiertäisi luoden viikkojen unohduksen, muistaisi mitään ennenkuin, ehkä vain henkilön tai kaksi, tapahtuma-aikana. Äiti toi mekkoja, tänään hänen sisarensa konfirmoitaisiin, tapahtuma olisi järjettömän tärkeä, hänelle, nuorelle perheen äidille. Meitä oli kaksi, silloin, vain sisareni ja minä. Mun mekossa oli sininen vyö, ja sisarellani oli äidin eilen illalla valmiiksi virkkaama, ihan erityinen myssy. Se oli ihanan hauska, ja jotenkin söpö, se istui kantajalleen, kuin lakin päässä pitäjälle. Ennen tätä, hän-mies, oli polkenut pyörällä vastaan monta kertaa, ehkä en voi muistaa tarkemmin. Kävelin kirkon pihalla, katselin ihmisiä, ja heitä oli paljon. Kirkon pihalla oli vesiallas, ja suihkulähde. Heidän sylinsä peittivät kymmenet ruusut, yhteensä niitä olisi monta sataa.
- "Milloin tehdään Tarzania?", ajattelin. Mitä ihmettä mahdoin tarkoittaa?
Mun pää oli vähän kipeä, heikotti, oli jo nälkä. Tätini vaatteet olivat niin ihanat, niin kauniit, tyylikkäät ja kalliit. Hän näytti paljon ikäistään vanhemmalta.
-No, mutta mitkä juhlat nämä ovat?, kyselivät aikuiset, kun steppailin siinä pihalla ja olin paljon esillä.
-En minä oikein muista, vastailin. Se oli aivan mahdottoman vaikea sana, ja aivan mahdottoman vaikea juhla....
Se piha-tilaisuus loppui nopeasti. Kävelin kohti tuota poikaa, joka vähän näyttikin linnunpöntöltä laatikkomaisine, ainakin numeroa liian suurine vaatteineen. En menisi nytkään tervehtimään...
-"Katso, mulla on iso kimppu-ruusuja." Katsoin häneen, ja hän näytti vanhemmalta, katselin kiinteästi edelleen, kuuluisikohan mun sanoa:heippa? Oliko se joku juhla-ele? Hänen äitinsä peitti hänet nopeasti jotain kysyen. Käänsin selkäni: "No, tuonne ei ainakaan tarvitsisi koskaan mennä." Käänsin selkäni ja jatkoin steppaamista huomioiden aivan valkoisia pitsisiä sukkahousujani. Isäni seisoi siinä edessäni kengissä, joissa oli korot. Ne olivat huiman korkeat, mutta kysymyksessä oli todellakin rinnan solariksen luoma aistiharha.

Aina hän oli siinä, samassa kohdassa, kuin kadunkulmassa pyörätiellä. "Abrakadabra", eräs vuosi odotti vain pelkkä auto-tie. Hän ei poistunut mihinkään, ilmiölle, ei kerrassaan voinut mitään. Hän vain tuli vastaan... Hänkään ei vain voinut jatkaa, niin eksyksissä olin jokaikinen kerta.
-Sitäkään juttua ei olisi tarvinnut jatkaa.... Heillä olisi oikeus omaan perhe-elämään, onnistumisen elämyksiin, ja yksityisyyteen, fokusaatioon, myös omasta itsestä. Jotain elämääkin tärkeämpää, jotakin itseäkin suurempaa, ja muita ihmisiä... Hän ei ymmärrä todellisuutta, hän ei ole kokenut sellaista. Hänellä lapsella on turvallista, kun on sääntöjen sijaan, rasismin ja uusnatsismin katuessa olemassaoloaan, jossakin huoneen nurkassa, heijasteita.........
-"Sut on pidätetty sadistisen tiedon levitämisestä, joka teetätät tätä...."

Jatkaisin nyt tätä henkiparannus-juttua....

Siitä hän polki, kauppakeskuksen edestä. Vasemmalta puolelta, keskellä lähiötä, jota halkoivat erilaiset kaudet lastentarhoineen, apteekkeineen ja kouluineen. Joka kerta, olin yhtä eksyksissä. Ei ketään ei ilmoittautunut avun tarjoajaksi. Kävelin vain pidemmälle, ja palasin kuin Jojo takaisin. Korkea kerrostalo ruskea nousi korkealle taivaalle. Se oli puiston edessä, ja sen oli kai tarkoitus kuvastaa pettymystä. Kun joku ei pääsisi töihin, kuinka lapsellista, kuinka paljon näkemätöntä ja elämätöntä elämää se kuvastaisikaan, jopa valmistuttuaan. Se oli tukahduttava, se oli kuuma, se oli polttava ja poltti unelmia, jopa elämättömien silmien takana. Nähden...
Korkea talo kertoi elämän ja onnistumisen elämysten puuttumisesta. Niin sopivaan aikaan se oli sinne ilmaantunut. Se oli päivän puuduttavaa arkea, se oli vain täyttämättömiä onnistumisen elämyksiä, elämätöntä elämää ja kyseenalaistavaa keskustelumenetelmää. Sillä ei ole mitään tarjottavaa, ja siksi se on elämätöntä elämää, ilman läheisyyttä, ja ilman mielikuvitushahmo-ryhmiä.
-"Säkin olet saanut elää omaa elämääsi, omaa vapauttasi" Vasemmalla oli lastenleikki-puisto,perhepuisto. Se ei juuri tarjonnut pitkällisten sessioiden kaltaista onnistumista.
En kiinnittänyt miehiin huomiota, hehän olivat vammaisia. He tulivat pyörätuoleineen, omalta puoleltaa, ja omasta helppokulkuisesta ovesta. Kuten niin monesti ennenkin. He menivät sinne, minne itsekkin kai olin menossa, olin vaihteeksi yksin. Peilit heijastivat käytävien vierillä, numeroina, joskus ne olivat katossakin. En tiedä, numero-leikki sen kai aiheutti... Se kertoi kyllä sekä yleiskunnosta, että fysiikasta, mutta myös meterologiasta. Kävelin käytäviä ristiin rastiin, kuljin kiivaasti. Mummollani ei ollut muita, tätini oli jo ollut aikapäiviä sitten poissa, muualla. Missä hän nyt olikaan?
-"No, mitä se sulle kuuluikaan?" Kioskilla pyörätuolissa olevat miehet etsivät pornoa. Sitten he seurailivat lapsia. Vähitellen he alkoivat puhumaan.
- Voi hitsi, he taisivat parantua.......ajattelin. Olivatkohan he jotenkin tuttuja? Miten pyörätuoliin joutuu? Kieli oli toinen, mutta vammaisen toipumisen riemulla ei ollut kummankaan miehen mielessä rajoja. Päivä ja arki jatkuivat, ne jatkuivat ja jatkoivat kulkuaan, turvassa, aina samaa rataa. Olin onnistunut...

Mieti, mieti....
-"Jos sä et vielä tähänkään päivään mennessä ole ollut sängyssä..."
- "Ei siihenkin haki jo notaari kotoa, ajat sitten, painostein, pakottaen ja alistaen."