Eikö toivoa ole

Seurustellut vuosia miehen kanssa jolla diagnisoimaton maanis-debressiivisyys. Tai on/offiahan tää on ollut. Pari ensimmäistä jättämistä meni ihan yli ymmärryksen kun kaikki oli hyvin ja parissa viikossa meillä ei hänen mielestään ollut mitään yhteistä. On koskenut näiden vuosien aikana tosi kovaa kun mun tunteet ei ole kuollut, vieläkään. Tein taustatutkimusta ja törmäsin tähän ja tajusin, että mies tätä sairastaa. Syö masennuslääkkeitä, syönyt jo vuosia eikö hänellä ole väärä lääkitys ? Talvella otti muhun taas yhteyttä kun jätti mut vuos sitten juuri näihin aikoihin. Tuli puhe tästä sairaudesta ja silläkun lamppu syttyi ekaa kertaa ja alkoi ymmärtää miksi käyttäytyy niinkuin käyttäytyy välillä kun ei itsekään ymmärrä. Mutta että olis uskaltanut asialle jotain tehdä se olikin liikaa vaadittu. Pelkää lääkekokeiluja jne. Ekaa kertaa pystyttiin puhumaan asioista kunnolla niiden oikeilla nimillä. Kunnes taas nyt.. Ei mitään yhteistä, minä syyttelen, en välitä, kinaan jne ja taas lopetti suhteen. Jotenkin vaan niin uskomatonta miten musta tulee hirviö sen silmissä ja miten mua kohtelee..Ei taida olla toivoa kun lääkäriin tästä asiasta suostu lähtemään. Mietin kuinka kauan sen omapää jaksaa tota menoa