Amalgaamista

Arno Forsius

Elohopea lääketieteessä

(eli Merkuriuksen seikkailut lääketieteen maailmassa)

Elohopea vanhalla ja keskiajalla

Antiikin aikana elohopean nimenä oli kreikan kielessä hydrargyros, nestemäinen hopea, ja latinassa argentum vivum, elävä hopea. Keskiajalla, alkemian ja astrologian valtakaudella, elohopea yhdistettiin Merkurius-jumalaan ja hänen mukaansa nimettyyn Merkurius-planeettaan. Merkurius, kreikkalaisten Hermes, oli vilkasliikkeinen jumalien sanansaattaja ja kauppiaiden suojelija, joka tunnetaan siivillä varustetuista jalkineistaan ja päähineestään. Pian elohopea sai nimen mercurius ja alkemian kehittyessä muodostettiin elohopeaan liittyvät ja sen yhdisteitä tarkoittavat sanat yleensä mercurius-sanan johdannaisina. Siitä johtuvat myös monien kielten adjektiivit, joiden merkityksenä on elohopeaan liittyvän ohella haihtuva, epävakainen, oikullinen, vikkelä, "kuin elohopea".

Elohopea, ainoa tavanomaisessa lämpötilassa nestemäisenä esiintyvä metalli, on ollut ammoisista ajoista lähtien ihmisen ihmettelyn kohteena. Kiinalaiset tunsivat elohopean jo noin 2500 vuotta eKr. ja elohopeaa on löydetty myös egyptiläisestä haudasta noin vuodelta 1500 eKr. Vapaa elohopea on luonnossa harvinaista ja sitä on aikaisemmin valmistettu kuumentamalla sinoberia, punertavaa elohopeasulfidia. Dioskorides Pedanios (n. 40–n. 90 jKr.) kertoi, että sinoberikaivosten työläiset suojasivat suunsa ja nenänsä elohopeapitoisen ja vahingollisen pölyn hengittämiseltä. Samoihin aikoihin Plinius vanhempi (23–79 jKr.) varoitti elohopean myrkyllisyydestä.

Elohopeaa on käytetty aikaisemmin uskonnollisissa seremonioissa sekä voiteisiin sekoitettuna kauneuden ja sairauksien hoidossa. Varhaisimmat tiedot elohopean käytöstä sairauksien hoitoon ovat peräisin assyrialaisten resepteistä noin vuodelta 2000 eKr. Antiikin Kreikassa mm. Aristoteles (384–322 eKr.) ja Theophrastos (370–286 eKr.) tunsivat elohopean lääkkeenä. Vanhan Intian aikoina Charaka (n. 100 jKr.) ja Susruta (n. 300 jKr.) mainitsivat elohopean kirjoituksissaan ja nimittivät sitä metallien kuninkaaksi. Sen oikean käytön katsottiin antavan lääkärille jumalallisen voiman. Alkemian merkitys alkoi lisääntyä Intiassa vuodesta 500 alkaen ja eräässä noin vuonna 1400 ilmestyneessä kokoomateoksessa oli lukuisia lääkkeitä, jotka sisälsivät elohopeaa.

Kiinnostus elohopeaa kohtaan lisääntyi erityisesti arabialaisessa kulttuurissa keskiajan alkupuolella. Alkemistit uskoivat, että metalleja voitiin muuttaa toisiksi metalleiksi, varsinkin Saturnuksen vallitsemaa lyijyä Merkuriuksen vallitsemaksi elohopeaksi ja sitä edelleen Auringon vallitsemaksi kullaksi. Alkemistien suurena päämääränä oli löytää nämä muutokset mahdollistava taikakeino. Tästä yhä salaisena pysyneestä voimasta käytettiin alkemistien ajattelussa ja kirjallisuudessa monia eri nimityksiä, kuten viisasten kivi, suuri eliksiiri, punainen tinktuuri, kaikkivoipa yleisliuotin ja magisteriumi (ylivalta). Siihen uskottiin kätkeytyvän myös nuorentavaa ja elämää jatkavaa voimaa.

Arabialaiset alkemistit onnistuivat kehittämään uusia elohopean yhdisteitä. Metallisen elohopean lisäksi niistä käytettiin lääkkeinä mm. sublimaattia (merkurikloridi), kalomelia (merkurokloridi), punaista ja keltaista saostetta (merkurioksidin eri muotoja) sekä valkoista saostetta (merkuriammoniumkloridi). Yleisimmin elohopeaa käytettiin ulkonaisesti ihotautien hoitoon rasvaan sekoitettuna voiteena, joka tunnettiin länsimaissa nimellä Unguentum Saracenicum ("arabialainen voide"). Arabialaisen lääketieteen kukoistuskaudella Rhazes (n. 860–n. 930) suositteli sublimaattia ulkonaiseen käyttöön, mutta kalomelia hän määräsi sisällisesti ulostuslääkkeeksi. Avicenna eli Ibn Sina (980–1037) sanoi sublimaatin olevan vahvin tunnettu myrkky ja varoitti käyttämästä sitä sisällisesti. Myös Serapion eli Ibn Sarabi (n. 1050) kiinnitti huomiota sisällisesti annetun elohopean myrkyllisyyteen.

Länsimaiseen lääketieteeseen elohopea tuli keskiajalla. Theodorico Borgogni (1205–1298) käytti sitä ulkonaisesti lepran ihomuutosten hoitoon. Englannissa Gilbertus Anglicus opetti jo 1200-luvun lopulla metallista elohopeaa sisältävän salvan valmistusta. Aluksi elohopeapitoisia lääkkeitä käytettiinkin vain ulkonaisesti, lähinnä ihottumien, syyhyn ja muiden ihotautien hoitoon. Elohopeapitoinen harmaasalva oli vuosisatojen ajan myös päätäiden hoitomenetelmä ja lisäksi sitä käytettiin kihomatojen hoitoon peräaukon ympäristöön voideltuna. Eräs käyttöalue oli ilmeisesti jo varhain sisälmysmadot, joiden häätöön elohopeavalmisteita annettiin sisällisesti.

Elohopea maagisena parannuskeinona

Elohopeaa käytettiin lääkkeenä myös kansanomaisessa parannustoiminnassa. Seuraavassa eräitä suomalaiseen kansanparannukseen liittyviä mainintoja elohopean käytöstä. Koska se oli "kovista" välikappaleista ainoa juoksevassa muodossa oleva, uskottiin sen auttavan myös kaikkein vaikeimmissa taudeissa. Metallista elohopeaa pidettiinkin yleisesti tehokkaana maagisena parannuskeinona.

Pelästymisestä aiheutuneen sairauden hoidossa käytettiin saunassa kylvettämistä ja rukouksia, minkä jälkeen pantiin veteen elohopeaa, luettiin parannussanat, heitettiin vesi kolmen tien risteykseen ja luettiin manaussanat. (Rautu).

Pistoksen parantamisessa parantaja pani elohopeaa omaan pissiinsä ja antoi sitä sairaalle. (Nurmes).

Syyhyä parannettiin voiteella, johon pantiin suolaa, voita, vettä, tervaa, sianihraa, elävää hopeaa ja paria muuta ainetta, mitä tahansa, kaikkiaan yhdeksää lajia. Lukumäärä oli tärkeintä. (Viitasaari.)

Tyttäret saivat kasvonsa kauniiksi, kun pesivät ne lähteestä otetulla vedellä, johon oli pantu pisara elohopeaa. Pesuvesi oli viskattava rakennuksen pohjoispuolen seinään. (Heinävesi.)

Lapsen itkettäjä eli huudattaja parani lopulta, kun pantiin [linnun]sulan kynään elävää hopeaa ja ommeltiin se lapsen päänalaspolsterin nurkkaan. (Hailuoto.)

Väiveet ja täit ajettiin pois elohopealla, joka oli sekoitettu suolattomaan voihin. (Ganander 1788.)

Jos luu katkesi, niin otettiin elävää hopeaa. Se juotti luut yhteen, kun sitä otettiin sisällisesti. (Kolari.) Saamelaisten mukaan se oli hyvä lääke myös ruhjeissa. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Elohopea oli sisällisesti otettuna hyvää sisäisessä poltteessa. (Kolari.)

Saamelaisten mukaan elohopea oli avuksi silmille, jos niihin tuli kaihi tai ne rupeutuivat. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Jos joku piti elohopeaa mukanaan linnunsulan kynässä, niin saamelaisten mukaan manalaiset eli vainajahenget eivät pystyneet häneen. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Elohopea kuppataudin hoitona

Aivan uuteen arvoon elohopea kohosi, kun sitä sisältävillä lääkkeillä alettiin hoitaa kuppatautia, joka levisi Euroopassa nopeasti 1400-luvun lopusta alkaen. Ensimmäisenä sitä lienee käyttänyt anatomina tunnettu Giacomo Berengario (n. 1470 – n. 1550), mutta tunnetuksi se tuli erityisesti Theophrastus Paracelsuksen (1493–1541) ansiosta. Alkemian ihailija Paracelsus uskoi muutenkin elohopean ihmeitä tekevään voimaan ja hän piti elohopeaa, suolaa ja rikkiä kaikkien aineiden todellisina rakenneaineina.

Kuppataudin peruslääkityksenä oli noin 400 vuoden ajan Unguentum cinereum eli harmaasalva, jota valmistettiin hiertämällä rasvaan noin kolmasosa painosta metallista elohopeaa. Näin tehtyä voidetta hierottiin potilaan ihoon muutama gramma päivittäin, paikkaa aina vaihtaen. Elohopea vaikutti suurimmaksi osaksi ihon kautta imeytymällä, mutta osa joutui höyrystyneenä elimistöön keuhkojen kautta. Vaikutuksen nopeuttamiseksi oli 1500-luvun alkupuolella tapana pitää sairaita voitelemisen jälkeen lämmitettävässä kopissa tai tynnyrissä.

Pietro Andreas Mattioli (1501–1577) suositteli elohopeavalmisteita kuppatautiin sisällisesti jo vuonna 1540, mutta ne aiheuttivat hyvin usein kiusallista ripulia. Suun kautta annettavia lääkkeitä olivat metallista elohopeaa sisältävät pillerit tai jauheet, kalomelia eli merkurokloridia sisältävät jauheet tai sublimaattia eli merkurikloridia sisältävä liuos. Hoito oli pitkäaikaista ja sananparren mukaan "yksi yö Venuksen kanssa merkitsi loppuelämää Merkuriuksen kanssa".

Injektioruiskujen ja -neulojen kehityttyä annettiin elohopeavalmisteita 1850-luvulta alkaen myös ruiskeina, yleensä pakaralihakseen kerran viikossa. Lääkkeenä oli hienojakoista metallista elohopeaa tai kalomelia sisältävä öljy. Injektiopaikan tulehduksen vaara oli huomattava ja injektiot aiheuttivat paikallista kipua ja arkuutta. Harvinaisena menetelmänä käytettiin kalomelin antamista höyrystettynä hengitysilman mukana.

Elohopeavalmisteiden annostelu oli vaikeaa ja hoidosta aiheutuneet myrkytysoireet (lat. mercurialismus) olivat yleisiä. Toisaalta myrkytysoireiden ilmaantumista pidettiin toivottuna osoituksena lääkkeen tehosta ja lääkkeen annostusta säädeltiinkin niiden avulla. Tavallisin sivuoire oli lisääntynyt syljen eritys, jota pidettiin hyödyllisenä elimistöä puhdistavan vaikutuksensa vuoksi. Sen johdosta elohopeakuuria (lat. mercurialisatio) kutsuttiin yleisesti salivaatiohoidoksi (saliva, sylki, suom. syljetyshoito, ruots. dregelkur).

Lisääntyneen syljen erityksen lisäksi muita myrkytysoireita olivat ikenien tummuminen ja turpoaminen, niiden märkivät haavaumat, pahanhajuinen hengitys sekä hampaiden irtoaminen. Yleisoireita olivat hikoilu, oksennukset ja ripuli sekä pahimmassa tapauksessa virtsanerityksen tyrehtyminen. Sivuvaikutukset olivat usein pelättyjä, minkä vuoksi oli tapana sanoa: "Parempi tauti kuin hoito".

Ranskalainen Jean-Alfred Fournier (1832–1915), joka oli aikansa tunnetuin sukupuolitautien tutkija, vakiinnutti 1870-luvulla elohopeahoidossa käytetyn järjestelmän. Perushoidoksi muodostui 6–8 viikkoa kestävä kuuri, jonka jälkeen hoito oli keskeytettävä välillä liiallisten myrkytysoireiden välttämiseksi. Hoitokuurit oli toistettava aina noin 2 kuukauden välein. Jos potilas pysyi toistuvien kuurien seurauksena oireettomana kahden vuoden ajan, pidettiin häntä parantuneena ja hoito lopetettiin. Varsin usein potilaat keskeyttivät hoidon itse sivuvaikutusten vuoksi.

Elohopealaastari oli lyijylaastaria, johon oli lisätty metallista elohopeaa rasvaan sekoitettuna. Elohopealaastaria käytettiin paikallisesti lisähoitona kuppataudin aiheuttamissa rauhassuurentumissa, ihokyhmyissä ja maksan suurentumassa sekä malariaan liittyvässä pernan suurentumassa. Samoin käytettiin ammoniakki- eli ammoniumasetaattilaastaria, johon oli lisätty elohopeaa, paikallisesti kuppataudin aiheuttamiin kudosturvottumiin. Myös elohopealaastarit saattoivat aiheuttaa myrkytysoireita ja ammoniakki-elohopealaastari oli usein ihoa ärsyttävää.

Kun kuppataudin kolmannen vaiheen oireisto tunnistettiin ja sitä alettiin hoitaa elohopeavalmisteilla, yhdistettiin niihin tavallisesti jodin antaminen suun kautta kaliumjodidin muodossa. Tunnettu kuppataudin lääke oli ns. "kakkosen mikstuura", kaliumjodidin ja elohopeavalmisteen sekoitus. Tulokset eivät olleet yleensä mainittavia. Kuppataudin hoidossa saavutettiin merkittävä parannus vasta 1910-luvulla arseenipitoisen Salvarsanin tai Neosalvarsanin sekä vismuttiruiskeiden yhdistelmällä. Lopullinen läpimurto oli penisilliinin käyttöön otto 1940-luvun lopulla.

Muista bakteeritaudeista kurkkumätää on myös yritetty hoitaa elohopeavalmisteilla. Parhaaksi valmisteeksi todettiin elohopeasyanidi (syaanivetyhapon elohopeasuola), jota annettiin suun kautta liuoksena ja paikallisesti kurlausnesteenä. Hoidon oli kehittänyt saksalainen lääkäri Erichsen vuonna 1875 ja sitä käytti 1880-luvun alkupuolella mm. ruotsalainen lääkäri Hj. Selldén, joka julkaisi siitä väitöskirjan 143 tapauksen perusteella vuonna 1886. Hoitoa pidettiin kuvausten perusteella hyödyllisenä ja kuolleisuutta alentavana, mutta siitä ei tullut kuitenkaan pysyvää menetelmää.

Elohopea puhdistavana hoitona

Syljeneritystä ja ripulia aiheuttavan "puhdistavan" ominaisuutensa vuoksi elohopeavalmisteet saivat suuren suosion lääketieteessä ja myös kansanomaisessa lääkinnässä. Elohopeavalmisteita ja erityisesti kalomelia käytettiinkin kolmen vuosisadan ajan ulostavina lääkkeinä. Yhdysvalloissa Benjamin Rush (1745–1813) teki elohopean käytön yleisesti tunnetuksi. Hän piti kalomelia vuonna 1791 turvallisena yleislääkkeenä, joka kuului varusteena jokaisen lääkärin laukkuun. Eräs ulostuslääkkeenä tunnettu lääke oli "siniset pillerit" (engl. blue pills), jotka sisälsivät 750 mikrogrammaa kalomelia sekä lakritsijuurta, ruusuvettä, kuivattuja ruusun terälehtiä, hunajaa ja sokeria. Näitä pillereitä käytettiin 1800-luvulla myös melankolian hoitoon. Mm. Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincoln (1809–1865) kärsi niitä saatuaan elohopeamyrkytyksen oireista. Erään tilaston mukaan vuosina 1891–1892 Yhdysvalloissa käytettiin 12 kuukauden aikana yhteensä 5900 kg kalomelia ja muita elohopeapitoisia lääkkeitä.

Varsinkin anglosaksisen kulttuurin piirissä puhdistavia lääkkeitä pidettiin tärkeinä lapsilla hampaidensaannin aikana. Sen vuoksi lapsille annettiin usein vuosikausia kalomelia tai metallista elohopeaa sisältävää hampaidensaantipulveria, "teething powder". Elohopeapitoisen lääkityksen käyttö ei ollut tuntematonta myöskään Suomessa. Vielä 1930-luvulla on hampaita saaville lapsille kirjoitettu seuraavanlaista lääkettä: Santonin. 0,01, Calomel. 0,02, Sacch. lactic. 0,05, mf. pulv. dr. tal. dos. N:o X s. Ohjeena oli pulveri 3:sti päivässä. (Suistamon apteekki 14.5.1935, määr. tri Koste). Eräs lapsille käytetty lääke oli Hydrargyrum cum Creta, "harmaa pulveri", jossa oli 1 osa metallista elohopeaa ja 2 osaa jauhettua kalkkia. Kiinassa on käytetty kauan aikaa ulostuslääkettä "geng yi wan" ("kylpyhuonepillerit"), joka sisältää Aloe veraa, elohopeasuoloja ja tärkkelystä suhteessa 4:3:3.

Vähitellen alettiin epäillä, että hampaidensaantipulveri saattoi aiheuttaa kroonisen elohopeamyrkytyksen, jonka seurauksena lapsille ilmaantui ns. "pink disease" eli "Swift’s disease" yleisoireineen. Taudista käytettiin tavallisesti nimitystä acrodynia ja vaihtoehtoisesti erythredema polyneuropathy. Taudille oli ominaista raajojen kärkiosissa esiintyvä punoitus sekä kivut ja hermovauriot. Acrodynian taudinkuva oli todettu Ranskassa jo vuonna 1828 ja elohopeaa oli epäilty sen aiheuttajaksi jo vuonna 1846. Taudin ja elohopeamyrkytyksen oireiden samankaltaisuuteen kiinnitettiin huomiota jälleen vuonna 1922. Elohopeapitoisen hampaidensaantipulverin käyttö kiellettiin Yhdysvalloissa 1930-luvulla sekä Britanniassa ja muualla Yhdistyneissä Kuningaskunnissa 1950-luvulla. Sen jälkeen taudin esiintyminen näissä maissa loppui lähes kokonaan.

Asiaa tutkittaessa Warkany totesi vuonna 1945, että altistuminen elohopealle oli osoitettavissa lähes kaikissa akrodyniatapauksissa. Myöhemmin Warkany ja Hubbard totesivat 1950- ja 1960-luvuilla, että akrodyniaa esiintyi vain noin 1/500 osalla elohopealle altistuneista. Elohopeamittauksissa todettiin ristiriitaisuuksia. Kaikilla akrodyniapotilailla ei todettu elohopeaa virtsassa ja toisaalta myös kontrolliryhmässä ilmeni elohopean erittymistä virtsaan. Vasta kun tutkimusmenetelmät paranivat, todettiin elohopeaa kaikkien akrodyniatapausten virtsassa. Osassa todetuista tapauksista elohopea oli peräisin sisämaaleista, joihin oli lisätty fenyylielohopeapropionaattia homeiden kasvun estämiseksi.

Toinen pitkäaikaisesta elohopean saannista lapsille aiheutunut sairaus oli pysyväksi jäänyt "Young´s syndrome". Siinä epiteelin kehityshäiriöt olivat syynä kroonisiin nenän sivuonteloiden ja keuhkoputkien tulehduksiin, keuhkoputkien laajentumiin sekä siittiöiden katoon. Oireyhtymä väheni voimakkaasti kun elohopeapitoiset hampaidensaantipulverit kiellettiin 1950-luvulla Englannissa.

Virtsaneritystä lisäävät elohopeavalmisteet

Paracelsus oli todennut jo vuonna 1515, että suun kautta annetut elohopeavalmisteet lisäsivät virtsan eritystä, mutta niiden käyttö tähän tarkoitukseen jäi satunnaiseksi. Lazare Rivière (1589–1655) käytti kuitenkin kalomelia virtsan erityksen lisäämiseksi 1600-luvun puolivälissä. Asia havaittiin uudelleen 1800-luvun alkupuolella ja Jendrassik kiinnitti siihen huomiota jälleen vuonna 1886. Kalomelia oli kuitenkin annettava suun kautta niin suurina annoksina, että se aiheutti usein ripulia ja myrkytysoireita, ja lihakseen annetut ruiskeet olivat kovin kivuliaita. Yhdysvalloissa kuppataudin hoitoon kasviöljyseoksena käytetty merkurisalisyylihappo oli melko hyvin siedettyä.

Alfred Vogl havaitsi vuonna 1919, samoin kuin Saxl ja Heilig vuonna 1920, että myös eräät uudet ja paremmin siedetyt orgaaniset elohopeavalmisteet olivat voimakkaasti virtsaneritystä lisääviä. Osa niistä soveltui vesiliukoisina laskimoon ruiskutettavaksi. Eräiden valmisteiden kohdalla samanaikainen teofylliinin antaminen paransi vielä virtsaneritystä lisäävää tehoa. Näiden havaintojen perusteella kehitettiinkin 1920-luvulla eräitä teofylliinin kanssa laskimoon annettavia sekä yksinään lihakseen annettavia valmisteita, jotka olivat yleensä tehokkaita ja hyvin siedettyjä. Valmisteiden kauppanimiä olivat mm. Diurgan, Mersalyl, Novasurol, Novurit ja Salyrgan.

Ruiskeisiin liittyvät haitat saivat lääketehtaat kehittämään myös parempia suun kautta annettavia, virtsaneritystä lisääviä lääkeaineita. Esimerkkinä näistä voidaan mainita vielä 1950-luvun puolivälissä markkinoille tullut lääketehdas Ferrosanin valmiste Oradon. Sen vaikuttavana aineena oli 3-hydroksimerkuri-2-metoksi-succinimidopropan-theophyllin. Lääkkeen tehon kerrottiin olevan siihenastisia paremman, ilman että se kuitenkaan aiheutti enemmän sivuvaikutuksia, kuten pahoinvointia, oksennusta ja ripulia. Vasta 1950-luvulla kehitetyt elohopeavapaat tiatsidit, joita voitiin antaa suun kautta, syrjäyttivät lopulta elohopeavalmisteet.

Amalgaamit ja hampaiden reikien täyttö

Plinius vanhempi (23–79 jKr.) on jo maininnut amalgaamin, elohopean ja muiden metallien muodostaman kiinteän seoksen. Kiinalaisissa kirjoituksissa on maininta hammasamalgaamista vuonna 659 jKr., samoin vuosina 1108 ja 1578. Kiinassa käytetyssä amalgaamissa oli 100 osaa elohopeaa, 45 osaa hopeaa ja 900 osaa tinaa. Euroopassa saksalainen Johann Stocker mainitsee amalgaamin vuonna 1528.

Hampaan reikien täyttämiseen käytettiin aikaisemmin vahaa ja hartsia sekä 1400-luvun puolivälistä lehtikultaa ja lyijyä. Lyijyn käyttö aiheutti vaurioita täytettävän reiän seinämissä ja karies yleensä uusiutui melko nopeasti. Menetelmän seurauksena hampaan reikien täyttöä nimitettiin aina 1900-luvun puoliväliin saakka plombeeraukseksi (lat. plumbum, lyijy, ransk. plomber, täyttää lyijyllä hampaassa oleva reikä). Italialainen lääkäri Giovanni d’Arcoli eli Johannes Arculanus (k. noin 1458) otti vuonna 1427 käyttöön hampaanreikien täyttämisen lehtikullalla. Taipuisa ja adhesiivinen lehtikulta voitiin pakata reikään melko hyvin, varsinkin jos se vielä kuumennettiin ennen käyttöä. Menetelmä oli kuitenkin kallis.

Ranskalaiset Crawcour-veljekset oppivat vuonna 1833 sekoittamaan hopearahasta veistettyjä lastuja elohopeaan, jolloin syntyi muovailtava, nopeasti kivikovaksi kovettuva massa. He lähtivät kauppaamaan ainetta, "Royal Mineral Succedaneum", Yhdysvaltoihin. Kun alussa esiintyneiden vaikeuksien jälkeen karioituneita hampaita opittiin valmistelemaan kunnolla ennen täyttöä, tunnustettiin amalgaami käyttökelpoiseksi hampaiden paikkausaineeksi. Amalgaami oli huomattavasti halvempi reikien täyttöaine kuin lehtikulta. Seurauksena oli ankara taloudellinen taistelu, joka päättyi amalgaamin voittoon.

Elohopean tunnettu myrkyllisyys johti tietenkin ajatukset heti myös amalgaamipaikkojen mahdolliseen myrkyllisyyteen. Fougelberg oli jo vuonna 1849 pohtinut, että syljen amalgaamissa aiheuttamat muutokset voisivat vahingoittaa sekä hammasta että terveyttä yleisesti. Mitään selkeitä haittoja ei kuitenkaan ollut todettavissa. Kun vielä yhdysvaltalainen Greene Vardiman Black (1836–1915) onnistui kehittämään vuonna 1895 amalgaamin, josta vapautui vähemmän elohopeaa kuin aikaisemmista, tuli amalgaamista pääasiallinen "plombeerausaine" aina 1900-luvun loppupuolelle saakka.

Uusi amalgaamitaistelu alkoi 1920-luvulla. Saksalainen kemisti Alfred Stock (1876–1946) väitti nimittäin vuonna 1926, että ns. kupariamalgaamista valmistetuista hampaiden paikoista voi irrota elohopeaa, joka voi aiheuttaa vakavia terveysongelmia. Sen jälkeen keskustelu aiheesta on aaltoillut laidasta toiseen. Myös ns. hopea-amalgaami nousi keskustelujen kohteeksi 1980-luvun alkutaitteessa Ruotsissa.

Todisteet terveyshaittojen puolesta ja vastaan eivät ole olleet yleisesti ottaen kiistattomia, mutta myös varmoilta vaikuttavia haittatapauksia on todettu. Oireet, joihin vedotaan, ovat usein yleisiä ihmisen huonovointisuuden ilmaisimia, ja niiden takana voivat olla lukemattomat syyt psyykkisistä rasitusilmiöistä alkaen. Elohopeamäärien mittaukset verestä, eritteistä ja hiuksista ovat antaneet ristiriitaisia tuloksia oireisiin verrattuna.

On kuitenkin varmaa, että amalgaamipaikoista joutuu elohopeaa ruoansulatuskanavaan. Paikat kuluvat vähitellen ja toisaalta on todettu, että myös amalgaamissa elohopean määrä vähenee lähellä pintaa olevissa osissa vuosien mittaan. Kysymys onkin siitä, onko hammaspaikoista elimistöön joutuva elohopeamäärä merkityksellinen ja haitallinen yksinään tai muualta elimistöön tulevan elohopean lisänä. Ja kun elohopea on haitallinen aine, onko sen käytöstä paikkausaineena saatava hyöty suurempi kuin sen käytöstä mahdollisesti aiheutuva haitta.

Metallisen elohopean imeytymistä ruoansulatuskanavasta elimistöön on pidetty merkityksettömänä. Sen sijaan orgaaniset elohopeayhdisteet ovat varmasti haitallisia. Tieto siitä, miten metallinen elohopea voisi muuttua ruoansulatuskanavassa orgaaniseen muotoon elimistön omien tai mikrobien biologisten prosessien seurauksena, on kuitenkin ollut yhä puutteellista. Jorma Leistevuon väitöskirja vuonna 2002 on antanut lisätietoja asiasta: Hampaiden amalgaamitäytteistä vapautuu elohopeaa ja myös suun bakteerit voivat muuttaa sitä orgaanisiksi yhdisteiksi.

Elohopeayhdisteet antiseptisinä aineina

Bakteriologian kehittyminen 1800-luvun lopulla johti laajaan tutkimukseen ja kokeiluun bakteereja tappavien aineiden löytämiseksi. Silloin mielenkiinto kohdistui myös elohopeavalmisteisiin, joista osa todettiin nopeasti antiseptisiksi eli bakteereita tappaviksi.

Sublimaatti tehosi bakteereihin kasvua estävästi jo 1:100 000 vahvuisena liuoksena, mutta desinfioivana sitä oli käytettävä yleensä 1:1000 vahvuisena. Se soveltui käsien ja ihon sekä vaatteiden desinfiointiin. Eräs käytetty valmiste oli eosiinilla punaiseksi värjätyt Angerer-Pastillit, joissa oli puolet sublimaattia ja puolet ruokasuolaa. Pastilleista valmistetussa liuoksessa muodostuva kaksoissuola Na2HgCl4 voimisti desinfioivaa tehoa. Tuberkuloottisten huoneiden pesemiseen käytettiin 5-kertaista vahvuutta eli 1:200 vahvuista liuosta.

Saksalainen Fürbringer suositteli vuonna 1888 kirurgiseen käsien desinfiointiin pesua 4 minuutin ajan 70 % alkoholilla ja 3 minuutina ajan 0,1 % sublimaattiliuoksella. Sublimaatti aiheutti kuitenkin usein ihottumia käsiin, mikä oli tärkeä syy kumista valmistettujen leikkauskäsineiden käyttöön ottoon.

Leikkausalueen ihon puhdistukseen käytettiin fluoreseiinilla värjättyä merkurokromin eli dibrom-oxymerkurin 2%:sta liuosta, jolla oli sama teho kuin 5 %:lla jodispriillä. Merkurokromiliuos oli kivuton iholla, mutta se värjäsi ihon voimakkaasti punaiseksi. Värin sai poistetuksi natriumhypokloriittiliuoksella. Merkurokromin 1%:nen liuos sopi myös limakalvojen ja virtsarakon käsittelyyn.

Trakooman hoitoon käytettiin 1700-luvulta alkaen silmävoiteita, joissa eräissä oli vaikuttavana aineena mercurius praecipitatus albus (elohopean valkoinen saostuma eli merkuriammoniumkloridi, toiselta nimeltään hydrargyrum chloramidatum). Se tunnettiin "Valkoisen presipitaattisalvan" nimellä vielä 1930-luvulla ihon sienitautien hoidossa. Kraupa käytti elohopean oxysyanaattia 1:5000 -vahvuisena liuoksena silmissä mahdollisten märkäbakteerien hävittämiseen ennen kaihileikkausta. Unguentum hydrargyri oxidi flavi eli Unguentum Pagenstecheri, keltainen silmäsalva, sisälsi n. 10 % keltaista merkurioksidia. Se oli yleinen lääke silmän sidekalvon tulehdusten hoidossa.

Elohopeapitoinen tiomersaali eli mertiolaatti on säilyttänyt näihin päiviin asti asemansa rokotteiden säilytysaineena. Elohopeavalmisteita käytettiin 1900-luvun alussa myös katgutin steriloimiseen, koska se ei kovettanut katgutia samalla tavalla kuin esim. formaliini.

Ulkonaisesti aikaisemmin käytettyjä valmisteita ovat olleet myös Donovanin liuos eli Liquor Arsenii et Hydrargyri Iodidi, joka sisältää arseeni- ja elohopeajodidia 1 %:n kumpaakin, sekä elohopeajodidi (Mercuric iodide), joka oli suosittu valmiste 1900-luvun alkutaitteessa.

Elohopea ympäristöongelmana

Viittasin jo aikaisemmin eräisiin haittoihin, joita elohopean valmistus, prosessointi ja käyttö ovat aiheuttaneet elin- ja työympäristössä. Elohopean käyttö ja merkitys lisääntyivät erityisesti 1600-luvulta alkaen tieteen ja teollisuuden kehittymisen seurauksena. Vähitellen valmistettiin yhä uusia epäorgaanisia ja myöhemmin myös orgaanisia elohopeayhdisteitä sekä lääketieteen että teollisuuden käyttöön.

Elohopeamyrkytyksiä ilmenikin yleisesti alkemistien ja myöhemmin kemian laboratorioissa sekä elohopeapitoisia aineita valmistavassa ja käsittelevässä teollisuudessa. Ympäristöön elohopeaa levisi ilman mukana pölynä avoimista kaivoksista ja höyryinä metallinvalmistuslaitoksista. Alaskan inuiittien elimistössä on ollut luulöydösten mukaan merkittäviä määriä elohopeaa jo vuoden 400 jKr. vaiheilla. Mahdollisesti elohopea on levinnyt sinne ilmavirtojen mukana samoin kuin Grönlannin mannerjäässä todettu lyijy. Aivan viime aikojen havainnot tukevatkin tätä käsitystä.

Augsburgilainen lääkäri Ellenbog laati vuonna 1473 ennen kaikkea kultasepille tarkoitetun kirjoituksen "Von den giftigen besen Tempffen und Reuchen". Se sisältää neuvoja siitä, miten tulee suojautua hiilenpölyltä sekä lyijyn, elohopean ja typpihapon höyryiltä. Kirjoitus lienee vanhin ammattihygieniaan liittyvä ohjelehtinen. Paracelsuksen kirjoituksissa puhutaan elohopean haitoista 1500-luvun alkupuolella ja ammattitautien tutkija Bernardino Ramazzini (1633–1714) kiinnitti niihin huomiota vuonna 1713. Elohopeamyrkytykset Nürnbergin ja Fürthin peilitehtaissa saivat vuonna 1847 aikaan Saksan Baijerissa ensimmäiset työsuojeluohjeet. Sisätautilääkäri Alfred Kussmaul (1822–1902) kuvasi nämä myrkytykset vuonna 1861.

Aikaisemmin hatuntekijät saivat usein elohopeamyrkytyksen, käytettyään elohopeasuoloja huovan valmistamiseen kaniinin karvoista. Oireina oli ärtyneisyyttä, muistin menetystä, masennusta, tuskaisuutta ja persoonallisuuden muutoksia. Tätä mielentilan häiriönä esiintyvää elohopeamyrkytystä nimitettiin erethismiksi (kreik. eretho, ärsyttää, erethismus, ärtyneisyys) ja se oli pohjana tunnetulle sananparrelle "Hullu kuin hatuntekijä". Asia on saanut muistomerkkinsä englantilaisen lastenkirjailijan Lewis Carrollin (1832–1898, oik. nimeltään Charles Lutwidge Dogson) satukirjassa Liisa Ihmemaassa (Alice’s Adventures In Wonderland, 1865) esiintyvässä Hullussa hatuntekijässä.

Sublimaattia käytettiin 0,75 % -liuoksena puutavaran lahonestämiseen jo vuonna 1832, jolloin irlantilainen kemisti J. H. Kyan (1774–1850) patentoi sen. Menetelmää sanottiin keksijänsä mukaan kyanisoimiseksi. Silloin ei vielä tiedetty, että menetelmä perustui lahottajasienten toiminnan estämiseen. Samaan perustui myös fenyylimerkuriasetaatin käyttö kasvien ja hedelmäpuiden ruiskuttamiseen kasvituholaisten hävittämiseksi, siemenviljan peittaamiseen, kankaiden säilöntäaineena sekä homeen ja levien kasvua ehkäisevänä lisäaineena venemaaleissa. Tarvittavien aineiden valmistaminen ja niiden käyttö ovat aiheuttaneet elohopeamyrkytyksiä työntekijöille ja levittäneet elohopeaa ympäristöön.

Teollisuudessa elohopeaa on käytetty laajamittaisesti mm. kloorikaasun ja lipeän valmistuksessa ruokasuolasta. Samoin elohopeayhdisteitä on käytetty estämään paperinvalmistuksessa mikrobeista johtuvaa puu- ja paperimassan limoittumista. Teollisuuden prosesseissa käytettyjä epäorgaanisia ja orgaanisia elohopeayhdisteitä on joutuneet suurina määrinä maaperään, vesistöihin ja myös ilmaan. Sen lisäksi elohopeaa on joutunut vesistöihin mm. kaivostoiminnan, tekoaltaiden rakentamisen ja soiden kuivattamisen seurauksena. Nykyään suuri osa luonnossa olevasta elohopeasta tulee laskeutumana ilmaan tapahtuvista päästöistä ja ainakin paikoin se on pääasiallinen syy maaperän elohopean jatkuvaan lisäykseen. Vedessä ja maaperässä mikro-organismit muuttavat elohopeayhdisteitä orgaanisiksi yhdisteiksi, jotka kulkeutuvat haitallisina pitoisuuksina ravintoketjuun, lopulta kaloihin ja muihin veden eläviin, joita käytetään ihmisten ravintona.

Japanissa Kiushun saarella olevassa Minamatan lahdessa ilmeni vuosina 1953–1960 kalojen ja simpukoiden kuolemia. Vuonna 1956 todettiin ihmisten sairastuneen keskushermostoa tuhoavaan tautiin syötyään orgaanisia elohopeayhdisteitä sisältäviä kaloja ja simpukoita. Samantapaisia oireita todettiin myös merilinnuilla ja kissoilla. Saastumiseen olivat syynä kemiallisia yhdisteitä valmistaneen Chisso-yhtymän jätevedet. Saastepäästöt loppuivat vasta 1969 muutetun lainsäädännön jälkeen. Vuoden 1992 alkuun mennessä oli virallisesti myönnetty 2252 sairaustapausta, joista 1228 oli johtanut kuolemaan. Sairaustapauksia on mahdollisesti ollut yli 10 000. Irakissa todettiin vuonna 1971 elohopeayhdisteillä peitatun siemenviljan käytöstä ravinnoksi aiheutunut myrkytyskatastrofi, jossa 459 ihmistä kuoli ja tuhannet saivat pysyviä hermostovaurioita. Suomessa on annettu suosituksia kalojen käytön rajoittamiseksi ravintona paperiteollisuuden päästöistä aiheutuneiden elohopeapitoisuuksien vuoksi.

Elohopea on muodostanut selvästi terveysvaaran myös sitä käsitelleille hammaslääkäreille ja hammashoitajille. Hammaslääkärin työhön liittyvä elohopea on aikanaan ollut myös merkittävä ympäristöhaitta, sillä sitä on joutunut maaperään ja ennen kaikkea vesistöihin vapaana elohopeana ja amalgaamin jätteenä. Ongelma on vähentynyt, kun amalgaamin käytöstä hampaiden paikkauksessa on luovuttu yhä enemmän erityisesti 1990-luvulta alkaen. Vainajien tuhkaaminen eli polttohautaus on levittänyt ja levittää yhä huomattavia määriä höyrystyvää elohopeaa ilmaan ja sieltä edelleen luontoon.

Rikkoutuneista kuumemittareista lattialautojen väleihin joutunut elohopea on muodostanut vanhoissa sairaaloissa myrkytysvaaran elohopeahöyryjen seurauksena. Vaikka lämpömittareissa ei ole, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, ollut elohopeaa enää vuosikymmeniin, puhuvat jopa sääasiantuntijat yhä edelleen elohopean nousemisesta ja laskemisesta. Metallisen elohopeaan lasiputkessa olevaa pylvästä käytettiin aikaisemmin myös painetason määrittämiseen ilmanpaineen mittareissa (ilmapuntareissa eli barometreissa) ja verenpainemittareissa. Verenpainemittarien elohopea on ollut esillä mahdollisena ympäristömyrkkynä, mutta ilmanpaineen mittarien kohdalla vastaavaa huolta ei ole tullut esiin. Elohopeaa sisältäneet pienoisparistot ovat aikaisemmin aiheuttaneet myrkytysvaaran paristoja nielleille lapsille. Myrkytysoireiden lisäksi elohopea ja sen yhdisteet voivat aiheuttaa allergisia reaktioita, jotka eivät ole kovin yleisiä.

Yhdysvaltalaiset tutkijat ovat vuonna 1999 onnistuneet siirtämään Deinococcus radiodurans -bakteeriin neljä geeniä, joiden ansiosta se pystyy hajottamaan myrkyllisiä kemikaaleja ja muuntamaan myös elohopeaa ja sen yhdisteitä vähemmän haitalliseen muotoon. Tavoitteena on käyttää bakteeria myrkkyjen saastuttamien maa-alueiden puhdistukseen.

Yhteenveto

Elohopealääkityksen hyöty kuppataudin hoidossa on ollut kyseenalainen. Puhdistavana hoitona ja hampaidensaantipulverina se on ollut hyödytön ja haitallinen. Siitä on ollut selvästi apua turvotusten hoidossa, hammasamalgaamina ja ulkoisesti käytettyinä antiseptisinä aineina, ja niissä myös haitat ovat olleet melko vähäiset. Teollisessa toiminnassa elohopea on ollut aikanaan hyödyllistä, mutta se on aiheuttanut runsaasti altistumista työntekijöille. Ympäristöön joutuneena elohopeasta ja sen yhdisteistä on ollut myrkyllisyytensä takia suurta haittaa sekä luonnolle että ihmisille.

Kirjoitus on valmistunut syyskuussa 2002 esityönä esitelmälle "Merkuriuksen seikkailut lääketieteen maailmassa" Hammaslääketiede – Odontologi 2002 -tapahtumassa 8.11.2002, järjestäjänä Suomen Hammaslääkäriseura Apollonia..

Julkaistu lyhennettynä: Suomen Hammaslääkärilehti 2003: 6: 280–284.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: En bok om gifter och förgiftningar. Del 2. Gifter på gott och ont. Prismaserien. Lund 1974.

Brummer, P.: Elohopea lääkkeenä. Teoksessa: Lääketieteen historiaa tarinoina. Leiras Oy, Turku. Helsinki 1983.

Cowen, D. L. and Helfand, W. H.: Pharmacy, An Illustrated History. Harry N. Abrams, New York, Printed in Japan 1990.

Dalén, P.: En amalgamsanering 1916. Svensk Medicinhistorisk Tidskrift Vol. 4 Nr 1, 219–223, 2000. Trelleborg 2000.

Hako, M. (toim): Kansanomainen lääkintätietous. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 229, 4 Osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Turku 1957.

Hendry, W. F., Hern, R. P. A. and Cole, P. J.: Was Young’s syndrome caused by exposure to mercury in childhood? British Medical Journal No 6919, Vol. 307: 1579–1582 (1993).

Komulainen, M. ym.: Elohopea allergeenina ja ympäristömyrkkynä. Suomen Lääkärilehti 1992: 3: 156–162.

Leistevuo, J.: Dental Amalgam Fillings: Inorganic and Organic Mercury in the Oral and Gastrointestinal Environment (Hammasamalgaamipaikat: epäorgaaninen ja orgaaninen elohopea suussa ja suolistossa). 2002.

Linder, J.: Avhandling om gifter (De Venenis). Översatt av Arne Jönsson och Arne Olsson. Apotekarsocieteten. Kristianstan 1998.

Lüdy-Tenger, F.: Alchemistische und Chemistische Zeichen. Berlin 1928. Neudruck, Würzburg 1973.

Mann, J.: Murha, taikuus ja lääkintä – Lääkeaineiden historiaa. Art House. Helsinki 2002.

Martinez, D., Lohs, K.: Gift. Magie und Realität, Nutzen und Verderben. Edition Leipzig. Zwickau 1985.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleideung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin-München 1949.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Møller, K.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. udgave. Nyt Nordisk Forlag – Arnold Busck, Kjøbenhavn 1946.

Oradon, uusi peroraalinen elohopeadiuretikum. [Ilmoitus.] Duodecim Vol. 72 (1956): 275–276

Porter, R. (ed.): Cambridge Illustrated History of Medicine. Cambridge University Press. First published 1996. Cambridge 1996.

Relander, K.: Toht. Selldénin havainnot elohopeacyaniidin käyttämisessä difteriassa. Duodecim Vol. 3 (1886): 110–111.

Ring, M. E.: Geschichte der Zahnmedizin. Könemann. Printed in Hong Kong, China, 1997. [Alkuperäinen teos: Dentistry 1985.]

Suomen Farmakopea, Kuudes painos – Pharmacopoea Fennica, Editio sexta. Helsinki 1937.

Turi, J.: Kertomus saamelaisista. Saamen kielestä suomentanut Samuli Aikio. (Alkuperäinen teos. Muittalus samid birra, 1910.) WSOY Porvoo–Helsinki–Juva, Porvoo 1979.

Widström, E.: Amalgaami huolestuttaa Ruotsissa. Suomen Lääkärilehti 1992: 21: 1993–1995.

Vuorinen, H. S.: Tauti(n)en historia. Vastapaino. Jyväskylä 2002.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON

lisää kirjoitti:

Arno Forsius

Elohopea lääketieteessä

(eli Merkuriuksen seikkailut lääketieteen maailmassa)

Elohopea vanhalla ja keskiajalla

Antiikin aikana elohopean nimenä oli kreikan kielessä hydrargyros, nestemäinen hopea, ja latinassa argentum vivum, elävä hopea. Keskiajalla, alkemian ja astrologian valtakaudella, elohopea yhdistettiin Merkurius-jumalaan ja hänen mukaansa nimettyyn Merkurius-planeettaan. Merkurius, kreikkalaisten Hermes, oli vilkasliikkeinen jumalien sanansaattaja ja kauppiaiden suojelija, joka tunnetaan siivillä varustetuista jalkineistaan ja päähineestään. Pian elohopea sai nimen mercurius ja alkemian kehittyessä muodostettiin elohopeaan liittyvät ja sen yhdisteitä tarkoittavat sanat yleensä mercurius-sanan johdannaisina. Siitä johtuvat myös monien kielten adjektiivit, joiden merkityksenä on elohopeaan liittyvän ohella haihtuva, epävakainen, oikullinen, vikkelä, "kuin elohopea".

Elohopea, ainoa tavanomaisessa lämpötilassa nestemäisenä esiintyvä metalli, on ollut ammoisista ajoista lähtien ihmisen ihmettelyn kohteena. Kiinalaiset tunsivat elohopean jo noin 2500 vuotta eKr. ja elohopeaa on löydetty myös egyptiläisestä haudasta noin vuodelta 1500 eKr. Vapaa elohopea on luonnossa harvinaista ja sitä on aikaisemmin valmistettu kuumentamalla sinoberia, punertavaa elohopeasulfidia. Dioskorides Pedanios (n. 40–n. 90 jKr.) kertoi, että sinoberikaivosten työläiset suojasivat suunsa ja nenänsä elohopeapitoisen ja vahingollisen pölyn hengittämiseltä. Samoihin aikoihin Plinius vanhempi (23–79 jKr.) varoitti elohopean myrkyllisyydestä.

Elohopeaa on käytetty aikaisemmin uskonnollisissa seremonioissa sekä voiteisiin sekoitettuna kauneuden ja sairauksien hoidossa. Varhaisimmat tiedot elohopean käytöstä sairauksien hoitoon ovat peräisin assyrialaisten resepteistä noin vuodelta 2000 eKr. Antiikin Kreikassa mm. Aristoteles (384–322 eKr.) ja Theophrastos (370–286 eKr.) tunsivat elohopean lääkkeenä. Vanhan Intian aikoina Charaka (n. 100 jKr.) ja Susruta (n. 300 jKr.) mainitsivat elohopean kirjoituksissaan ja nimittivät sitä metallien kuninkaaksi. Sen oikean käytön katsottiin antavan lääkärille jumalallisen voiman. Alkemian merkitys alkoi lisääntyä Intiassa vuodesta 500 alkaen ja eräässä noin vuonna 1400 ilmestyneessä kokoomateoksessa oli lukuisia lääkkeitä, jotka sisälsivät elohopeaa.

Kiinnostus elohopeaa kohtaan lisääntyi erityisesti arabialaisessa kulttuurissa keskiajan alkupuolella. Alkemistit uskoivat, että metalleja voitiin muuttaa toisiksi metalleiksi, varsinkin Saturnuksen vallitsemaa lyijyä Merkuriuksen vallitsemaksi elohopeaksi ja sitä edelleen Auringon vallitsemaksi kullaksi. Alkemistien suurena päämääränä oli löytää nämä muutokset mahdollistava taikakeino. Tästä yhä salaisena pysyneestä voimasta käytettiin alkemistien ajattelussa ja kirjallisuudessa monia eri nimityksiä, kuten viisasten kivi, suuri eliksiiri, punainen tinktuuri, kaikkivoipa yleisliuotin ja magisteriumi (ylivalta). Siihen uskottiin kätkeytyvän myös nuorentavaa ja elämää jatkavaa voimaa.

Arabialaiset alkemistit onnistuivat kehittämään uusia elohopean yhdisteitä. Metallisen elohopean lisäksi niistä käytettiin lääkkeinä mm. sublimaattia (merkurikloridi), kalomelia (merkurokloridi), punaista ja keltaista saostetta (merkurioksidin eri muotoja) sekä valkoista saostetta (merkuriammoniumkloridi). Yleisimmin elohopeaa käytettiin ulkonaisesti ihotautien hoitoon rasvaan sekoitettuna voiteena, joka tunnettiin länsimaissa nimellä Unguentum Saracenicum ("arabialainen voide"). Arabialaisen lääketieteen kukoistuskaudella Rhazes (n. 860–n. 930) suositteli sublimaattia ulkonaiseen käyttöön, mutta kalomelia hän määräsi sisällisesti ulostuslääkkeeksi. Avicenna eli Ibn Sina (980–1037) sanoi sublimaatin olevan vahvin tunnettu myrkky ja varoitti käyttämästä sitä sisällisesti. Myös Serapion eli Ibn Sarabi (n. 1050) kiinnitti huomiota sisällisesti annetun elohopean myrkyllisyyteen.

Länsimaiseen lääketieteeseen elohopea tuli keskiajalla. Theodorico Borgogni (1205–1298) käytti sitä ulkonaisesti lepran ihomuutosten hoitoon. Englannissa Gilbertus Anglicus opetti jo 1200-luvun lopulla metallista elohopeaa sisältävän salvan valmistusta. Aluksi elohopeapitoisia lääkkeitä käytettiinkin vain ulkonaisesti, lähinnä ihottumien, syyhyn ja muiden ihotautien hoitoon. Elohopeapitoinen harmaasalva oli vuosisatojen ajan myös päätäiden hoitomenetelmä ja lisäksi sitä käytettiin kihomatojen hoitoon peräaukon ympäristöön voideltuna. Eräs käyttöalue oli ilmeisesti jo varhain sisälmysmadot, joiden häätöön elohopeavalmisteita annettiin sisällisesti.

Elohopea maagisena parannuskeinona

Elohopeaa käytettiin lääkkeenä myös kansanomaisessa parannustoiminnassa. Seuraavassa eräitä suomalaiseen kansanparannukseen liittyviä mainintoja elohopean käytöstä. Koska se oli "kovista" välikappaleista ainoa juoksevassa muodossa oleva, uskottiin sen auttavan myös kaikkein vaikeimmissa taudeissa. Metallista elohopeaa pidettiinkin yleisesti tehokkaana maagisena parannuskeinona.

Pelästymisestä aiheutuneen sairauden hoidossa käytettiin saunassa kylvettämistä ja rukouksia, minkä jälkeen pantiin veteen elohopeaa, luettiin parannussanat, heitettiin vesi kolmen tien risteykseen ja luettiin manaussanat. (Rautu).

Pistoksen parantamisessa parantaja pani elohopeaa omaan pissiinsä ja antoi sitä sairaalle. (Nurmes).

Syyhyä parannettiin voiteella, johon pantiin suolaa, voita, vettä, tervaa, sianihraa, elävää hopeaa ja paria muuta ainetta, mitä tahansa, kaikkiaan yhdeksää lajia. Lukumäärä oli tärkeintä. (Viitasaari.)

Tyttäret saivat kasvonsa kauniiksi, kun pesivät ne lähteestä otetulla vedellä, johon oli pantu pisara elohopeaa. Pesuvesi oli viskattava rakennuksen pohjoispuolen seinään. (Heinävesi.)

Lapsen itkettäjä eli huudattaja parani lopulta, kun pantiin [linnun]sulan kynään elävää hopeaa ja ommeltiin se lapsen päänalaspolsterin nurkkaan. (Hailuoto.)

Väiveet ja täit ajettiin pois elohopealla, joka oli sekoitettu suolattomaan voihin. (Ganander 1788.)

Jos luu katkesi, niin otettiin elävää hopeaa. Se juotti luut yhteen, kun sitä otettiin sisällisesti. (Kolari.) Saamelaisten mukaan se oli hyvä lääke myös ruhjeissa. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Elohopea oli sisällisesti otettuna hyvää sisäisessä poltteessa. (Kolari.)

Saamelaisten mukaan elohopea oli avuksi silmille, jos niihin tuli kaihi tai ne rupeutuivat. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Jos joku piti elohopeaa mukanaan linnunsulan kynässä, niin saamelaisten mukaan manalaiset eli vainajahenget eivät pystyneet häneen. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Elohopea kuppataudin hoitona

Aivan uuteen arvoon elohopea kohosi, kun sitä sisältävillä lääkkeillä alettiin hoitaa kuppatautia, joka levisi Euroopassa nopeasti 1400-luvun lopusta alkaen. Ensimmäisenä sitä lienee käyttänyt anatomina tunnettu Giacomo Berengario (n. 1470 – n. 1550), mutta tunnetuksi se tuli erityisesti Theophrastus Paracelsuksen (1493–1541) ansiosta. Alkemian ihailija Paracelsus uskoi muutenkin elohopean ihmeitä tekevään voimaan ja hän piti elohopeaa, suolaa ja rikkiä kaikkien aineiden todellisina rakenneaineina.

Kuppataudin peruslääkityksenä oli noin 400 vuoden ajan Unguentum cinereum eli harmaasalva, jota valmistettiin hiertämällä rasvaan noin kolmasosa painosta metallista elohopeaa. Näin tehtyä voidetta hierottiin potilaan ihoon muutama gramma päivittäin, paikkaa aina vaihtaen. Elohopea vaikutti suurimmaksi osaksi ihon kautta imeytymällä, mutta osa joutui höyrystyneenä elimistöön keuhkojen kautta. Vaikutuksen nopeuttamiseksi oli 1500-luvun alkupuolella tapana pitää sairaita voitelemisen jälkeen lämmitettävässä kopissa tai tynnyrissä.

Pietro Andreas Mattioli (1501–1577) suositteli elohopeavalmisteita kuppatautiin sisällisesti jo vuonna 1540, mutta ne aiheuttivat hyvin usein kiusallista ripulia. Suun kautta annettavia lääkkeitä olivat metallista elohopeaa sisältävät pillerit tai jauheet, kalomelia eli merkurokloridia sisältävät jauheet tai sublimaattia eli merkurikloridia sisältävä liuos. Hoito oli pitkäaikaista ja sananparren mukaan "yksi yö Venuksen kanssa merkitsi loppuelämää Merkuriuksen kanssa".

Injektioruiskujen ja -neulojen kehityttyä annettiin elohopeavalmisteita 1850-luvulta alkaen myös ruiskeina, yleensä pakaralihakseen kerran viikossa. Lääkkeenä oli hienojakoista metallista elohopeaa tai kalomelia sisältävä öljy. Injektiopaikan tulehduksen vaara oli huomattava ja injektiot aiheuttivat paikallista kipua ja arkuutta. Harvinaisena menetelmänä käytettiin kalomelin antamista höyrystettynä hengitysilman mukana.

Elohopeavalmisteiden annostelu oli vaikeaa ja hoidosta aiheutuneet myrkytysoireet (lat. mercurialismus) olivat yleisiä. Toisaalta myrkytysoireiden ilmaantumista pidettiin toivottuna osoituksena lääkkeen tehosta ja lääkkeen annostusta säädeltiinkin niiden avulla. Tavallisin sivuoire oli lisääntynyt syljen eritys, jota pidettiin hyödyllisenä elimistöä puhdistavan vaikutuksensa vuoksi. Sen johdosta elohopeakuuria (lat. mercurialisatio) kutsuttiin yleisesti salivaatiohoidoksi (saliva, sylki, suom. syljetyshoito, ruots. dregelkur).

Lisääntyneen syljen erityksen lisäksi muita myrkytysoireita olivat ikenien tummuminen ja turpoaminen, niiden märkivät haavaumat, pahanhajuinen hengitys sekä hampaiden irtoaminen. Yleisoireita olivat hikoilu, oksennukset ja ripuli sekä pahimmassa tapauksessa virtsanerityksen tyrehtyminen. Sivuvaikutukset olivat usein pelättyjä, minkä vuoksi oli tapana sanoa: "Parempi tauti kuin hoito".

Ranskalainen Jean-Alfred Fournier (1832–1915), joka oli aikansa tunnetuin sukupuolitautien tutkija, vakiinnutti 1870-luvulla elohopeahoidossa käytetyn järjestelmän. Perushoidoksi muodostui 6–8 viikkoa kestävä kuuri, jonka jälkeen hoito oli keskeytettävä välillä liiallisten myrkytysoireiden välttämiseksi. Hoitokuurit oli toistettava aina noin 2 kuukauden välein. Jos potilas pysyi toistuvien kuurien seurauksena oireettomana kahden vuoden ajan, pidettiin häntä parantuneena ja hoito lopetettiin. Varsin usein potilaat keskeyttivät hoidon itse sivuvaikutusten vuoksi.

Elohopealaastari oli lyijylaastaria, johon oli lisätty metallista elohopeaa rasvaan sekoitettuna. Elohopealaastaria käytettiin paikallisesti lisähoitona kuppataudin aiheuttamissa rauhassuurentumissa, ihokyhmyissä ja maksan suurentumassa sekä malariaan liittyvässä pernan suurentumassa. Samoin käytettiin ammoniakki- eli ammoniumasetaattilaastaria, johon oli lisätty elohopeaa, paikallisesti kuppataudin aiheuttamiin kudosturvottumiin. Myös elohopealaastarit saattoivat aiheuttaa myrkytysoireita ja ammoniakki-elohopealaastari oli usein ihoa ärsyttävää.

Kun kuppataudin kolmannen vaiheen oireisto tunnistettiin ja sitä alettiin hoitaa elohopeavalmisteilla, yhdistettiin niihin tavallisesti jodin antaminen suun kautta kaliumjodidin muodossa. Tunnettu kuppataudin lääke oli ns. "kakkosen mikstuura", kaliumjodidin ja elohopeavalmisteen sekoitus. Tulokset eivät olleet yleensä mainittavia. Kuppataudin hoidossa saavutettiin merkittävä parannus vasta 1910-luvulla arseenipitoisen Salvarsanin tai Neosalvarsanin sekä vismuttiruiskeiden yhdistelmällä. Lopullinen läpimurto oli penisilliinin käyttöön otto 1940-luvun lopulla.

Muista bakteeritaudeista kurkkumätää on myös yritetty hoitaa elohopeavalmisteilla. Parhaaksi valmisteeksi todettiin elohopeasyanidi (syaanivetyhapon elohopeasuola), jota annettiin suun kautta liuoksena ja paikallisesti kurlausnesteenä. Hoidon oli kehittänyt saksalainen lääkäri Erichsen vuonna 1875 ja sitä käytti 1880-luvun alkupuolella mm. ruotsalainen lääkäri Hj. Selldén, joka julkaisi siitä väitöskirjan 143 tapauksen perusteella vuonna 1886. Hoitoa pidettiin kuvausten perusteella hyödyllisenä ja kuolleisuutta alentavana, mutta siitä ei tullut kuitenkaan pysyvää menetelmää.

Elohopea puhdistavana hoitona

Syljeneritystä ja ripulia aiheuttavan "puhdistavan" ominaisuutensa vuoksi elohopeavalmisteet saivat suuren suosion lääketieteessä ja myös kansanomaisessa lääkinnässä. Elohopeavalmisteita ja erityisesti kalomelia käytettiinkin kolmen vuosisadan ajan ulostavina lääkkeinä. Yhdysvalloissa Benjamin Rush (1745–1813) teki elohopean käytön yleisesti tunnetuksi. Hän piti kalomelia vuonna 1791 turvallisena yleislääkkeenä, joka kuului varusteena jokaisen lääkärin laukkuun. Eräs ulostuslääkkeenä tunnettu lääke oli "siniset pillerit" (engl. blue pills), jotka sisälsivät 750 mikrogrammaa kalomelia sekä lakritsijuurta, ruusuvettä, kuivattuja ruusun terälehtiä, hunajaa ja sokeria. Näitä pillereitä käytettiin 1800-luvulla myös melankolian hoitoon. Mm. Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincoln (1809–1865) kärsi niitä saatuaan elohopeamyrkytyksen oireista. Erään tilaston mukaan vuosina 1891–1892 Yhdysvalloissa käytettiin 12 kuukauden aikana yhteensä 5900 kg kalomelia ja muita elohopeapitoisia lääkkeitä.

Varsinkin anglosaksisen kulttuurin piirissä puhdistavia lääkkeitä pidettiin tärkeinä lapsilla hampaidensaannin aikana. Sen vuoksi lapsille annettiin usein vuosikausia kalomelia tai metallista elohopeaa sisältävää hampaidensaantipulveria, "teething powder". Elohopeapitoisen lääkityksen käyttö ei ollut tuntematonta myöskään Suomessa. Vielä 1930-luvulla on hampaita saaville lapsille kirjoitettu seuraavanlaista lääkettä: Santonin. 0,01, Calomel. 0,02, Sacch. lactic. 0,05, mf. pulv. dr. tal. dos. N:o X s. Ohjeena oli pulveri 3:sti päivässä. (Suistamon apteekki 14.5.1935, määr. tri Koste). Eräs lapsille käytetty lääke oli Hydrargyrum cum Creta, "harmaa pulveri", jossa oli 1 osa metallista elohopeaa ja 2 osaa jauhettua kalkkia. Kiinassa on käytetty kauan aikaa ulostuslääkettä "geng yi wan" ("kylpyhuonepillerit"), joka sisältää Aloe veraa, elohopeasuoloja ja tärkkelystä suhteessa 4:3:3.

Vähitellen alettiin epäillä, että hampaidensaantipulveri saattoi aiheuttaa kroonisen elohopeamyrkytyksen, jonka seurauksena lapsille ilmaantui ns. "pink disease" eli "Swift’s disease" yleisoireineen. Taudista käytettiin tavallisesti nimitystä acrodynia ja vaihtoehtoisesti erythredema polyneuropathy. Taudille oli ominaista raajojen kärkiosissa esiintyvä punoitus sekä kivut ja hermovauriot. Acrodynian taudinkuva oli todettu Ranskassa jo vuonna 1828 ja elohopeaa oli epäilty sen aiheuttajaksi jo vuonna 1846. Taudin ja elohopeamyrkytyksen oireiden samankaltaisuuteen kiinnitettiin huomiota jälleen vuonna 1922. Elohopeapitoisen hampaidensaantipulverin käyttö kiellettiin Yhdysvalloissa 1930-luvulla sekä Britanniassa ja muualla Yhdistyneissä Kuningaskunnissa 1950-luvulla. Sen jälkeen taudin esiintyminen näissä maissa loppui lähes kokonaan.

Asiaa tutkittaessa Warkany totesi vuonna 1945, että altistuminen elohopealle oli osoitettavissa lähes kaikissa akrodyniatapauksissa. Myöhemmin Warkany ja Hubbard totesivat 1950- ja 1960-luvuilla, että akrodyniaa esiintyi vain noin 1/500 osalla elohopealle altistuneista. Elohopeamittauksissa todettiin ristiriitaisuuksia. Kaikilla akrodyniapotilailla ei todettu elohopeaa virtsassa ja toisaalta myös kontrolliryhmässä ilmeni elohopean erittymistä virtsaan. Vasta kun tutkimusmenetelmät paranivat, todettiin elohopeaa kaikkien akrodyniatapausten virtsassa. Osassa todetuista tapauksista elohopea oli peräisin sisämaaleista, joihin oli lisätty fenyylielohopeapropionaattia homeiden kasvun estämiseksi.

Toinen pitkäaikaisesta elohopean saannista lapsille aiheutunut sairaus oli pysyväksi jäänyt "Young´s syndrome". Siinä epiteelin kehityshäiriöt olivat syynä kroonisiin nenän sivuonteloiden ja keuhkoputkien tulehduksiin, keuhkoputkien laajentumiin sekä siittiöiden katoon. Oireyhtymä väheni voimakkaasti kun elohopeapitoiset hampaidensaantipulverit kiellettiin 1950-luvulla Englannissa.

Virtsaneritystä lisäävät elohopeavalmisteet

Paracelsus oli todennut jo vuonna 1515, että suun kautta annetut elohopeavalmisteet lisäsivät virtsan eritystä, mutta niiden käyttö tähän tarkoitukseen jäi satunnaiseksi. Lazare Rivière (1589–1655) käytti kuitenkin kalomelia virtsan erityksen lisäämiseksi 1600-luvun puolivälissä. Asia havaittiin uudelleen 1800-luvun alkupuolella ja Jendrassik kiinnitti siihen huomiota jälleen vuonna 1886. Kalomelia oli kuitenkin annettava suun kautta niin suurina annoksina, että se aiheutti usein ripulia ja myrkytysoireita, ja lihakseen annetut ruiskeet olivat kovin kivuliaita. Yhdysvalloissa kuppataudin hoitoon kasviöljyseoksena käytetty merkurisalisyylihappo oli melko hyvin siedettyä.

Alfred Vogl havaitsi vuonna 1919, samoin kuin Saxl ja Heilig vuonna 1920, että myös eräät uudet ja paremmin siedetyt orgaaniset elohopeavalmisteet olivat voimakkaasti virtsaneritystä lisääviä. Osa niistä soveltui vesiliukoisina laskimoon ruiskutettavaksi. Eräiden valmisteiden kohdalla samanaikainen teofylliinin antaminen paransi vielä virtsaneritystä lisäävää tehoa. Näiden havaintojen perusteella kehitettiinkin 1920-luvulla eräitä teofylliinin kanssa laskimoon annettavia sekä yksinään lihakseen annettavia valmisteita, jotka olivat yleensä tehokkaita ja hyvin siedettyjä. Valmisteiden kauppanimiä olivat mm. Diurgan, Mersalyl, Novasurol, Novurit ja Salyrgan.

Ruiskeisiin liittyvät haitat saivat lääketehtaat kehittämään myös parempia suun kautta annettavia, virtsaneritystä lisääviä lääkeaineita. Esimerkkinä näistä voidaan mainita vielä 1950-luvun puolivälissä markkinoille tullut lääketehdas Ferrosanin valmiste Oradon. Sen vaikuttavana aineena oli 3-hydroksimerkuri-2-metoksi-succinimidopropan-theophyllin. Lääkkeen tehon kerrottiin olevan siihenastisia paremman, ilman että se kuitenkaan aiheutti enemmän sivuvaikutuksia, kuten pahoinvointia, oksennusta ja ripulia. Vasta 1950-luvulla kehitetyt elohopeavapaat tiatsidit, joita voitiin antaa suun kautta, syrjäyttivät lopulta elohopeavalmisteet.

Amalgaamit ja hampaiden reikien täyttö

Plinius vanhempi (23–79 jKr.) on jo maininnut amalgaamin, elohopean ja muiden metallien muodostaman kiinteän seoksen. Kiinalaisissa kirjoituksissa on maininta hammasamalgaamista vuonna 659 jKr., samoin vuosina 1108 ja 1578. Kiinassa käytetyssä amalgaamissa oli 100 osaa elohopeaa, 45 osaa hopeaa ja 900 osaa tinaa. Euroopassa saksalainen Johann Stocker mainitsee amalgaamin vuonna 1528.

Hampaan reikien täyttämiseen käytettiin aikaisemmin vahaa ja hartsia sekä 1400-luvun puolivälistä lehtikultaa ja lyijyä. Lyijyn käyttö aiheutti vaurioita täytettävän reiän seinämissä ja karies yleensä uusiutui melko nopeasti. Menetelmän seurauksena hampaan reikien täyttöä nimitettiin aina 1900-luvun puoliväliin saakka plombeeraukseksi (lat. plumbum, lyijy, ransk. plomber, täyttää lyijyllä hampaassa oleva reikä). Italialainen lääkäri Giovanni d’Arcoli eli Johannes Arculanus (k. noin 1458) otti vuonna 1427 käyttöön hampaanreikien täyttämisen lehtikullalla. Taipuisa ja adhesiivinen lehtikulta voitiin pakata reikään melko hyvin, varsinkin jos se vielä kuumennettiin ennen käyttöä. Menetelmä oli kuitenkin kallis.

Ranskalaiset Crawcour-veljekset oppivat vuonna 1833 sekoittamaan hopearahasta veistettyjä lastuja elohopeaan, jolloin syntyi muovailtava, nopeasti kivikovaksi kovettuva massa. He lähtivät kauppaamaan ainetta, "Royal Mineral Succedaneum", Yhdysvaltoihin. Kun alussa esiintyneiden vaikeuksien jälkeen karioituneita hampaita opittiin valmistelemaan kunnolla ennen täyttöä, tunnustettiin amalgaami käyttökelpoiseksi hampaiden paikkausaineeksi. Amalgaami oli huomattavasti halvempi reikien täyttöaine kuin lehtikulta. Seurauksena oli ankara taloudellinen taistelu, joka päättyi amalgaamin voittoon.

Elohopean tunnettu myrkyllisyys johti tietenkin ajatukset heti myös amalgaamipaikkojen mahdolliseen myrkyllisyyteen. Fougelberg oli jo vuonna 1849 pohtinut, että syljen amalgaamissa aiheuttamat muutokset voisivat vahingoittaa sekä hammasta että terveyttä yleisesti. Mitään selkeitä haittoja ei kuitenkaan ollut todettavissa. Kun vielä yhdysvaltalainen Greene Vardiman Black (1836–1915) onnistui kehittämään vuonna 1895 amalgaamin, josta vapautui vähemmän elohopeaa kuin aikaisemmista, tuli amalgaamista pääasiallinen "plombeerausaine" aina 1900-luvun loppupuolelle saakka.

Uusi amalgaamitaistelu alkoi 1920-luvulla. Saksalainen kemisti Alfred Stock (1876–1946) väitti nimittäin vuonna 1926, että ns. kupariamalgaamista valmistetuista hampaiden paikoista voi irrota elohopeaa, joka voi aiheuttaa vakavia terveysongelmia. Sen jälkeen keskustelu aiheesta on aaltoillut laidasta toiseen. Myös ns. hopea-amalgaami nousi keskustelujen kohteeksi 1980-luvun alkutaitteessa Ruotsissa.

Todisteet terveyshaittojen puolesta ja vastaan eivät ole olleet yleisesti ottaen kiistattomia, mutta myös varmoilta vaikuttavia haittatapauksia on todettu. Oireet, joihin vedotaan, ovat usein yleisiä ihmisen huonovointisuuden ilmaisimia, ja niiden takana voivat olla lukemattomat syyt psyykkisistä rasitusilmiöistä alkaen. Elohopeamäärien mittaukset verestä, eritteistä ja hiuksista ovat antaneet ristiriitaisia tuloksia oireisiin verrattuna.

On kuitenkin varmaa, että amalgaamipaikoista joutuu elohopeaa ruoansulatuskanavaan. Paikat kuluvat vähitellen ja toisaalta on todettu, että myös amalgaamissa elohopean määrä vähenee lähellä pintaa olevissa osissa vuosien mittaan. Kysymys onkin siitä, onko hammaspaikoista elimistöön joutuva elohopeamäärä merkityksellinen ja haitallinen yksinään tai muualta elimistöön tulevan elohopean lisänä. Ja kun elohopea on haitallinen aine, onko sen käytöstä paikkausaineena saatava hyöty suurempi kuin sen käytöstä mahdollisesti aiheutuva haitta.

Metallisen elohopean imeytymistä ruoansulatuskanavasta elimistöön on pidetty merkityksettömänä. Sen sijaan orgaaniset elohopeayhdisteet ovat varmasti haitallisia. Tieto siitä, miten metallinen elohopea voisi muuttua ruoansulatuskanavassa orgaaniseen muotoon elimistön omien tai mikrobien biologisten prosessien seurauksena, on kuitenkin ollut yhä puutteellista. Jorma Leistevuon väitöskirja vuonna 2002 on antanut lisätietoja asiasta: Hampaiden amalgaamitäytteistä vapautuu elohopeaa ja myös suun bakteerit voivat muuttaa sitä orgaanisiksi yhdisteiksi.

Elohopeayhdisteet antiseptisinä aineina

Bakteriologian kehittyminen 1800-luvun lopulla johti laajaan tutkimukseen ja kokeiluun bakteereja tappavien aineiden löytämiseksi. Silloin mielenkiinto kohdistui myös elohopeavalmisteisiin, joista osa todettiin nopeasti antiseptisiksi eli bakteereita tappaviksi.

Sublimaatti tehosi bakteereihin kasvua estävästi jo 1:100 000 vahvuisena liuoksena, mutta desinfioivana sitä oli käytettävä yleensä 1:1000 vahvuisena. Se soveltui käsien ja ihon sekä vaatteiden desinfiointiin. Eräs käytetty valmiste oli eosiinilla punaiseksi värjätyt Angerer-Pastillit, joissa oli puolet sublimaattia ja puolet ruokasuolaa. Pastilleista valmistetussa liuoksessa muodostuva kaksoissuola Na2HgCl4 voimisti desinfioivaa tehoa. Tuberkuloottisten huoneiden pesemiseen käytettiin 5-kertaista vahvuutta eli 1:200 vahvuista liuosta.

Saksalainen Fürbringer suositteli vuonna 1888 kirurgiseen käsien desinfiointiin pesua 4 minuutin ajan 70 % alkoholilla ja 3 minuutina ajan 0,1 % sublimaattiliuoksella. Sublimaatti aiheutti kuitenkin usein ihottumia käsiin, mikä oli tärkeä syy kumista valmistettujen leikkauskäsineiden käyttöön ottoon.

Leikkausalueen ihon puhdistukseen käytettiin fluoreseiinilla värjättyä merkurokromin eli dibrom-oxymerkurin 2%:sta liuosta, jolla oli sama teho kuin 5 %:lla jodispriillä. Merkurokromiliuos oli kivuton iholla, mutta se värjäsi ihon voimakkaasti punaiseksi. Värin sai poistetuksi natriumhypokloriittiliuoksella. Merkurokromin 1%:nen liuos sopi myös limakalvojen ja virtsarakon käsittelyyn.

Trakooman hoitoon käytettiin 1700-luvulta alkaen silmävoiteita, joissa eräissä oli vaikuttavana aineena mercurius praecipitatus albus (elohopean valkoinen saostuma eli merkuriammoniumkloridi, toiselta nimeltään hydrargyrum chloramidatum). Se tunnettiin "Valkoisen presipitaattisalvan" nimellä vielä 1930-luvulla ihon sienitautien hoidossa. Kraupa käytti elohopean oxysyanaattia 1:5000 -vahvuisena liuoksena silmissä mahdollisten märkäbakteerien hävittämiseen ennen kaihileikkausta. Unguentum hydrargyri oxidi flavi eli Unguentum Pagenstecheri, keltainen silmäsalva, sisälsi n. 10 % keltaista merkurioksidia. Se oli yleinen lääke silmän sidekalvon tulehdusten hoidossa.

Elohopeapitoinen tiomersaali eli mertiolaatti on säilyttänyt näihin päiviin asti asemansa rokotteiden säilytysaineena. Elohopeavalmisteita käytettiin 1900-luvun alussa myös katgutin steriloimiseen, koska se ei kovettanut katgutia samalla tavalla kuin esim. formaliini.

Ulkonaisesti aikaisemmin käytettyjä valmisteita ovat olleet myös Donovanin liuos eli Liquor Arsenii et Hydrargyri Iodidi, joka sisältää arseeni- ja elohopeajodidia 1 %:n kumpaakin, sekä elohopeajodidi (Mercuric iodide), joka oli suosittu valmiste 1900-luvun alkutaitteessa.

Elohopea ympäristöongelmana

Viittasin jo aikaisemmin eräisiin haittoihin, joita elohopean valmistus, prosessointi ja käyttö ovat aiheuttaneet elin- ja työympäristössä. Elohopean käyttö ja merkitys lisääntyivät erityisesti 1600-luvulta alkaen tieteen ja teollisuuden kehittymisen seurauksena. Vähitellen valmistettiin yhä uusia epäorgaanisia ja myöhemmin myös orgaanisia elohopeayhdisteitä sekä lääketieteen että teollisuuden käyttöön.

Elohopeamyrkytyksiä ilmenikin yleisesti alkemistien ja myöhemmin kemian laboratorioissa sekä elohopeapitoisia aineita valmistavassa ja käsittelevässä teollisuudessa. Ympäristöön elohopeaa levisi ilman mukana pölynä avoimista kaivoksista ja höyryinä metallinvalmistuslaitoksista. Alaskan inuiittien elimistössä on ollut luulöydösten mukaan merkittäviä määriä elohopeaa jo vuoden 400 jKr. vaiheilla. Mahdollisesti elohopea on levinnyt sinne ilmavirtojen mukana samoin kuin Grönlannin mannerjäässä todettu lyijy. Aivan viime aikojen havainnot tukevatkin tätä käsitystä.

Augsburgilainen lääkäri Ellenbog laati vuonna 1473 ennen kaikkea kultasepille tarkoitetun kirjoituksen "Von den giftigen besen Tempffen und Reuchen". Se sisältää neuvoja siitä, miten tulee suojautua hiilenpölyltä sekä lyijyn, elohopean ja typpihapon höyryiltä. Kirjoitus lienee vanhin ammattihygieniaan liittyvä ohjelehtinen. Paracelsuksen kirjoituksissa puhutaan elohopean haitoista 1500-luvun alkupuolella ja ammattitautien tutkija Bernardino Ramazzini (1633–1714) kiinnitti niihin huomiota vuonna 1713. Elohopeamyrkytykset Nürnbergin ja Fürthin peilitehtaissa saivat vuonna 1847 aikaan Saksan Baijerissa ensimmäiset työsuojeluohjeet. Sisätautilääkäri Alfred Kussmaul (1822–1902) kuvasi nämä myrkytykset vuonna 1861.

Aikaisemmin hatuntekijät saivat usein elohopeamyrkytyksen, käytettyään elohopeasuoloja huovan valmistamiseen kaniinin karvoista. Oireina oli ärtyneisyyttä, muistin menetystä, masennusta, tuskaisuutta ja persoonallisuuden muutoksia. Tätä mielentilan häiriönä esiintyvää elohopeamyrkytystä nimitettiin erethismiksi (kreik. eretho, ärsyttää, erethismus, ärtyneisyys) ja se oli pohjana tunnetulle sananparrelle "Hullu kuin hatuntekijä". Asia on saanut muistomerkkinsä englantilaisen lastenkirjailijan Lewis Carrollin (1832–1898, oik. nimeltään Charles Lutwidge Dogson) satukirjassa Liisa Ihmemaassa (Alice’s Adventures In Wonderland, 1865) esiintyvässä Hullussa hatuntekijässä.

Sublimaattia käytettiin 0,75 % -liuoksena puutavaran lahonestämiseen jo vuonna 1832, jolloin irlantilainen kemisti J. H. Kyan (1774–1850) patentoi sen. Menetelmää sanottiin keksijänsä mukaan kyanisoimiseksi. Silloin ei vielä tiedetty, että menetelmä perustui lahottajasienten toiminnan estämiseen. Samaan perustui myös fenyylimerkuriasetaatin käyttö kasvien ja hedelmäpuiden ruiskuttamiseen kasvituholaisten hävittämiseksi, siemenviljan peittaamiseen, kankaiden säilöntäaineena sekä homeen ja levien kasvua ehkäisevänä lisäaineena venemaaleissa. Tarvittavien aineiden valmistaminen ja niiden käyttö ovat aiheuttaneet elohopeamyrkytyksiä työntekijöille ja levittäneet elohopeaa ympäristöön.

Teollisuudessa elohopeaa on käytetty laajamittaisesti mm. kloorikaasun ja lipeän valmistuksessa ruokasuolasta. Samoin elohopeayhdisteitä on käytetty estämään paperinvalmistuksessa mikrobeista johtuvaa puu- ja paperimassan limoittumista. Teollisuuden prosesseissa käytettyjä epäorgaanisia ja orgaanisia elohopeayhdisteitä on joutuneet suurina määrinä maaperään, vesistöihin ja myös ilmaan. Sen lisäksi elohopeaa on joutunut vesistöihin mm. kaivostoiminnan, tekoaltaiden rakentamisen ja soiden kuivattamisen seurauksena. Nykyään suuri osa luonnossa olevasta elohopeasta tulee laskeutumana ilmaan tapahtuvista päästöistä ja ainakin paikoin se on pääasiallinen syy maaperän elohopean jatkuvaan lisäykseen. Vedessä ja maaperässä mikro-organismit muuttavat elohopeayhdisteitä orgaanisiksi yhdisteiksi, jotka kulkeutuvat haitallisina pitoisuuksina ravintoketjuun, lopulta kaloihin ja muihin veden eläviin, joita käytetään ihmisten ravintona.

Japanissa Kiushun saarella olevassa Minamatan lahdessa ilmeni vuosina 1953–1960 kalojen ja simpukoiden kuolemia. Vuonna 1956 todettiin ihmisten sairastuneen keskushermostoa tuhoavaan tautiin syötyään orgaanisia elohopeayhdisteitä sisältäviä kaloja ja simpukoita. Samantapaisia oireita todettiin myös merilinnuilla ja kissoilla. Saastumiseen olivat syynä kemiallisia yhdisteitä valmistaneen Chisso-yhtymän jätevedet. Saastepäästöt loppuivat vasta 1969 muutetun lainsäädännön jälkeen. Vuoden 1992 alkuun mennessä oli virallisesti myönnetty 2252 sairaustapausta, joista 1228 oli johtanut kuolemaan. Sairaustapauksia on mahdollisesti ollut yli 10 000. Irakissa todettiin vuonna 1971 elohopeayhdisteillä peitatun siemenviljan käytöstä ravinnoksi aiheutunut myrkytyskatastrofi, jossa 459 ihmistä kuoli ja tuhannet saivat pysyviä hermostovaurioita. Suomessa on annettu suosituksia kalojen käytön rajoittamiseksi ravintona paperiteollisuuden päästöistä aiheutuneiden elohopeapitoisuuksien vuoksi.

Elohopea on muodostanut selvästi terveysvaaran myös sitä käsitelleille hammaslääkäreille ja hammashoitajille. Hammaslääkärin työhön liittyvä elohopea on aikanaan ollut myös merkittävä ympäristöhaitta, sillä sitä on joutunut maaperään ja ennen kaikkea vesistöihin vapaana elohopeana ja amalgaamin jätteenä. Ongelma on vähentynyt, kun amalgaamin käytöstä hampaiden paikkauksessa on luovuttu yhä enemmän erityisesti 1990-luvulta alkaen. Vainajien tuhkaaminen eli polttohautaus on levittänyt ja levittää yhä huomattavia määriä höyrystyvää elohopeaa ilmaan ja sieltä edelleen luontoon.

Rikkoutuneista kuumemittareista lattialautojen väleihin joutunut elohopea on muodostanut vanhoissa sairaaloissa myrkytysvaaran elohopeahöyryjen seurauksena. Vaikka lämpömittareissa ei ole, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, ollut elohopeaa enää vuosikymmeniin, puhuvat jopa sääasiantuntijat yhä edelleen elohopean nousemisesta ja laskemisesta. Metallisen elohopeaan lasiputkessa olevaa pylvästä käytettiin aikaisemmin myös painetason määrittämiseen ilmanpaineen mittareissa (ilmapuntareissa eli barometreissa) ja verenpainemittareissa. Verenpainemittarien elohopea on ollut esillä mahdollisena ympäristömyrkkynä, mutta ilmanpaineen mittarien kohdalla vastaavaa huolta ei ole tullut esiin. Elohopeaa sisältäneet pienoisparistot ovat aikaisemmin aiheuttaneet myrkytysvaaran paristoja nielleille lapsille. Myrkytysoireiden lisäksi elohopea ja sen yhdisteet voivat aiheuttaa allergisia reaktioita, jotka eivät ole kovin yleisiä.

Yhdysvaltalaiset tutkijat ovat vuonna 1999 onnistuneet siirtämään Deinococcus radiodurans -bakteeriin neljä geeniä, joiden ansiosta se pystyy hajottamaan myrkyllisiä kemikaaleja ja muuntamaan myös elohopeaa ja sen yhdisteitä vähemmän haitalliseen muotoon. Tavoitteena on käyttää bakteeria myrkkyjen saastuttamien maa-alueiden puhdistukseen.

Yhteenveto

Elohopealääkityksen hyöty kuppataudin hoidossa on ollut kyseenalainen. Puhdistavana hoitona ja hampaidensaantipulverina se on ollut hyödytön ja haitallinen. Siitä on ollut selvästi apua turvotusten hoidossa, hammasamalgaamina ja ulkoisesti käytettyinä antiseptisinä aineina, ja niissä myös haitat ovat olleet melko vähäiset. Teollisessa toiminnassa elohopea on ollut aikanaan hyödyllistä, mutta se on aiheuttanut runsaasti altistumista työntekijöille. Ympäristöön joutuneena elohopeasta ja sen yhdisteistä on ollut myrkyllisyytensä takia suurta haittaa sekä luonnolle että ihmisille.

Kirjoitus on valmistunut syyskuussa 2002 esityönä esitelmälle "Merkuriuksen seikkailut lääketieteen maailmassa" Hammaslääketiede – Odontologi 2002 -tapahtumassa 8.11.2002, järjestäjänä Suomen Hammaslääkäriseura Apollonia..

Julkaistu lyhennettynä: Suomen Hammaslääkärilehti 2003: 6: 280–284.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: En bok om gifter och förgiftningar. Del 2. Gifter på gott och ont. Prismaserien. Lund 1974.

Brummer, P.: Elohopea lääkkeenä. Teoksessa: Lääketieteen historiaa tarinoina. Leiras Oy, Turku. Helsinki 1983.

Cowen, D. L. and Helfand, W. H.: Pharmacy, An Illustrated History. Harry N. Abrams, New York, Printed in Japan 1990.

Dalén, P.: En amalgamsanering 1916. Svensk Medicinhistorisk Tidskrift Vol. 4 Nr 1, 219–223, 2000. Trelleborg 2000.

Hako, M. (toim): Kansanomainen lääkintätietous. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 229, 4 Osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Turku 1957.

Hendry, W. F., Hern, R. P. A. and Cole, P. J.: Was Young’s syndrome caused by exposure to mercury in childhood? British Medical Journal No 6919, Vol. 307: 1579–1582 (1993).

Komulainen, M. ym.: Elohopea allergeenina ja ympäristömyrkkynä. Suomen Lääkärilehti 1992: 3: 156–162.

Leistevuo, J.: Dental Amalgam Fillings: Inorganic and Organic Mercury in the Oral and Gastrointestinal Environment (Hammasamalgaamipaikat: epäorgaaninen ja orgaaninen elohopea suussa ja suolistossa). 2002.

Linder, J.: Avhandling om gifter (De Venenis). Översatt av Arne Jönsson och Arne Olsson. Apotekarsocieteten. Kristianstan 1998.

Lüdy-Tenger, F.: Alchemistische und Chemistische Zeichen. Berlin 1928. Neudruck, Würzburg 1973.

Mann, J.: Murha, taikuus ja lääkintä – Lääkeaineiden historiaa. Art House. Helsinki 2002.

Martinez, D., Lohs, K.: Gift. Magie und Realität, Nutzen und Verderben. Edition Leipzig. Zwickau 1985.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleideung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin-München 1949.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Møller, K.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. udgave. Nyt Nordisk Forlag – Arnold Busck, Kjøbenhavn 1946.

Oradon, uusi peroraalinen elohopeadiuretikum. [Ilmoitus.] Duodecim Vol. 72 (1956): 275–276

Porter, R. (ed.): Cambridge Illustrated History of Medicine. Cambridge University Press. First published 1996. Cambridge 1996.

Relander, K.: Toht. Selldénin havainnot elohopeacyaniidin käyttämisessä difteriassa. Duodecim Vol. 3 (1886): 110–111.

Ring, M. E.: Geschichte der Zahnmedizin. Könemann. Printed in Hong Kong, China, 1997. [Alkuperäinen teos: Dentistry 1985.]

Suomen Farmakopea, Kuudes painos – Pharmacopoea Fennica, Editio sexta. Helsinki 1937.

Turi, J.: Kertomus saamelaisista. Saamen kielestä suomentanut Samuli Aikio. (Alkuperäinen teos. Muittalus samid birra, 1910.) WSOY Porvoo–Helsinki–Juva, Porvoo 1979.

Widström, E.: Amalgaami huolestuttaa Ruotsissa. Suomen Lääkärilehti 1992: 21: 1993–1995.

Vuorinen, H. S.: Tauti(n)en historia. Vastapaino. Jyväskylä 2002.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON

Lue lisää

Kiitos, vaivannäöstänne faktaa on hyvä lukea.

Tuntuu että tässä asiassa pimitetään oikeasti tietoa!

Hakaneula Ulla kirjoitti:

Kiitos, vaivannäöstänne faktaa on hyvä lukea.

Tuntuu että tässä asiassa pimitetään oikeasti tietoa!

tästä lisää!


AMALGAAMISAIRAUS

Miksi sairastutaan
Oireet
Riskitekijöitä
Suojaavia tekijöitä
Neuvoja sairastuneille
Korvaavia materiaaleja
Lähteitä
Linkkejä


1. Miksi sairastutaan
Elohopea on yksi myrkyllisimmistä aineista. Silti sitä laitetaan ihmisten suihin. Amalgaamipaikoista noin puolet on elohopeaa. Lisäksi niissä on muita myrkyllisiä aineita, kuten tinaa.
Amalgaamia on pidetty turvallisena paikkamateriaalina, sillä siihen käytetyt aineet sitoutuvat erittäin pysyväksi yhdistelmäksi. Siitä haihtuu normaalioloissa ja kunnolla valmistettuna pieniä määriä elohopeaa. On arvioitu, että noin 75% ihmisestä poistuvasta elohopeasta olisi peräisin paikoista. Myös muut komponentit vapautuvat vähäisessä määrin. Tästä ei ilmeisesti aiheudu valtaväestölle tunnistettavia oireita.

Amalgaamista vapautuvien aineiden määrä ja niiden sietokyky on kuitenkin yksilöllistä. Lisäksi muut elimistön kuormitustekijät alentavat kestävyyttä. Sairastuminen tapahtuu vähitellen, mikä antaakin aiheen epäillä, että amalgaami heikentää myös niiden terveydentilaa, jotka eivät ole sairastuneet. Amalgaamin erityinen vaarallisuus voi piillä siinä, että se vaikuttaa koko ajan antamatta puolustusmekanismien välillä levätä.

Amalgaamisairaus on yksi ympäristösairauden muoto, jossa sairastumistavalla on selvästi vaikutusta oireiden laatuun. Vapautuva elohopeahöyry kulkeutuu keuhkoihin ja sieltä verenkiertoon, jossa se on vielä vapaassa muodossa. Sellaisena se kykenee läpäisemään veri-aivoesteen ja pääsee vaikuttamaan keskushermostoon mm. häiriten hermovälittäjäaineiden toimintaa. Siellä sitouduttuaan se tulee hyvin hitaasti takaisin veri-aivoesteen läpi. Veri kuljettaa sen jokaiseen soluun, jossa se häiritsee entsyymien ja hormonien toimintaa sekä sekoittaa immuunijärjestelmää. Elohopea etenee myös hermoja pitkin. Syljen mukana kulkeva osa metyloituu osittain suolistossa orgaaniseksi ja vaikuttaa kuten ravinnosta saatu.

2. Oireita
Eräässä kyselytutkimuksessa, jonka on tehnyt Mats Hanson (1986), mainittiin yleisimmin seuraavat oireet. Suluissa on prosentuaalinen osuus niistä, jotka kokivat tilanteen tulleen paremmaksi paikkojen vaihdon jälkeen.

oire (parempi paikkojen vaihdon jälkeen)
nivel- ja lihassäryt (75)
väsymys (81)
huimaus (87)
päänsärky, paino pään päällä (84)
vatsa- ja suolistovaivat (77)
silmävaivat, näkövaikeudet (71)
kirvelyä ja haavoja suussa (83)
sydänvaivat, verenkiertohäiriöt (85)
muistamattomuus (57)
hengitysvaikeudet, astma (82)
kuulovaikeudet (63)
masennus (82)
keskittymisvaikeudet (72)
ihottuma, kutina, haavat (85)
säryt (74)
niskavaivat (84)
levottomuus, hermostuneisuus (76)
univaikeudet (81)
ahdistuneisuus (84)
metallin maku suussa (85)
lihasvapina, nykimiset (80)
kouristukset (72)
infektioalttius (82)
...



Lähde: Mats Hanson, Förändringar i hälsotillståndet efter utbyte av giftiga tandfyllningsmaterial, Tf-bladet Nr 1, 1986
Oireisto on hyvin samanlainen kuin muissakin ympäristösairauksissa. Lisänä ovat elohopean suoraan aiheuttamat vauriot, jotka ilmenevät hyvin samanlaisina kuin mitä ammatissaan elohopeasta sairastuneilla on.

Jotkin harvinaiset sairaudet voivat myös aiheuttaa samanlaisia oireita.

On olemassa viitteitä siitä, että Alzheimerin tauti voisi olla elohopean aiheuttama.

3. Riskitekijöitä
Haihtumisen lisäksi amalgaamista vapautuu aineita korroosion seurauksena, jonka aiheuttaa ns. suugalvanismi, jossa eri metallit muodostavat akun tavoin toimivia sähköisiä pareja.
Elohopean haihtumista lisää:

kuuma ruoka ja juoma
pureskelu (purukumi, usein syöminen, hampaiden narskutus)
hampaiden harjaus usein
saunominen (toisaalta se auttaa elohopean poistumista)
Korroosiota lisää:

kultapaikat ja muut metallit suussa
huonosti tehty huokoinen paikka
alhainen syljeneritys
suun happamuus
suola
tietokoneiden näyttölaitteet
Varo myös muita elohopealähteitä:

Rikkoutuneesta elohopeakuumemittarista karanneet palloset ovat vaarallisia. Kerää kaikki huolellisesti pulloon veden alle. Lopuksi voit sirotella saastuneelle alueelle rikkijauhetta, joka sitoo pikkuhiukkaset. Siivoa jauhe harjaamalla! Jos lisäksi täytyy käyttää imuria, niin heitä pölypussi heti pois.
Myös särkyneistä loisteputkista vapautuu elohopeaa.
Sisävesikalassa on orgaanista metyylielohopeaa. Merikalassa sitä on vain hivenen.
Monissa rokotteissa on elohopeaa säilöntäaineena tiomersaalin muodossa. Muissakin lääkkeissä sitä saattaa olla samoin kuin piilolinssien säilytysnesteissä. Jos tuoteselosteessa on jonkin aineen nimen osana "mer" tai "hydrargyr", saattaa se sisältää elohopeaa.
Elohopea on vaarallista myös jälkikasvulle, sillä se läpäisee istukan ja erittyy äidinmaitoon. Vältä toimenpiteitä amalgaamipaikatuille hampaille raskaus- ja imetysaikana. Hätätilanteessa voit turvautua väliaikaiseen paikkaan.

4. Suojaavia tekijöitä
Kun elimistössä vallitsee hyvä ravitsemustila, sitovat antioksidantit tehokkaasti vapautuvia myrkyllisiä aineita. Jos ruokavalio ei ole kunnossa tai on kroonisia sairauksia, voi tilannetta turvata lisäravinteilla. Seleeniä ja E-vitamiinia on pidetty hyvinä. Myös C- ja B-vitamiineja sekä magnesiumia ja sinkkiä on suositeltu.
Näitä tulisi nauttia myös parin kuukauden ajan ennen ja jälkeen hampaiden hoitotoimenpiteitä ja niiden ajaksi ottaa lisäksi hiilitabletteja.

5. Neuvoja sairastuneille
Hanki tietopaketti Suomen Hammaspotilasyhdistyksestä ennen kuin alat vaihdattaa pois amalgaamipaikkojasi. Biohammaslääkärit, joita löytyy joiltakin hammaslääkäriasemilta, ovat yleensä perillä näistä kysymyksistä, mutta kannattaa kuitenkin itse ottaa selvää asioista, jotta voi varmistua heidän menetelmistään.
Kaikilla tavallisilla hammaslääkäreillä ei ole taitoa tehdä kaikkia korvaavia yhdistelmämuovipaikkoja.

Sairausvakuutus korvaa paikkojen vaihdon vain, jos kyseessä on allergia elohopealle. Tarvittava testi saattaa tehdä pahasti herkän sairaammaksi.

Kehosta poistuvan elohopean määrää voi mitata ulosteesta. Se antaa kuvan siitä miten paljon elohopeaa vapautuu paikoista, mikäli muita merkittäviä lähteitä ei ole. Virtsan mukana elohopeaa erittyy vain vähän. Nämä testit eivät kerro miten paljon sitä on kertynyt elimistöön. Hiusanalyysikin lienee siinä enintään suuntaa antava. Sen sijaan akuuteissa elohopeamyrkytyksissä käytetyt poistolääkkeet, kelaattorit, antaisivat selkeämmän kuvan mobilisoidessaan sitä irti. Testi ei ole ongelmaton eikä sitä nykyään tehdä Suomessa.

Poistolääkityksen käyttö hoitona on kyseenalaista, sillä vain hyvin pieni osa kokonaismäärästä poistuu hoitojakson aikana. Samalla poistuu kivennäis- ja hivenaineita. Jotkut ovat tulleet siitä huonommiksi. Mahdollisesti elohopeaa siirtyy herkempiin kehon osiin.

Tämä lista on puutteellinen, mutta auttaa vähentämään vaaroja:

Vältä mahdollisuuksien mukaan yllämainittuja riskitekijöitä ja hyödynnä suojaavia.
Amalgaamipaikkoja vaihdettaessa vaadi, että hammaslääkäri käyttää
kofferdamliinaa suussasi estämässä murujen joutumisen kurkkuusi
tehoimuria porauksen aikana
raitisilmalaitteita, joiden kautta voit hengittää ulko- tai muuta elohopeahuurutonta ilmaa (kostea liina saattaa myös riittää)
silmäsuojuksia estämässä roiskeiden joutumisen silmiisi (silmälasit riittävät myös)
Älä anna laittaa hampaisiisi metalliruuveja. Yhdistelmämuovilla paikattaessa niitä tarvitaan hyvin harvoin. Niille saattaa olla myös sopivia metallittomia vaihtoehtoja.
Kuolleisiin hampaisiin laitetut juuritäytteet ovat kaikki jossain määrin myrkyllisiä. Jotkut sanovat tulleensa terveiksi vasta poistatettuaan juurihoidetut hampaat. Ne saattavat olla myös kroonisen tulehduksen lymyämispaikkoja.
Jos olet vaihdattanut paikkoja ja epäilet työn laatua, niin röntgenkuva paljastaa, onko yhdistelmämuovipaikkojen alle jäänyt amalgaamia.
Eristysaineena paljon käytetty Dycal voi olla haitallinen sen sisältämän sulfayhdisteen vuoksi.
Muutkin ympäristösairauksista annetut neuvot voivat olla hyödyllisiä
6. Korvaavia materiaaleja
Tavallisimmin korvaavana materiaalina käytetään yhdistelmämuovia. Muovit voivat aiheuttaa allergiaa, joten allergiaan taipuvien saattaa olla hyvä ensin kokeilla pienellä paikalla ja ryhtyä vasta muutaman kuukauden kuluttua isompiin operaatioihin. Muovin poistaminen tarkasti kokonaan voi olla hankalaa. Muovipaikat on myös kovetettava huolellisesti.
Lasi-ionomeeria pidetään turvallisena, mutta siitä liukeneva fluori saattaa aiheuttaa joillekin ongelmia. Sitä käytetään syvien onkaloiden pohjalla ja paikoissa, jotka eivät joudu kulutukselle alttiiksi.

Suuria paikkoja tehdään myös keraamisista materiaaleista, joita ovat posliini ja lasi. Ne kiinnitetään sementillä, joka voi olla joillekin haitallista. Varo sellaisia jotka sisältävät sinkkiä tai eugenolia.

Monet amalgaamisairaat eivät siedä kultaa. Lisäksi kullassa on pieniä määriä muita metalleja epäpuhtauksina, joiden vaikutusta elimistöön ei tunneta.

7. Lähteitä
Suomen Hammaspotilasyhdistys r.y.

Jos aiot vaihdattaa pois amalgaamipaikkasi, niin tarvitset tietoa siitä, miten se tehdään turvallisesti. Hammaspotilasyhdistyksestä voi tilata perustietopaketin 50 markalla. Osoite on:

PL 213, 00121 HELSINKI
(09) 646 124
Kaarlo Jaakkola ja Leif Grans: Amalgaamisairaudet ja antioksidanttihoito


Kirjassa käsitellään amalgaamia ja sen vaikutusta luontoon ja ihmiseen sekä saneerausta ja tarvittavaa antioksidanttihoitoa. Lisäksi siinä esitellään lukuisia potilastapauksia. Kirja on julkaistu vuonna 1994.
Postituslista


Liittyäksesi lähetä osoitteeseen
[email protected]
sähköpostiviesti, jonka otsikko on tyhjä ja sisältönä on
SUBSCRIBE AMALGAM Etunimesi Sukunimesi
Keskusteluryhmä


alt.health.dental-amalgam
8. Linkkejä

Tandvårdsskadeförbundet - Ruotsalainen amalgaamin aiheuttamiin terveyshaittoihin keskittyvä yhdistys.
Amalgam-Related Illness FAQ - Leif Hedegård on laatinut seikkaperäisen tutkimuksiin perustuvan koosteen amalgaamiin liittyvistä terveyskysymyksistä.

Worried About Amalgam? - Bo Walhjaltin neuvoja paikkojen vaihtoa harkitseville. Hänen sivuiltaan löytyy myös runsaasti tietoa amalgaamista.

Amalgam / Mercury Dental Filling Toxicity - Hyvä linkkisivu amalgaamin terveyshaittoja käsitteleviin tutkimuksiin.

UK Amalgam Page - Laaja kuvauksin varustettu linkkisivu.



------------------------------
http://www.dlc.fi/~kotirant/amalg.htm
Markku Kotiranta, 24.4.1999

vaikutuksista kirjoitti:

tästä lisää!


AMALGAAMISAIRAUS

Miksi sairastutaan
Oireet
Riskitekijöitä
Suojaavia tekijöitä
Neuvoja sairastuneille
Korvaavia materiaaleja
Lähteitä
Linkkejä


1. Miksi sairastutaan
Elohopea on yksi myrkyllisimmistä aineista. Silti sitä laitetaan ihmisten suihin. Amalgaamipaikoista noin puolet on elohopeaa. Lisäksi niissä on muita myrkyllisiä aineita, kuten tinaa.
Amalgaamia on pidetty turvallisena paikkamateriaalina, sillä siihen käytetyt aineet sitoutuvat erittäin pysyväksi yhdistelmäksi. Siitä haihtuu normaalioloissa ja kunnolla valmistettuna pieniä määriä elohopeaa. On arvioitu, että noin 75% ihmisestä poistuvasta elohopeasta olisi peräisin paikoista. Myös muut komponentit vapautuvat vähäisessä määrin. Tästä ei ilmeisesti aiheudu valtaväestölle tunnistettavia oireita.

Amalgaamista vapautuvien aineiden määrä ja niiden sietokyky on kuitenkin yksilöllistä. Lisäksi muut elimistön kuormitustekijät alentavat kestävyyttä. Sairastuminen tapahtuu vähitellen, mikä antaakin aiheen epäillä, että amalgaami heikentää myös niiden terveydentilaa, jotka eivät ole sairastuneet. Amalgaamin erityinen vaarallisuus voi piillä siinä, että se vaikuttaa koko ajan antamatta puolustusmekanismien välillä levätä.

Amalgaamisairaus on yksi ympäristösairauden muoto, jossa sairastumistavalla on selvästi vaikutusta oireiden laatuun. Vapautuva elohopeahöyry kulkeutuu keuhkoihin ja sieltä verenkiertoon, jossa se on vielä vapaassa muodossa. Sellaisena se kykenee läpäisemään veri-aivoesteen ja pääsee vaikuttamaan keskushermostoon mm. häiriten hermovälittäjäaineiden toimintaa. Siellä sitouduttuaan se tulee hyvin hitaasti takaisin veri-aivoesteen läpi. Veri kuljettaa sen jokaiseen soluun, jossa se häiritsee entsyymien ja hormonien toimintaa sekä sekoittaa immuunijärjestelmää. Elohopea etenee myös hermoja pitkin. Syljen mukana kulkeva osa metyloituu osittain suolistossa orgaaniseksi ja vaikuttaa kuten ravinnosta saatu.

2. Oireita
Eräässä kyselytutkimuksessa, jonka on tehnyt Mats Hanson (1986), mainittiin yleisimmin seuraavat oireet. Suluissa on prosentuaalinen osuus niistä, jotka kokivat tilanteen tulleen paremmaksi paikkojen vaihdon jälkeen.

oire (parempi paikkojen vaihdon jälkeen)
nivel- ja lihassäryt (75)
väsymys (81)
huimaus (87)
päänsärky, paino pään päällä (84)
vatsa- ja suolistovaivat (77)
silmävaivat, näkövaikeudet (71)
kirvelyä ja haavoja suussa (83)
sydänvaivat, verenkiertohäiriöt (85)
muistamattomuus (57)
hengitysvaikeudet, astma (82)
kuulovaikeudet (63)
masennus (82)
keskittymisvaikeudet (72)
ihottuma, kutina, haavat (85)
säryt (74)
niskavaivat (84)
levottomuus, hermostuneisuus (76)
univaikeudet (81)
ahdistuneisuus (84)
metallin maku suussa (85)
lihasvapina, nykimiset (80)
kouristukset (72)
infektioalttius (82)
...



Lähde: Mats Hanson, Förändringar i hälsotillståndet efter utbyte av giftiga tandfyllningsmaterial, Tf-bladet Nr 1, 1986
Oireisto on hyvin samanlainen kuin muissakin ympäristösairauksissa. Lisänä ovat elohopean suoraan aiheuttamat vauriot, jotka ilmenevät hyvin samanlaisina kuin mitä ammatissaan elohopeasta sairastuneilla on.

Jotkin harvinaiset sairaudet voivat myös aiheuttaa samanlaisia oireita.

On olemassa viitteitä siitä, että Alzheimerin tauti voisi olla elohopean aiheuttama.

3. Riskitekijöitä
Haihtumisen lisäksi amalgaamista vapautuu aineita korroosion seurauksena, jonka aiheuttaa ns. suugalvanismi, jossa eri metallit muodostavat akun tavoin toimivia sähköisiä pareja.
Elohopean haihtumista lisää:

kuuma ruoka ja juoma
pureskelu (purukumi, usein syöminen, hampaiden narskutus)
hampaiden harjaus usein
saunominen (toisaalta se auttaa elohopean poistumista)
Korroosiota lisää:

kultapaikat ja muut metallit suussa
huonosti tehty huokoinen paikka
alhainen syljeneritys
suun happamuus
suola
tietokoneiden näyttölaitteet
Varo myös muita elohopealähteitä:

Rikkoutuneesta elohopeakuumemittarista karanneet palloset ovat vaarallisia. Kerää kaikki huolellisesti pulloon veden alle. Lopuksi voit sirotella saastuneelle alueelle rikkijauhetta, joka sitoo pikkuhiukkaset. Siivoa jauhe harjaamalla! Jos lisäksi täytyy käyttää imuria, niin heitä pölypussi heti pois.
Myös särkyneistä loisteputkista vapautuu elohopeaa.
Sisävesikalassa on orgaanista metyylielohopeaa. Merikalassa sitä on vain hivenen.
Monissa rokotteissa on elohopeaa säilöntäaineena tiomersaalin muodossa. Muissakin lääkkeissä sitä saattaa olla samoin kuin piilolinssien säilytysnesteissä. Jos tuoteselosteessa on jonkin aineen nimen osana "mer" tai "hydrargyr", saattaa se sisältää elohopeaa.
Elohopea on vaarallista myös jälkikasvulle, sillä se läpäisee istukan ja erittyy äidinmaitoon. Vältä toimenpiteitä amalgaamipaikatuille hampaille raskaus- ja imetysaikana. Hätätilanteessa voit turvautua väliaikaiseen paikkaan.

4. Suojaavia tekijöitä
Kun elimistössä vallitsee hyvä ravitsemustila, sitovat antioksidantit tehokkaasti vapautuvia myrkyllisiä aineita. Jos ruokavalio ei ole kunnossa tai on kroonisia sairauksia, voi tilannetta turvata lisäravinteilla. Seleeniä ja E-vitamiinia on pidetty hyvinä. Myös C- ja B-vitamiineja sekä magnesiumia ja sinkkiä on suositeltu.
Näitä tulisi nauttia myös parin kuukauden ajan ennen ja jälkeen hampaiden hoitotoimenpiteitä ja niiden ajaksi ottaa lisäksi hiilitabletteja.

5. Neuvoja sairastuneille
Hanki tietopaketti Suomen Hammaspotilasyhdistyksestä ennen kuin alat vaihdattaa pois amalgaamipaikkojasi. Biohammaslääkärit, joita löytyy joiltakin hammaslääkäriasemilta, ovat yleensä perillä näistä kysymyksistä, mutta kannattaa kuitenkin itse ottaa selvää asioista, jotta voi varmistua heidän menetelmistään.
Kaikilla tavallisilla hammaslääkäreillä ei ole taitoa tehdä kaikkia korvaavia yhdistelmämuovipaikkoja.

Sairausvakuutus korvaa paikkojen vaihdon vain, jos kyseessä on allergia elohopealle. Tarvittava testi saattaa tehdä pahasti herkän sairaammaksi.

Kehosta poistuvan elohopean määrää voi mitata ulosteesta. Se antaa kuvan siitä miten paljon elohopeaa vapautuu paikoista, mikäli muita merkittäviä lähteitä ei ole. Virtsan mukana elohopeaa erittyy vain vähän. Nämä testit eivät kerro miten paljon sitä on kertynyt elimistöön. Hiusanalyysikin lienee siinä enintään suuntaa antava. Sen sijaan akuuteissa elohopeamyrkytyksissä käytetyt poistolääkkeet, kelaattorit, antaisivat selkeämmän kuvan mobilisoidessaan sitä irti. Testi ei ole ongelmaton eikä sitä nykyään tehdä Suomessa.

Poistolääkityksen käyttö hoitona on kyseenalaista, sillä vain hyvin pieni osa kokonaismäärästä poistuu hoitojakson aikana. Samalla poistuu kivennäis- ja hivenaineita. Jotkut ovat tulleet siitä huonommiksi. Mahdollisesti elohopeaa siirtyy herkempiin kehon osiin.

Tämä lista on puutteellinen, mutta auttaa vähentämään vaaroja:

Vältä mahdollisuuksien mukaan yllämainittuja riskitekijöitä ja hyödynnä suojaavia.
Amalgaamipaikkoja vaihdettaessa vaadi, että hammaslääkäri käyttää
kofferdamliinaa suussasi estämässä murujen joutumisen kurkkuusi
tehoimuria porauksen aikana
raitisilmalaitteita, joiden kautta voit hengittää ulko- tai muuta elohopeahuurutonta ilmaa (kostea liina saattaa myös riittää)
silmäsuojuksia estämässä roiskeiden joutumisen silmiisi (silmälasit riittävät myös)
Älä anna laittaa hampaisiisi metalliruuveja. Yhdistelmämuovilla paikattaessa niitä tarvitaan hyvin harvoin. Niille saattaa olla myös sopivia metallittomia vaihtoehtoja.
Kuolleisiin hampaisiin laitetut juuritäytteet ovat kaikki jossain määrin myrkyllisiä. Jotkut sanovat tulleensa terveiksi vasta poistatettuaan juurihoidetut hampaat. Ne saattavat olla myös kroonisen tulehduksen lymyämispaikkoja.
Jos olet vaihdattanut paikkoja ja epäilet työn laatua, niin röntgenkuva paljastaa, onko yhdistelmämuovipaikkojen alle jäänyt amalgaamia.
Eristysaineena paljon käytetty Dycal voi olla haitallinen sen sisältämän sulfayhdisteen vuoksi.
Muutkin ympäristösairauksista annetut neuvot voivat olla hyödyllisiä
6. Korvaavia materiaaleja
Tavallisimmin korvaavana materiaalina käytetään yhdistelmämuovia. Muovit voivat aiheuttaa allergiaa, joten allergiaan taipuvien saattaa olla hyvä ensin kokeilla pienellä paikalla ja ryhtyä vasta muutaman kuukauden kuluttua isompiin operaatioihin. Muovin poistaminen tarkasti kokonaan voi olla hankalaa. Muovipaikat on myös kovetettava huolellisesti.
Lasi-ionomeeria pidetään turvallisena, mutta siitä liukeneva fluori saattaa aiheuttaa joillekin ongelmia. Sitä käytetään syvien onkaloiden pohjalla ja paikoissa, jotka eivät joudu kulutukselle alttiiksi.

Suuria paikkoja tehdään myös keraamisista materiaaleista, joita ovat posliini ja lasi. Ne kiinnitetään sementillä, joka voi olla joillekin haitallista. Varo sellaisia jotka sisältävät sinkkiä tai eugenolia.

Monet amalgaamisairaat eivät siedä kultaa. Lisäksi kullassa on pieniä määriä muita metalleja epäpuhtauksina, joiden vaikutusta elimistöön ei tunneta.

7. Lähteitä
Suomen Hammaspotilasyhdistys r.y.

Jos aiot vaihdattaa pois amalgaamipaikkasi, niin tarvitset tietoa siitä, miten se tehdään turvallisesti. Hammaspotilasyhdistyksestä voi tilata perustietopaketin 50 markalla. Osoite on:

PL 213, 00121 HELSINKI
(09) 646 124
Kaarlo Jaakkola ja Leif Grans: Amalgaamisairaudet ja antioksidanttihoito


Kirjassa käsitellään amalgaamia ja sen vaikutusta luontoon ja ihmiseen sekä saneerausta ja tarvittavaa antioksidanttihoitoa. Lisäksi siinä esitellään lukuisia potilastapauksia. Kirja on julkaistu vuonna 1994.
Postituslista


Liittyäksesi lähetä osoitteeseen
[email protected]
sähköpostiviesti, jonka otsikko on tyhjä ja sisältönä on
SUBSCRIBE AMALGAM Etunimesi Sukunimesi
Keskusteluryhmä


alt.health.dental-amalgam
8. Linkkejä

Tandvårdsskadeförbundet - Ruotsalainen amalgaamin aiheuttamiin terveyshaittoihin keskittyvä yhdistys.
Amalgam-Related Illness FAQ - Leif Hedegård on laatinut seikkaperäisen tutkimuksiin perustuvan koosteen amalgaamiin liittyvistä terveyskysymyksistä.

Worried About Amalgam? - Bo Walhjaltin neuvoja paikkojen vaihtoa harkitseville. Hänen sivuiltaan löytyy myös runsaasti tietoa amalgaamista.

Amalgam / Mercury Dental Filling Toxicity - Hyvä linkkisivu amalgaamin terveyshaittoja käsitteleviin tutkimuksiin.

UK Amalgam Page - Laaja kuvauksin varustettu linkkisivu.



------------------------------
http://www.dlc.fi/~kotirant/amalg.htm
Markku Kotiranta, 24.4.1999

Lue lisää

sivukysymyksena, miten sen huomaa etta suussa on amalgaamia? onko se aina metallinhopeaa?
Ja jos kaikki juurihoidetut hampaat on vaarallisia, niin pitaisko sitten ilman hampaita olla?

meerijjj kirjoitti:

sivukysymyksena, miten sen huomaa etta suussa on amalgaamia? onko se aina metallinhopeaa?
Ja jos kaikki juurihoidetut hampaat on vaarallisia, niin pitaisko sitten ilman hampaita olla?

Lue lisää

on se tumma, uutena hopean-, elohopean värinen paikka. Myöhemmin muuttuu tummemmaksi.
Mikä sitten aiheuttaa sen tummumisen?
Häviääkö kirkkautta aiheuttava väriaine, elohopea kuitenkin jonnekin, vaikka ns. asiantuntijoidenkin taholta kuulee muutakin kerrottavan?

...> Jos juurihoidetut hampaat ovat vaarallisia, niin pitäisikö sitten ilman hampaita olla?

Siinäpä visainen kysymys.
Kovin vähän hammaslääkäri yleensä kertoo potilaalle näistä juurihoidettujen hampaiden ongelmista, jopa vaaroista joita ne voivat aiheuttaa.
Tämän tietäminen voi olla joskus hyvin oleellistakin, kun yrittää terveyttänsä hoitaa, saatikka kun sairaus yllättää!

lisää kirjoitti:

Arno Forsius

Elohopea lääketieteessä

(eli Merkuriuksen seikkailut lääketieteen maailmassa)

Elohopea vanhalla ja keskiajalla

Antiikin aikana elohopean nimenä oli kreikan kielessä hydrargyros, nestemäinen hopea, ja latinassa argentum vivum, elävä hopea. Keskiajalla, alkemian ja astrologian valtakaudella, elohopea yhdistettiin Merkurius-jumalaan ja hänen mukaansa nimettyyn Merkurius-planeettaan. Merkurius, kreikkalaisten Hermes, oli vilkasliikkeinen jumalien sanansaattaja ja kauppiaiden suojelija, joka tunnetaan siivillä varustetuista jalkineistaan ja päähineestään. Pian elohopea sai nimen mercurius ja alkemian kehittyessä muodostettiin elohopeaan liittyvät ja sen yhdisteitä tarkoittavat sanat yleensä mercurius-sanan johdannaisina. Siitä johtuvat myös monien kielten adjektiivit, joiden merkityksenä on elohopeaan liittyvän ohella haihtuva, epävakainen, oikullinen, vikkelä, "kuin elohopea".

Elohopea, ainoa tavanomaisessa lämpötilassa nestemäisenä esiintyvä metalli, on ollut ammoisista ajoista lähtien ihmisen ihmettelyn kohteena. Kiinalaiset tunsivat elohopean jo noin 2500 vuotta eKr. ja elohopeaa on löydetty myös egyptiläisestä haudasta noin vuodelta 1500 eKr. Vapaa elohopea on luonnossa harvinaista ja sitä on aikaisemmin valmistettu kuumentamalla sinoberia, punertavaa elohopeasulfidia. Dioskorides Pedanios (n. 40–n. 90 jKr.) kertoi, että sinoberikaivosten työläiset suojasivat suunsa ja nenänsä elohopeapitoisen ja vahingollisen pölyn hengittämiseltä. Samoihin aikoihin Plinius vanhempi (23–79 jKr.) varoitti elohopean myrkyllisyydestä.

Elohopeaa on käytetty aikaisemmin uskonnollisissa seremonioissa sekä voiteisiin sekoitettuna kauneuden ja sairauksien hoidossa. Varhaisimmat tiedot elohopean käytöstä sairauksien hoitoon ovat peräisin assyrialaisten resepteistä noin vuodelta 2000 eKr. Antiikin Kreikassa mm. Aristoteles (384–322 eKr.) ja Theophrastos (370–286 eKr.) tunsivat elohopean lääkkeenä. Vanhan Intian aikoina Charaka (n. 100 jKr.) ja Susruta (n. 300 jKr.) mainitsivat elohopean kirjoituksissaan ja nimittivät sitä metallien kuninkaaksi. Sen oikean käytön katsottiin antavan lääkärille jumalallisen voiman. Alkemian merkitys alkoi lisääntyä Intiassa vuodesta 500 alkaen ja eräässä noin vuonna 1400 ilmestyneessä kokoomateoksessa oli lukuisia lääkkeitä, jotka sisälsivät elohopeaa.

Kiinnostus elohopeaa kohtaan lisääntyi erityisesti arabialaisessa kulttuurissa keskiajan alkupuolella. Alkemistit uskoivat, että metalleja voitiin muuttaa toisiksi metalleiksi, varsinkin Saturnuksen vallitsemaa lyijyä Merkuriuksen vallitsemaksi elohopeaksi ja sitä edelleen Auringon vallitsemaksi kullaksi. Alkemistien suurena päämääränä oli löytää nämä muutokset mahdollistava taikakeino. Tästä yhä salaisena pysyneestä voimasta käytettiin alkemistien ajattelussa ja kirjallisuudessa monia eri nimityksiä, kuten viisasten kivi, suuri eliksiiri, punainen tinktuuri, kaikkivoipa yleisliuotin ja magisteriumi (ylivalta). Siihen uskottiin kätkeytyvän myös nuorentavaa ja elämää jatkavaa voimaa.

Arabialaiset alkemistit onnistuivat kehittämään uusia elohopean yhdisteitä. Metallisen elohopean lisäksi niistä käytettiin lääkkeinä mm. sublimaattia (merkurikloridi), kalomelia (merkurokloridi), punaista ja keltaista saostetta (merkurioksidin eri muotoja) sekä valkoista saostetta (merkuriammoniumkloridi). Yleisimmin elohopeaa käytettiin ulkonaisesti ihotautien hoitoon rasvaan sekoitettuna voiteena, joka tunnettiin länsimaissa nimellä Unguentum Saracenicum ("arabialainen voide"). Arabialaisen lääketieteen kukoistuskaudella Rhazes (n. 860–n. 930) suositteli sublimaattia ulkonaiseen käyttöön, mutta kalomelia hän määräsi sisällisesti ulostuslääkkeeksi. Avicenna eli Ibn Sina (980–1037) sanoi sublimaatin olevan vahvin tunnettu myrkky ja varoitti käyttämästä sitä sisällisesti. Myös Serapion eli Ibn Sarabi (n. 1050) kiinnitti huomiota sisällisesti annetun elohopean myrkyllisyyteen.

Länsimaiseen lääketieteeseen elohopea tuli keskiajalla. Theodorico Borgogni (1205–1298) käytti sitä ulkonaisesti lepran ihomuutosten hoitoon. Englannissa Gilbertus Anglicus opetti jo 1200-luvun lopulla metallista elohopeaa sisältävän salvan valmistusta. Aluksi elohopeapitoisia lääkkeitä käytettiinkin vain ulkonaisesti, lähinnä ihottumien, syyhyn ja muiden ihotautien hoitoon. Elohopeapitoinen harmaasalva oli vuosisatojen ajan myös päätäiden hoitomenetelmä ja lisäksi sitä käytettiin kihomatojen hoitoon peräaukon ympäristöön voideltuna. Eräs käyttöalue oli ilmeisesti jo varhain sisälmysmadot, joiden häätöön elohopeavalmisteita annettiin sisällisesti.

Elohopea maagisena parannuskeinona

Elohopeaa käytettiin lääkkeenä myös kansanomaisessa parannustoiminnassa. Seuraavassa eräitä suomalaiseen kansanparannukseen liittyviä mainintoja elohopean käytöstä. Koska se oli "kovista" välikappaleista ainoa juoksevassa muodossa oleva, uskottiin sen auttavan myös kaikkein vaikeimmissa taudeissa. Metallista elohopeaa pidettiinkin yleisesti tehokkaana maagisena parannuskeinona.

Pelästymisestä aiheutuneen sairauden hoidossa käytettiin saunassa kylvettämistä ja rukouksia, minkä jälkeen pantiin veteen elohopeaa, luettiin parannussanat, heitettiin vesi kolmen tien risteykseen ja luettiin manaussanat. (Rautu).

Pistoksen parantamisessa parantaja pani elohopeaa omaan pissiinsä ja antoi sitä sairaalle. (Nurmes).

Syyhyä parannettiin voiteella, johon pantiin suolaa, voita, vettä, tervaa, sianihraa, elävää hopeaa ja paria muuta ainetta, mitä tahansa, kaikkiaan yhdeksää lajia. Lukumäärä oli tärkeintä. (Viitasaari.)

Tyttäret saivat kasvonsa kauniiksi, kun pesivät ne lähteestä otetulla vedellä, johon oli pantu pisara elohopeaa. Pesuvesi oli viskattava rakennuksen pohjoispuolen seinään. (Heinävesi.)

Lapsen itkettäjä eli huudattaja parani lopulta, kun pantiin [linnun]sulan kynään elävää hopeaa ja ommeltiin se lapsen päänalaspolsterin nurkkaan. (Hailuoto.)

Väiveet ja täit ajettiin pois elohopealla, joka oli sekoitettu suolattomaan voihin. (Ganander 1788.)

Jos luu katkesi, niin otettiin elävää hopeaa. Se juotti luut yhteen, kun sitä otettiin sisällisesti. (Kolari.) Saamelaisten mukaan se oli hyvä lääke myös ruhjeissa. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Elohopea oli sisällisesti otettuna hyvää sisäisessä poltteessa. (Kolari.)

Saamelaisten mukaan elohopea oli avuksi silmille, jos niihin tuli kaihi tai ne rupeutuivat. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Jos joku piti elohopeaa mukanaan linnunsulan kynässä, niin saamelaisten mukaan manalaiset eli vainajahenget eivät pystyneet häneen. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Elohopea kuppataudin hoitona

Aivan uuteen arvoon elohopea kohosi, kun sitä sisältävillä lääkkeillä alettiin hoitaa kuppatautia, joka levisi Euroopassa nopeasti 1400-luvun lopusta alkaen. Ensimmäisenä sitä lienee käyttänyt anatomina tunnettu Giacomo Berengario (n. 1470 – n. 1550), mutta tunnetuksi se tuli erityisesti Theophrastus Paracelsuksen (1493–1541) ansiosta. Alkemian ihailija Paracelsus uskoi muutenkin elohopean ihmeitä tekevään voimaan ja hän piti elohopeaa, suolaa ja rikkiä kaikkien aineiden todellisina rakenneaineina.

Kuppataudin peruslääkityksenä oli noin 400 vuoden ajan Unguentum cinereum eli harmaasalva, jota valmistettiin hiertämällä rasvaan noin kolmasosa painosta metallista elohopeaa. Näin tehtyä voidetta hierottiin potilaan ihoon muutama gramma päivittäin, paikkaa aina vaihtaen. Elohopea vaikutti suurimmaksi osaksi ihon kautta imeytymällä, mutta osa joutui höyrystyneenä elimistöön keuhkojen kautta. Vaikutuksen nopeuttamiseksi oli 1500-luvun alkupuolella tapana pitää sairaita voitelemisen jälkeen lämmitettävässä kopissa tai tynnyrissä.

Pietro Andreas Mattioli (1501–1577) suositteli elohopeavalmisteita kuppatautiin sisällisesti jo vuonna 1540, mutta ne aiheuttivat hyvin usein kiusallista ripulia. Suun kautta annettavia lääkkeitä olivat metallista elohopeaa sisältävät pillerit tai jauheet, kalomelia eli merkurokloridia sisältävät jauheet tai sublimaattia eli merkurikloridia sisältävä liuos. Hoito oli pitkäaikaista ja sananparren mukaan "yksi yö Venuksen kanssa merkitsi loppuelämää Merkuriuksen kanssa".

Injektioruiskujen ja -neulojen kehityttyä annettiin elohopeavalmisteita 1850-luvulta alkaen myös ruiskeina, yleensä pakaralihakseen kerran viikossa. Lääkkeenä oli hienojakoista metallista elohopeaa tai kalomelia sisältävä öljy. Injektiopaikan tulehduksen vaara oli huomattava ja injektiot aiheuttivat paikallista kipua ja arkuutta. Harvinaisena menetelmänä käytettiin kalomelin antamista höyrystettynä hengitysilman mukana.

Elohopeavalmisteiden annostelu oli vaikeaa ja hoidosta aiheutuneet myrkytysoireet (lat. mercurialismus) olivat yleisiä. Toisaalta myrkytysoireiden ilmaantumista pidettiin toivottuna osoituksena lääkkeen tehosta ja lääkkeen annostusta säädeltiinkin niiden avulla. Tavallisin sivuoire oli lisääntynyt syljen eritys, jota pidettiin hyödyllisenä elimistöä puhdistavan vaikutuksensa vuoksi. Sen johdosta elohopeakuuria (lat. mercurialisatio) kutsuttiin yleisesti salivaatiohoidoksi (saliva, sylki, suom. syljetyshoito, ruots. dregelkur).

Lisääntyneen syljen erityksen lisäksi muita myrkytysoireita olivat ikenien tummuminen ja turpoaminen, niiden märkivät haavaumat, pahanhajuinen hengitys sekä hampaiden irtoaminen. Yleisoireita olivat hikoilu, oksennukset ja ripuli sekä pahimmassa tapauksessa virtsanerityksen tyrehtyminen. Sivuvaikutukset olivat usein pelättyjä, minkä vuoksi oli tapana sanoa: "Parempi tauti kuin hoito".

Ranskalainen Jean-Alfred Fournier (1832–1915), joka oli aikansa tunnetuin sukupuolitautien tutkija, vakiinnutti 1870-luvulla elohopeahoidossa käytetyn järjestelmän. Perushoidoksi muodostui 6–8 viikkoa kestävä kuuri, jonka jälkeen hoito oli keskeytettävä välillä liiallisten myrkytysoireiden välttämiseksi. Hoitokuurit oli toistettava aina noin 2 kuukauden välein. Jos potilas pysyi toistuvien kuurien seurauksena oireettomana kahden vuoden ajan, pidettiin häntä parantuneena ja hoito lopetettiin. Varsin usein potilaat keskeyttivät hoidon itse sivuvaikutusten vuoksi.

Elohopealaastari oli lyijylaastaria, johon oli lisätty metallista elohopeaa rasvaan sekoitettuna. Elohopealaastaria käytettiin paikallisesti lisähoitona kuppataudin aiheuttamissa rauhassuurentumissa, ihokyhmyissä ja maksan suurentumassa sekä malariaan liittyvässä pernan suurentumassa. Samoin käytettiin ammoniakki- eli ammoniumasetaattilaastaria, johon oli lisätty elohopeaa, paikallisesti kuppataudin aiheuttamiin kudosturvottumiin. Myös elohopealaastarit saattoivat aiheuttaa myrkytysoireita ja ammoniakki-elohopealaastari oli usein ihoa ärsyttävää.

Kun kuppataudin kolmannen vaiheen oireisto tunnistettiin ja sitä alettiin hoitaa elohopeavalmisteilla, yhdistettiin niihin tavallisesti jodin antaminen suun kautta kaliumjodidin muodossa. Tunnettu kuppataudin lääke oli ns. "kakkosen mikstuura", kaliumjodidin ja elohopeavalmisteen sekoitus. Tulokset eivät olleet yleensä mainittavia. Kuppataudin hoidossa saavutettiin merkittävä parannus vasta 1910-luvulla arseenipitoisen Salvarsanin tai Neosalvarsanin sekä vismuttiruiskeiden yhdistelmällä. Lopullinen läpimurto oli penisilliinin käyttöön otto 1940-luvun lopulla.

Muista bakteeritaudeista kurkkumätää on myös yritetty hoitaa elohopeavalmisteilla. Parhaaksi valmisteeksi todettiin elohopeasyanidi (syaanivetyhapon elohopeasuola), jota annettiin suun kautta liuoksena ja paikallisesti kurlausnesteenä. Hoidon oli kehittänyt saksalainen lääkäri Erichsen vuonna 1875 ja sitä käytti 1880-luvun alkupuolella mm. ruotsalainen lääkäri Hj. Selldén, joka julkaisi siitä väitöskirjan 143 tapauksen perusteella vuonna 1886. Hoitoa pidettiin kuvausten perusteella hyödyllisenä ja kuolleisuutta alentavana, mutta siitä ei tullut kuitenkaan pysyvää menetelmää.

Elohopea puhdistavana hoitona

Syljeneritystä ja ripulia aiheuttavan "puhdistavan" ominaisuutensa vuoksi elohopeavalmisteet saivat suuren suosion lääketieteessä ja myös kansanomaisessa lääkinnässä. Elohopeavalmisteita ja erityisesti kalomelia käytettiinkin kolmen vuosisadan ajan ulostavina lääkkeinä. Yhdysvalloissa Benjamin Rush (1745–1813) teki elohopean käytön yleisesti tunnetuksi. Hän piti kalomelia vuonna 1791 turvallisena yleislääkkeenä, joka kuului varusteena jokaisen lääkärin laukkuun. Eräs ulostuslääkkeenä tunnettu lääke oli "siniset pillerit" (engl. blue pills), jotka sisälsivät 750 mikrogrammaa kalomelia sekä lakritsijuurta, ruusuvettä, kuivattuja ruusun terälehtiä, hunajaa ja sokeria. Näitä pillereitä käytettiin 1800-luvulla myös melankolian hoitoon. Mm. Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincoln (1809–1865) kärsi niitä saatuaan elohopeamyrkytyksen oireista. Erään tilaston mukaan vuosina 1891–1892 Yhdysvalloissa käytettiin 12 kuukauden aikana yhteensä 5900 kg kalomelia ja muita elohopeapitoisia lääkkeitä.

Varsinkin anglosaksisen kulttuurin piirissä puhdistavia lääkkeitä pidettiin tärkeinä lapsilla hampaidensaannin aikana. Sen vuoksi lapsille annettiin usein vuosikausia kalomelia tai metallista elohopeaa sisältävää hampaidensaantipulveria, "teething powder". Elohopeapitoisen lääkityksen käyttö ei ollut tuntematonta myöskään Suomessa. Vielä 1930-luvulla on hampaita saaville lapsille kirjoitettu seuraavanlaista lääkettä: Santonin. 0,01, Calomel. 0,02, Sacch. lactic. 0,05, mf. pulv. dr. tal. dos. N:o X s. Ohjeena oli pulveri 3:sti päivässä. (Suistamon apteekki 14.5.1935, määr. tri Koste). Eräs lapsille käytetty lääke oli Hydrargyrum cum Creta, "harmaa pulveri", jossa oli 1 osa metallista elohopeaa ja 2 osaa jauhettua kalkkia. Kiinassa on käytetty kauan aikaa ulostuslääkettä "geng yi wan" ("kylpyhuonepillerit"), joka sisältää Aloe veraa, elohopeasuoloja ja tärkkelystä suhteessa 4:3:3.

Vähitellen alettiin epäillä, että hampaidensaantipulveri saattoi aiheuttaa kroonisen elohopeamyrkytyksen, jonka seurauksena lapsille ilmaantui ns. "pink disease" eli "Swift’s disease" yleisoireineen. Taudista käytettiin tavallisesti nimitystä acrodynia ja vaihtoehtoisesti erythredema polyneuropathy. Taudille oli ominaista raajojen kärkiosissa esiintyvä punoitus sekä kivut ja hermovauriot. Acrodynian taudinkuva oli todettu Ranskassa jo vuonna 1828 ja elohopeaa oli epäilty sen aiheuttajaksi jo vuonna 1846. Taudin ja elohopeamyrkytyksen oireiden samankaltaisuuteen kiinnitettiin huomiota jälleen vuonna 1922. Elohopeapitoisen hampaidensaantipulverin käyttö kiellettiin Yhdysvalloissa 1930-luvulla sekä Britanniassa ja muualla Yhdistyneissä Kuningaskunnissa 1950-luvulla. Sen jälkeen taudin esiintyminen näissä maissa loppui lähes kokonaan.

Asiaa tutkittaessa Warkany totesi vuonna 1945, että altistuminen elohopealle oli osoitettavissa lähes kaikissa akrodyniatapauksissa. Myöhemmin Warkany ja Hubbard totesivat 1950- ja 1960-luvuilla, että akrodyniaa esiintyi vain noin 1/500 osalla elohopealle altistuneista. Elohopeamittauksissa todettiin ristiriitaisuuksia. Kaikilla akrodyniapotilailla ei todettu elohopeaa virtsassa ja toisaalta myös kontrolliryhmässä ilmeni elohopean erittymistä virtsaan. Vasta kun tutkimusmenetelmät paranivat, todettiin elohopeaa kaikkien akrodyniatapausten virtsassa. Osassa todetuista tapauksista elohopea oli peräisin sisämaaleista, joihin oli lisätty fenyylielohopeapropionaattia homeiden kasvun estämiseksi.

Toinen pitkäaikaisesta elohopean saannista lapsille aiheutunut sairaus oli pysyväksi jäänyt "Young´s syndrome". Siinä epiteelin kehityshäiriöt olivat syynä kroonisiin nenän sivuonteloiden ja keuhkoputkien tulehduksiin, keuhkoputkien laajentumiin sekä siittiöiden katoon. Oireyhtymä väheni voimakkaasti kun elohopeapitoiset hampaidensaantipulverit kiellettiin 1950-luvulla Englannissa.

Virtsaneritystä lisäävät elohopeavalmisteet

Paracelsus oli todennut jo vuonna 1515, että suun kautta annetut elohopeavalmisteet lisäsivät virtsan eritystä, mutta niiden käyttö tähän tarkoitukseen jäi satunnaiseksi. Lazare Rivière (1589–1655) käytti kuitenkin kalomelia virtsan erityksen lisäämiseksi 1600-luvun puolivälissä. Asia havaittiin uudelleen 1800-luvun alkupuolella ja Jendrassik kiinnitti siihen huomiota jälleen vuonna 1886. Kalomelia oli kuitenkin annettava suun kautta niin suurina annoksina, että se aiheutti usein ripulia ja myrkytysoireita, ja lihakseen annetut ruiskeet olivat kovin kivuliaita. Yhdysvalloissa kuppataudin hoitoon kasviöljyseoksena käytetty merkurisalisyylihappo oli melko hyvin siedettyä.

Alfred Vogl havaitsi vuonna 1919, samoin kuin Saxl ja Heilig vuonna 1920, että myös eräät uudet ja paremmin siedetyt orgaaniset elohopeavalmisteet olivat voimakkaasti virtsaneritystä lisääviä. Osa niistä soveltui vesiliukoisina laskimoon ruiskutettavaksi. Eräiden valmisteiden kohdalla samanaikainen teofylliinin antaminen paransi vielä virtsaneritystä lisäävää tehoa. Näiden havaintojen perusteella kehitettiinkin 1920-luvulla eräitä teofylliinin kanssa laskimoon annettavia sekä yksinään lihakseen annettavia valmisteita, jotka olivat yleensä tehokkaita ja hyvin siedettyjä. Valmisteiden kauppanimiä olivat mm. Diurgan, Mersalyl, Novasurol, Novurit ja Salyrgan.

Ruiskeisiin liittyvät haitat saivat lääketehtaat kehittämään myös parempia suun kautta annettavia, virtsaneritystä lisääviä lääkeaineita. Esimerkkinä näistä voidaan mainita vielä 1950-luvun puolivälissä markkinoille tullut lääketehdas Ferrosanin valmiste Oradon. Sen vaikuttavana aineena oli 3-hydroksimerkuri-2-metoksi-succinimidopropan-theophyllin. Lääkkeen tehon kerrottiin olevan siihenastisia paremman, ilman että se kuitenkaan aiheutti enemmän sivuvaikutuksia, kuten pahoinvointia, oksennusta ja ripulia. Vasta 1950-luvulla kehitetyt elohopeavapaat tiatsidit, joita voitiin antaa suun kautta, syrjäyttivät lopulta elohopeavalmisteet.

Amalgaamit ja hampaiden reikien täyttö

Plinius vanhempi (23–79 jKr.) on jo maininnut amalgaamin, elohopean ja muiden metallien muodostaman kiinteän seoksen. Kiinalaisissa kirjoituksissa on maininta hammasamalgaamista vuonna 659 jKr., samoin vuosina 1108 ja 1578. Kiinassa käytetyssä amalgaamissa oli 100 osaa elohopeaa, 45 osaa hopeaa ja 900 osaa tinaa. Euroopassa saksalainen Johann Stocker mainitsee amalgaamin vuonna 1528.

Hampaan reikien täyttämiseen käytettiin aikaisemmin vahaa ja hartsia sekä 1400-luvun puolivälistä lehtikultaa ja lyijyä. Lyijyn käyttö aiheutti vaurioita täytettävän reiän seinämissä ja karies yleensä uusiutui melko nopeasti. Menetelmän seurauksena hampaan reikien täyttöä nimitettiin aina 1900-luvun puoliväliin saakka plombeeraukseksi (lat. plumbum, lyijy, ransk. plomber, täyttää lyijyllä hampaassa oleva reikä). Italialainen lääkäri Giovanni d’Arcoli eli Johannes Arculanus (k. noin 1458) otti vuonna 1427 käyttöön hampaanreikien täyttämisen lehtikullalla. Taipuisa ja adhesiivinen lehtikulta voitiin pakata reikään melko hyvin, varsinkin jos se vielä kuumennettiin ennen käyttöä. Menetelmä oli kuitenkin kallis.

Ranskalaiset Crawcour-veljekset oppivat vuonna 1833 sekoittamaan hopearahasta veistettyjä lastuja elohopeaan, jolloin syntyi muovailtava, nopeasti kivikovaksi kovettuva massa. He lähtivät kauppaamaan ainetta, "Royal Mineral Succedaneum", Yhdysvaltoihin. Kun alussa esiintyneiden vaikeuksien jälkeen karioituneita hampaita opittiin valmistelemaan kunnolla ennen täyttöä, tunnustettiin amalgaami käyttökelpoiseksi hampaiden paikkausaineeksi. Amalgaami oli huomattavasti halvempi reikien täyttöaine kuin lehtikulta. Seurauksena oli ankara taloudellinen taistelu, joka päättyi amalgaamin voittoon.

Elohopean tunnettu myrkyllisyys johti tietenkin ajatukset heti myös amalgaamipaikkojen mahdolliseen myrkyllisyyteen. Fougelberg oli jo vuonna 1849 pohtinut, että syljen amalgaamissa aiheuttamat muutokset voisivat vahingoittaa sekä hammasta että terveyttä yleisesti. Mitään selkeitä haittoja ei kuitenkaan ollut todettavissa. Kun vielä yhdysvaltalainen Greene Vardiman Black (1836–1915) onnistui kehittämään vuonna 1895 amalgaamin, josta vapautui vähemmän elohopeaa kuin aikaisemmista, tuli amalgaamista pääasiallinen "plombeerausaine" aina 1900-luvun loppupuolelle saakka.

Uusi amalgaamitaistelu alkoi 1920-luvulla. Saksalainen kemisti Alfred Stock (1876–1946) väitti nimittäin vuonna 1926, että ns. kupariamalgaamista valmistetuista hampaiden paikoista voi irrota elohopeaa, joka voi aiheuttaa vakavia terveysongelmia. Sen jälkeen keskustelu aiheesta on aaltoillut laidasta toiseen. Myös ns. hopea-amalgaami nousi keskustelujen kohteeksi 1980-luvun alkutaitteessa Ruotsissa.

Todisteet terveyshaittojen puolesta ja vastaan eivät ole olleet yleisesti ottaen kiistattomia, mutta myös varmoilta vaikuttavia haittatapauksia on todettu. Oireet, joihin vedotaan, ovat usein yleisiä ihmisen huonovointisuuden ilmaisimia, ja niiden takana voivat olla lukemattomat syyt psyykkisistä rasitusilmiöistä alkaen. Elohopeamäärien mittaukset verestä, eritteistä ja hiuksista ovat antaneet ristiriitaisia tuloksia oireisiin verrattuna.

On kuitenkin varmaa, että amalgaamipaikoista joutuu elohopeaa ruoansulatuskanavaan. Paikat kuluvat vähitellen ja toisaalta on todettu, että myös amalgaamissa elohopean määrä vähenee lähellä pintaa olevissa osissa vuosien mittaan. Kysymys onkin siitä, onko hammaspaikoista elimistöön joutuva elohopeamäärä merkityksellinen ja haitallinen yksinään tai muualta elimistöön tulevan elohopean lisänä. Ja kun elohopea on haitallinen aine, onko sen käytöstä paikkausaineena saatava hyöty suurempi kuin sen käytöstä mahdollisesti aiheutuva haitta.

Metallisen elohopean imeytymistä ruoansulatuskanavasta elimistöön on pidetty merkityksettömänä. Sen sijaan orgaaniset elohopeayhdisteet ovat varmasti haitallisia. Tieto siitä, miten metallinen elohopea voisi muuttua ruoansulatuskanavassa orgaaniseen muotoon elimistön omien tai mikrobien biologisten prosessien seurauksena, on kuitenkin ollut yhä puutteellista. Jorma Leistevuon väitöskirja vuonna 2002 on antanut lisätietoja asiasta: Hampaiden amalgaamitäytteistä vapautuu elohopeaa ja myös suun bakteerit voivat muuttaa sitä orgaanisiksi yhdisteiksi.

Elohopeayhdisteet antiseptisinä aineina

Bakteriologian kehittyminen 1800-luvun lopulla johti laajaan tutkimukseen ja kokeiluun bakteereja tappavien aineiden löytämiseksi. Silloin mielenkiinto kohdistui myös elohopeavalmisteisiin, joista osa todettiin nopeasti antiseptisiksi eli bakteereita tappaviksi.

Sublimaatti tehosi bakteereihin kasvua estävästi jo 1:100 000 vahvuisena liuoksena, mutta desinfioivana sitä oli käytettävä yleensä 1:1000 vahvuisena. Se soveltui käsien ja ihon sekä vaatteiden desinfiointiin. Eräs käytetty valmiste oli eosiinilla punaiseksi värjätyt Angerer-Pastillit, joissa oli puolet sublimaattia ja puolet ruokasuolaa. Pastilleista valmistetussa liuoksessa muodostuva kaksoissuola Na2HgCl4 voimisti desinfioivaa tehoa. Tuberkuloottisten huoneiden pesemiseen käytettiin 5-kertaista vahvuutta eli 1:200 vahvuista liuosta.

Saksalainen Fürbringer suositteli vuonna 1888 kirurgiseen käsien desinfiointiin pesua 4 minuutin ajan 70 % alkoholilla ja 3 minuutina ajan 0,1 % sublimaattiliuoksella. Sublimaatti aiheutti kuitenkin usein ihottumia käsiin, mikä oli tärkeä syy kumista valmistettujen leikkauskäsineiden käyttöön ottoon.

Leikkausalueen ihon puhdistukseen käytettiin fluoreseiinilla värjättyä merkurokromin eli dibrom-oxymerkurin 2%:sta liuosta, jolla oli sama teho kuin 5 %:lla jodispriillä. Merkurokromiliuos oli kivuton iholla, mutta se värjäsi ihon voimakkaasti punaiseksi. Värin sai poistetuksi natriumhypokloriittiliuoksella. Merkurokromin 1%:nen liuos sopi myös limakalvojen ja virtsarakon käsittelyyn.

Trakooman hoitoon käytettiin 1700-luvulta alkaen silmävoiteita, joissa eräissä oli vaikuttavana aineena mercurius praecipitatus albus (elohopean valkoinen saostuma eli merkuriammoniumkloridi, toiselta nimeltään hydrargyrum chloramidatum). Se tunnettiin "Valkoisen presipitaattisalvan" nimellä vielä 1930-luvulla ihon sienitautien hoidossa. Kraupa käytti elohopean oxysyanaattia 1:5000 -vahvuisena liuoksena silmissä mahdollisten märkäbakteerien hävittämiseen ennen kaihileikkausta. Unguentum hydrargyri oxidi flavi eli Unguentum Pagenstecheri, keltainen silmäsalva, sisälsi n. 10 % keltaista merkurioksidia. Se oli yleinen lääke silmän sidekalvon tulehdusten hoidossa.

Elohopeapitoinen tiomersaali eli mertiolaatti on säilyttänyt näihin päiviin asti asemansa rokotteiden säilytysaineena. Elohopeavalmisteita käytettiin 1900-luvun alussa myös katgutin steriloimiseen, koska se ei kovettanut katgutia samalla tavalla kuin esim. formaliini.

Ulkonaisesti aikaisemmin käytettyjä valmisteita ovat olleet myös Donovanin liuos eli Liquor Arsenii et Hydrargyri Iodidi, joka sisältää arseeni- ja elohopeajodidia 1 %:n kumpaakin, sekä elohopeajodidi (Mercuric iodide), joka oli suosittu valmiste 1900-luvun alkutaitteessa.

Elohopea ympäristöongelmana

Viittasin jo aikaisemmin eräisiin haittoihin, joita elohopean valmistus, prosessointi ja käyttö ovat aiheuttaneet elin- ja työympäristössä. Elohopean käyttö ja merkitys lisääntyivät erityisesti 1600-luvulta alkaen tieteen ja teollisuuden kehittymisen seurauksena. Vähitellen valmistettiin yhä uusia epäorgaanisia ja myöhemmin myös orgaanisia elohopeayhdisteitä sekä lääketieteen että teollisuuden käyttöön.

Elohopeamyrkytyksiä ilmenikin yleisesti alkemistien ja myöhemmin kemian laboratorioissa sekä elohopeapitoisia aineita valmistavassa ja käsittelevässä teollisuudessa. Ympäristöön elohopeaa levisi ilman mukana pölynä avoimista kaivoksista ja höyryinä metallinvalmistuslaitoksista. Alaskan inuiittien elimistössä on ollut luulöydösten mukaan merkittäviä määriä elohopeaa jo vuoden 400 jKr. vaiheilla. Mahdollisesti elohopea on levinnyt sinne ilmavirtojen mukana samoin kuin Grönlannin mannerjäässä todettu lyijy. Aivan viime aikojen havainnot tukevatkin tätä käsitystä.

Augsburgilainen lääkäri Ellenbog laati vuonna 1473 ennen kaikkea kultasepille tarkoitetun kirjoituksen "Von den giftigen besen Tempffen und Reuchen". Se sisältää neuvoja siitä, miten tulee suojautua hiilenpölyltä sekä lyijyn, elohopean ja typpihapon höyryiltä. Kirjoitus lienee vanhin ammattihygieniaan liittyvä ohjelehtinen. Paracelsuksen kirjoituksissa puhutaan elohopean haitoista 1500-luvun alkupuolella ja ammattitautien tutkija Bernardino Ramazzini (1633–1714) kiinnitti niihin huomiota vuonna 1713. Elohopeamyrkytykset Nürnbergin ja Fürthin peilitehtaissa saivat vuonna 1847 aikaan Saksan Baijerissa ensimmäiset työsuojeluohjeet. Sisätautilääkäri Alfred Kussmaul (1822–1902) kuvasi nämä myrkytykset vuonna 1861.

Aikaisemmin hatuntekijät saivat usein elohopeamyrkytyksen, käytettyään elohopeasuoloja huovan valmistamiseen kaniinin karvoista. Oireina oli ärtyneisyyttä, muistin menetystä, masennusta, tuskaisuutta ja persoonallisuuden muutoksia. Tätä mielentilan häiriönä esiintyvää elohopeamyrkytystä nimitettiin erethismiksi (kreik. eretho, ärsyttää, erethismus, ärtyneisyys) ja se oli pohjana tunnetulle sananparrelle "Hullu kuin hatuntekijä". Asia on saanut muistomerkkinsä englantilaisen lastenkirjailijan Lewis Carrollin (1832–1898, oik. nimeltään Charles Lutwidge Dogson) satukirjassa Liisa Ihmemaassa (Alice’s Adventures In Wonderland, 1865) esiintyvässä Hullussa hatuntekijässä.

Sublimaattia käytettiin 0,75 % -liuoksena puutavaran lahonestämiseen jo vuonna 1832, jolloin irlantilainen kemisti J. H. Kyan (1774–1850) patentoi sen. Menetelmää sanottiin keksijänsä mukaan kyanisoimiseksi. Silloin ei vielä tiedetty, että menetelmä perustui lahottajasienten toiminnan estämiseen. Samaan perustui myös fenyylimerkuriasetaatin käyttö kasvien ja hedelmäpuiden ruiskuttamiseen kasvituholaisten hävittämiseksi, siemenviljan peittaamiseen, kankaiden säilöntäaineena sekä homeen ja levien kasvua ehkäisevänä lisäaineena venemaaleissa. Tarvittavien aineiden valmistaminen ja niiden käyttö ovat aiheuttaneet elohopeamyrkytyksiä työntekijöille ja levittäneet elohopeaa ympäristöön.

Teollisuudessa elohopeaa on käytetty laajamittaisesti mm. kloorikaasun ja lipeän valmistuksessa ruokasuolasta. Samoin elohopeayhdisteitä on käytetty estämään paperinvalmistuksessa mikrobeista johtuvaa puu- ja paperimassan limoittumista. Teollisuuden prosesseissa käytettyjä epäorgaanisia ja orgaanisia elohopeayhdisteitä on joutuneet suurina määrinä maaperään, vesistöihin ja myös ilmaan. Sen lisäksi elohopeaa on joutunut vesistöihin mm. kaivostoiminnan, tekoaltaiden rakentamisen ja soiden kuivattamisen seurauksena. Nykyään suuri osa luonnossa olevasta elohopeasta tulee laskeutumana ilmaan tapahtuvista päästöistä ja ainakin paikoin se on pääasiallinen syy maaperän elohopean jatkuvaan lisäykseen. Vedessä ja maaperässä mikro-organismit muuttavat elohopeayhdisteitä orgaanisiksi yhdisteiksi, jotka kulkeutuvat haitallisina pitoisuuksina ravintoketjuun, lopulta kaloihin ja muihin veden eläviin, joita käytetään ihmisten ravintona.

Japanissa Kiushun saarella olevassa Minamatan lahdessa ilmeni vuosina 1953–1960 kalojen ja simpukoiden kuolemia. Vuonna 1956 todettiin ihmisten sairastuneen keskushermostoa tuhoavaan tautiin syötyään orgaanisia elohopeayhdisteitä sisältäviä kaloja ja simpukoita. Samantapaisia oireita todettiin myös merilinnuilla ja kissoilla. Saastumiseen olivat syynä kemiallisia yhdisteitä valmistaneen Chisso-yhtymän jätevedet. Saastepäästöt loppuivat vasta 1969 muutetun lainsäädännön jälkeen. Vuoden 1992 alkuun mennessä oli virallisesti myönnetty 2252 sairaustapausta, joista 1228 oli johtanut kuolemaan. Sairaustapauksia on mahdollisesti ollut yli 10 000. Irakissa todettiin vuonna 1971 elohopeayhdisteillä peitatun siemenviljan käytöstä ravinnoksi aiheutunut myrkytyskatastrofi, jossa 459 ihmistä kuoli ja tuhannet saivat pysyviä hermostovaurioita. Suomessa on annettu suosituksia kalojen käytön rajoittamiseksi ravintona paperiteollisuuden päästöistä aiheutuneiden elohopeapitoisuuksien vuoksi.

Elohopea on muodostanut selvästi terveysvaaran myös sitä käsitelleille hammaslääkäreille ja hammashoitajille. Hammaslääkärin työhön liittyvä elohopea on aikanaan ollut myös merkittävä ympäristöhaitta, sillä sitä on joutunut maaperään ja ennen kaikkea vesistöihin vapaana elohopeana ja amalgaamin jätteenä. Ongelma on vähentynyt, kun amalgaamin käytöstä hampaiden paikkauksessa on luovuttu yhä enemmän erityisesti 1990-luvulta alkaen. Vainajien tuhkaaminen eli polttohautaus on levittänyt ja levittää yhä huomattavia määriä höyrystyvää elohopeaa ilmaan ja sieltä edelleen luontoon.

Rikkoutuneista kuumemittareista lattialautojen väleihin joutunut elohopea on muodostanut vanhoissa sairaaloissa myrkytysvaaran elohopeahöyryjen seurauksena. Vaikka lämpömittareissa ei ole, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, ollut elohopeaa enää vuosikymmeniin, puhuvat jopa sääasiantuntijat yhä edelleen elohopean nousemisesta ja laskemisesta. Metallisen elohopeaan lasiputkessa olevaa pylvästä käytettiin aikaisemmin myös painetason määrittämiseen ilmanpaineen mittareissa (ilmapuntareissa eli barometreissa) ja verenpainemittareissa. Verenpainemittarien elohopea on ollut esillä mahdollisena ympäristömyrkkynä, mutta ilmanpaineen mittarien kohdalla vastaavaa huolta ei ole tullut esiin. Elohopeaa sisältäneet pienoisparistot ovat aikaisemmin aiheuttaneet myrkytysvaaran paristoja nielleille lapsille. Myrkytysoireiden lisäksi elohopea ja sen yhdisteet voivat aiheuttaa allergisia reaktioita, jotka eivät ole kovin yleisiä.

Yhdysvaltalaiset tutkijat ovat vuonna 1999 onnistuneet siirtämään Deinococcus radiodurans -bakteeriin neljä geeniä, joiden ansiosta se pystyy hajottamaan myrkyllisiä kemikaaleja ja muuntamaan myös elohopeaa ja sen yhdisteitä vähemmän haitalliseen muotoon. Tavoitteena on käyttää bakteeria myrkkyjen saastuttamien maa-alueiden puhdistukseen.

Yhteenveto

Elohopealääkityksen hyöty kuppataudin hoidossa on ollut kyseenalainen. Puhdistavana hoitona ja hampaidensaantipulverina se on ollut hyödytön ja haitallinen. Siitä on ollut selvästi apua turvotusten hoidossa, hammasamalgaamina ja ulkoisesti käytettyinä antiseptisinä aineina, ja niissä myös haitat ovat olleet melko vähäiset. Teollisessa toiminnassa elohopea on ollut aikanaan hyödyllistä, mutta se on aiheuttanut runsaasti altistumista työntekijöille. Ympäristöön joutuneena elohopeasta ja sen yhdisteistä on ollut myrkyllisyytensä takia suurta haittaa sekä luonnolle että ihmisille.

Kirjoitus on valmistunut syyskuussa 2002 esityönä esitelmälle "Merkuriuksen seikkailut lääketieteen maailmassa" Hammaslääketiede – Odontologi 2002 -tapahtumassa 8.11.2002, järjestäjänä Suomen Hammaslääkäriseura Apollonia..

Julkaistu lyhennettynä: Suomen Hammaslääkärilehti 2003: 6: 280–284.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: En bok om gifter och förgiftningar. Del 2. Gifter på gott och ont. Prismaserien. Lund 1974.

Brummer, P.: Elohopea lääkkeenä. Teoksessa: Lääketieteen historiaa tarinoina. Leiras Oy, Turku. Helsinki 1983.

Cowen, D. L. and Helfand, W. H.: Pharmacy, An Illustrated History. Harry N. Abrams, New York, Printed in Japan 1990.

Dalén, P.: En amalgamsanering 1916. Svensk Medicinhistorisk Tidskrift Vol. 4 Nr 1, 219–223, 2000. Trelleborg 2000.

Hako, M. (toim): Kansanomainen lääkintätietous. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 229, 4 Osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Turku 1957.

Hendry, W. F., Hern, R. P. A. and Cole, P. J.: Was Young’s syndrome caused by exposure to mercury in childhood? British Medical Journal No 6919, Vol. 307: 1579–1582 (1993).

Komulainen, M. ym.: Elohopea allergeenina ja ympäristömyrkkynä. Suomen Lääkärilehti 1992: 3: 156–162.

Leistevuo, J.: Dental Amalgam Fillings: Inorganic and Organic Mercury in the Oral and Gastrointestinal Environment (Hammasamalgaamipaikat: epäorgaaninen ja orgaaninen elohopea suussa ja suolistossa). 2002.

Linder, J.: Avhandling om gifter (De Venenis). Översatt av Arne Jönsson och Arne Olsson. Apotekarsocieteten. Kristianstan 1998.

Lüdy-Tenger, F.: Alchemistische und Chemistische Zeichen. Berlin 1928. Neudruck, Würzburg 1973.

Mann, J.: Murha, taikuus ja lääkintä – Lääkeaineiden historiaa. Art House. Helsinki 2002.

Martinez, D., Lohs, K.: Gift. Magie und Realität, Nutzen und Verderben. Edition Leipzig. Zwickau 1985.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleideung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin-München 1949.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Møller, K.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. udgave. Nyt Nordisk Forlag – Arnold Busck, Kjøbenhavn 1946.

Oradon, uusi peroraalinen elohopeadiuretikum. [Ilmoitus.] Duodecim Vol. 72 (1956): 275–276

Porter, R. (ed.): Cambridge Illustrated History of Medicine. Cambridge University Press. First published 1996. Cambridge 1996.

Relander, K.: Toht. Selldénin havainnot elohopeacyaniidin käyttämisessä difteriassa. Duodecim Vol. 3 (1886): 110–111.

Ring, M. E.: Geschichte der Zahnmedizin. Könemann. Printed in Hong Kong, China, 1997. [Alkuperäinen teos: Dentistry 1985.]

Suomen Farmakopea, Kuudes painos – Pharmacopoea Fennica, Editio sexta. Helsinki 1937.

Turi, J.: Kertomus saamelaisista. Saamen kielestä suomentanut Samuli Aikio. (Alkuperäinen teos. Muittalus samid birra, 1910.) WSOY Porvoo–Helsinki–Juva, Porvoo 1979.

Widström, E.: Amalgaami huolestuttaa Ruotsissa. Suomen Lääkärilehti 1992: 21: 1993–1995.

Vuorinen, H. S.: Tauti(n)en historia. Vastapaino. Jyväskylä 2002.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON

Lue lisää

...> Samoihin aikoihin Plinius vanhempi
(23-79 jKr) varoitti elohopean myrkyllisyydestä...

Sen oikean käytön sanottiin antavan antavan lääkäreille jumalallisen voiman....

Elohopeavalmisteiden annostelu oli vaikeaa ja hoidosta aiheutuneet myrkytysoireet (lat. mercurialismus) yleisiä.
Toisaalta myrkytysoireiden ilmaantumista voitiin pitää toivottuna osoituksena lääkkeen tehosta ja lääkkeen annostusta säädeltiinkin niiden avulla.
Tavallisin sivuoire oli lisääntynyt syljen eritys, jota pidettiin hyödyllisenä sen elimistöä puhdistavan vaikutuksen vuoksi.....

Lisääntyneen syljen erityksen lisäksi muita myrkytysoireita olivat ikenien tummuminen ja turpoaminen, niiden märkivät haavaumat, pahanhajuinen hengitys sekä hampaiden irtoaminen. Ylesoireita olivat hikoilu, oksennukset ja ripuli sekä pahimmassa tapauksessa virtsanerityksen tyrehtyminen....

Unohtamatta sen vaikutukset hermostoon ym. ym.

Onhan siitä jo aikaa vierähtänyt, kun elohopean, amalgaamin vaikutuksista, ja sen lääkäreille antaman "jumalallisen voiman" vaikutuksista on kerrottu, jopa varoiteltu!

Arvoisa Asiakaspalvelu Suomi. Olisi mukava kuulla myös omista kokemuksistasi, joten kertoisitko?

Jappe52 kirjoitti:

Arvoisa Asiakaspalvelu Suomi. Olisi mukava kuulla myös omista kokemuksistasi, joten kertoisitko?

Kyseessä oli ulkomaisen nettiapteekin bottihyökkäys, joka lähetti samaa viestiä kaikkiin amalgaami -hakusanalla löytyneisiin viesteihin (hyvin vanhoihinkin ketjuihin). Vastaukset eivät liittyneet alkuperäiseen viestiin ja kuten huomattiin, bottiviestissä mainostettiin kaikkea muutakin Viagrasta alkaen. Viestit on ilmiannettu ylläpidolle, toivottavasti lähettäjä sai pitkän kirjoituseston. Tällaisiin häirikköviesteihin ei kannata vastata, vaan ilmiantaa ne ylläpidolle asiattomina (nythän se on helpompaakin) niin ne poistetaan (kommentoitua viestiä ei välttämättä poisteta).

Otin aina ennen hammaslääkärille menoa pari hiilitablettia.
En tiedä oliko tästä mitään hyötyä.

Puheeni sammaltaa ihan saman lailla kuin ennen
saneerausta.
Päiväunet nukun joka päivä kun väsyttää...

Kabander kirjoitti:

Otin aina ennen hammaslääkärille menoa pari hiilitablettia.
En tiedä oliko tästä mitään hyötyä.

Puheeni sammaltaa ihan saman lailla kuin ennen
saneerausta.
Päiväunet nukun joka päivä kun väsyttää...

Lue lisää

....> Puheeni sammaltaa...

Mm. tämä on eräs elohopean, amalgaamin aiheuttamista ongelmista, samoin jatkuva väsyttäminen.
Parin hiilitabletin otto ennennen hammaslääkärille menoa ja niiden vaikutus taitaa olla kovin vähäinen.

Tässä aiheesta:


Uhka elämälle

Nyt ei saa enää vaieta siitä, että monella on ajastettu myrkkypommi suussaan. kaikki, joilla on elohopea-amalgaamia hampaissaan. Ovat enemmän tai vähemmän elohopea (=eh.) myrkytettyjä ja eh. Myrkytyksestä on tulossa terveyskatastrofi koko länsimaisessa kulttuurissa.

Syyt ovat seuraavia:

1.

Uudet jalostetut ja vahingoitetut ruoka-aineet, niin että keho ei saa tarpeeksi tärkeitä aineita puolustamaan itseään ympäristömyrkkyjä vastaan.

2.

Lisääntyvä ympäristömyrkytys, joka johtaa jatkuvaan myrkynsaantiin ruuasta ja ilmasta.

3.

Pahin myrkkylähde hampaissamme on jatkuvasti vuotaava eh. amalgaami.



Suuri osa eh.höyrystä joutuu sylkeen ja vatsaan amaliosien kera, missä muunnos joneiksi ja metyylielohopeaksi tapahtuu. metyyli eh. on erittäin myrkyllinen ja tässä muodossa saamme sen kehoomme jos syömme eh.myrkytettyä kalaa.

Amalgaami tarkoittaa sekoitusta ja se koostuu tavallisista metalleista: elohopea, hopea, tina, kupari ja joskus sinkki. noin puolet hammaspaikoistasi koostuu niin suuresta annoksesta, että jos se levitettäisiin kehoosi, se riittäisi tappaamaan sinut monta kertaa. eh. on nimittäin yksi tunnetuimmista myrkyllisistä aineista. jos olet tavallinen suom. kansalainen, sinulla on monta grammaa tätä suussasi.

Eh.tutkimusten perusteella on käynyt ilmi että ihmisillä on hampaissaan sellaisia määriä elohopeaa, että ne ylittävät myrkkyrajan 1000 kertaisesti.

Monet lääkärit ja hammaslääkärit olivat jo 1800-luvulla vakuuttuneita elonhopean ja uusien sairauksien yhteydestä. saksalainen kemisti, nimeltään stock, esitti vahvoja todisteita jo 1930-luvulla. ehkä eh.amalgaamin vaarallisuus olisi tullut yleisesti tutuksi, elleivät kaksi suurta sotaa ja taloudellinen lama olisi saattaneet yksityisten ihmisten kärsimyksiä maailman tapahtumien varjoon.

Eh.myrkytyksellä on hiipivä alku. ratkaisevat tekijät ovat kehon omat puolustusmekanismit. yksi ensimmäisistä merkeistä on, ettei enää jaksa yhtä paljon kuin ennen. voi myöskin tulla allergisia ylireaktioita ja ehkä mietitään, onko syöty jotain epäterveellistä. monet tulevat yliherkiksi metalleille ja saavat ihoreaktioita korvakoruista , kellosta tai silmälasikehysten metalliosista. Hiukset menettävät kiiltonsa ja tulevat vaikeiksi hoitaa ja permanentata. Ensimmäiset oireet suussa voivat olla rakot, verta vuotava ien, hammassärky terveissä hampaissa ja leukasärky. tarkkaavainen henkilö huomaa kaikenlaisia vaivoja, jotka tulevat usein jaksoissa hammaslääkärikäynnin jälkeen.

Myrkytys tulee niin hitaasti, että henkilö voi kärsiä pikkuvaivoista monta vuotta: Ihottumaa, päänsärkyä, ontelotulehdusta, lihassärkyä, näitä luullaan tavallisiksi iän mukanaan tuomiksi vaivoiksi, kunnes yhtäkkiä sairastutaan vakavasti. naiset voivat ilman muita oireita saada lisääntyneita ongelmia kuukautisten ja raskauden yhteydessä. on mahdollista että riski raskausmyrkytykseen lisääntyy. Kasvava sikiö on herkempi e.hopealle kuin aikuinen ja seuraus on keskenmeno kun, vammat ovat tosi suuret. syntyneet lapset voivat saada enemmän tai vähemmän vakavia pysyviä kehitysvammoja.

Elohopea aiheuttaa myös voimakasta lisääntymistä tietyissä vasta- aineissa, jotka luultavasti ovat yksi syy valtavasti lisääntyviin allergioihin.

Myös immuunipuolustus vaurioituu ja heikkenee elohopeasta ja tästä syystä myrkytetty henkilö sairastuu erilaisiin tartuntatauteihin, esim. ms:än ja sokeritautiin. jotkut tutkijat väittävät että ms:n ja elohopean vaikutuksen välillä on suora yhteys. Kun eh. myös kerääntyy kaikkiin rauhasiin, niin endokriinologinen järjestelmä vaurioituu ja näin myös kehon hormoonitasapaino.


Yksi esimerkki on struuma ? kilpirauhasen koko kasvaa korvaamaan huonontunutta toimintaa. toinen esim. on sydän ja munuaiset. Munuaiset ovat yksi kriittisistä elimistä kun puhutaan metallieh. (höyry)- ja eh.jonimyrkytyksestä. Tämä tarkoittaa että jos myrkytys saa jatkua esteettömästi, niin kuolee munuaistautiin. eh. sitoutuu erityisiin proteiineihin munuaisissa ja kun nämä ovat kyllästyneitä, munuaiskudos hajoaa ja munuaiset pehmenevät. ennet tätä ilmenee toimintahäiriöitä.

Kaksi erityyppistä hermoa säätelee sydämen rytmiä, ne osittain pidättävät osittain stimuloivat sen toimintaa. eh:n aivovaikutuksen vuoksi, yhteistyö näiden hermojen välillä häiriytyy niin, että ilmenee epäsäännöllisiä sydämen lyöntejä. Kun elohopeamyrkytys on saavuttanut niin vakavan vaiheen että ilmenee selviä elimellisiä häiriöitä tarvitaan hoitoa. eh.myrkytyksen uhri sairastuu miltei väistämättä myös ahdistukseen ja masennukseen ja täten moni joutuu aivan tarpeettomasti psykiatriseen hoitoon.

Hammaslääkärit eivät saa huuhdella algaamisidottua elohopeaa viemäriin. eh.pitoiset paristot kerätään. Mutta meidän suumme ovat ilmeisesti erinomaisia säilytyspaikkoja, koska suurimmalla osalla meistä on monta eh. paikkaa.

Mutta positiivinen asia tässä vyyhdissä onkin, että vaikka on oltu
sairaana 10-20 vuotta, eikä ole jaksettu tehdä työtä eika opiskella ja sen takia on kärsitty taloudellisesti, ei olla katkeria, vaan ylionnellisia siitä, että se mikä on aiheuttanut oireet ja sairaudet, on tullut esille.

Eli kaikki vanhemmat: jos pidätte lapsistanne ja haluatte heille kaikkea hyvää, niin varmistakaa ettei heillä ole amalgaamipaikkoja suussaan. meidän lapsemme ovat suomen tulevaisuus! entinen eh.myrkytetty

E.K. -87

Mulle ei toiminut mikään muu kuin alfa lipoiini happo. Kokeilin kaikenlaista(C E sinkki foolihappo B12) useiden kuukauden ajan, mutta paha olo sen kuin jatkoi vaikka poistatin amalgaamipaikkani.
Kolme päivää ja 25 mg ALAa kolmen tunnin välein teki ihmeitä! En usko että olisin saanut koskaan ulos tuota elohopeaa muutoin kuin ALAa käyttämällä. Lisäksi se nostattaa glutationin määrää, jolloin kroppaan mahdollisesti pesiytyneet bakteerit virukset kandida saavat myös kyytiä.
Kelaatio on kuitenkin rasittavaa lisämunuaisille jotka tuottavat kortisolia vasteeksi myrkyille, joten kannattaa mennä hitaasti, muuten sydän tuppaa menemään ylikierroksille.

...oikaista ihan kaikkia virheellisiä väittämiä, joita näillä palstoilla faktoina esitetään (katsokaapa vaikka tämän päivä Helsingin Sanomista juttu työtilanteesta). Kehotankin suhtautumaan edelleen kriittisesti kaikkeen faktaan ja "faktaan", jota internetissä jaetaan viljalti. Enempää en lusikkaani tähän soppaan työnnä, mutta jatkossakin otan mielelläni amalgaamapaikan suuhuni.

Aurinkoista ja tervettä kevättä kaikille!

P.S. Purukaluston kotihoito (=pesu vähintään kahdesti vrk:ssa, hammasvälien lankaus) on paras keino välttää kokonaan korjaavan hoidon tarpeen aiheutuminen; eipähän sitten tarvitse kiistellä hoitomenetelmistä, kuvitelluista ja todellisista hoitovirheistä jne...

Jorma61 kirjoitti:

...oikaista ihan kaikkia virheellisiä väittämiä, joita näillä palstoilla faktoina esitetään (katsokaapa vaikka tämän päivä Helsingin Sanomista juttu työtilanteesta). Kehotankin suhtautumaan edelleen kriittisesti kaikkeen faktaan ja "faktaan", jota internetissä jaetaan viljalti. Enempää en lusikkaani tähän soppaan työnnä, mutta jatkossakin otan mielelläni amalgaamapaikan suuhuni.

Aurinkoista ja tervettä kevättä kaikille!

P.S. Purukaluston kotihoito (=pesu vähintään kahdesti vrk:ssa, hammasvälien lankaus) on paras keino välttää kokonaan korjaavan hoidon tarpeen aiheutuminen; eipähän sitten tarvitse kiistellä hoitomenetelmistä, kuvitelluista ja todellisista hoitovirheistä jne...

Lue lisää

Rahan ja ajanpuutehan ovat ne päällimmäiset syyt kun näistä aiheista puhutaan.
Harvemmin päästään syvällisemmin asioita selvittämään ja tutkimaan.

Voithan esim. sinä oikaista vääriksi havaitsemasi väittämät, joita palstoilla olet havainnut!

Ps. Purukaluston kotihoito pesuineen ja lankauksineen, vaikka useammankin kerran päivässä, taitaa kuitenkin tuottaa kovin vähän potilaan toivomaa tulosta, jos vaivat ovat paitsi hampaissa myös jo niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin, joista palstoillakin on kirjoiteltu!

Jorma61 kirjoitti:

...oikaista ihan kaikkia virheellisiä väittämiä, joita näillä palstoilla faktoina esitetään (katsokaapa vaikka tämän päivä Helsingin Sanomista juttu työtilanteesta). Kehotankin suhtautumaan edelleen kriittisesti kaikkeen faktaan ja "faktaan", jota internetissä jaetaan viljalti. Enempää en lusikkaani tähän soppaan työnnä, mutta jatkossakin otan mielelläni amalgaamapaikan suuhuni.

Aurinkoista ja tervettä kevättä kaikille!

P.S. Purukaluston kotihoito (=pesu vähintään kahdesti vrk:ssa, hammasvälien lankaus) on paras keino välttää kokonaan korjaavan hoidon tarpeen aiheutuminen; eipähän sitten tarvitse kiistellä hoitomenetelmistä, kuvitelluista ja todellisista hoitovirheistä jne...

Lue lisää

Jorma61, olet aika surkea provo...

No huvinsa sullakin pitää olla.

Pirkko-Pauliina kirjoitti:

Jorma61, olet aika surkea provo...

No huvinsa sullakin pitää olla.

Jorma61 edustaisi vain oikein ns. "asiantuntijan" näkemyksiä hammashoidossa?

tämä, kirjoitti:

Jorma61 edustaisi vain oikein ns. "asiantuntijan" näkemyksiä hammashoidossa?

Koska minulla on tähdellisempääkin tekemistä kuin jatkaa juupas-eipäs-väittelyä keskustelupalstoilla, pidättäydyn jatkossa tämän(kin) asian hämmentämisestä, mutta käyn kyllä silloin tällöin lukemassa, kuinka villiksi keskustelu äityy asian tiimoilta.

:-)

Jore

Jorma61 kirjoitti:

Koska minulla on tähdellisempääkin tekemistä kuin jatkaa juupas-eipäs-väittelyä keskustelupalstoilla, pidättäydyn jatkossa tämän(kin) asian hämmentämisestä, mutta käyn kyllä silloin tällöin lukemassa, kuinka villiksi keskustelu äityy asian tiimoilta.

:-)

Jore

Lue lisää

sinä olet oikea henkilö kertomaan sen paljon porua herättäneen elohopean olemuksesta ja luonteesta hiukan meille vähemmän asiaan perehtyneille.
Monilla kun on hiukan epäilevä ja torjuva suhde tähän aineeseen!

Sittenhän kirjoitti:

sinä olet oikea henkilö kertomaan sen paljon porua herättäneen elohopean olemuksesta ja luonteesta hiukan meille vähemmän asiaan perehtyneille.
Monilla kun on hiukan epäilevä ja torjuva suhde tähän aineeseen!

Lue lisää

Summa summarum;
amalgaamipaikat ovat ihmisen koko terveydelle, erityiseti hermostolle erittäin vaarallinen myrkky !

Kenenkään ei pidä suuhunsa otatuttaa kyseisiä paikkoja ja joilla niitä on niin hankkiutukoon asiantuntilla eroon.
Elohopea on toden totta on pilannut monen ihmisen elämän ja terveyden.

situation kirjoitti:

Summa summarum;
amalgaamipaikat ovat ihmisen koko terveydelle, erityiseti hermostolle erittäin vaarallinen myrkky !

Kenenkään ei pidä suuhunsa otatuttaa kyseisiä paikkoja ja joilla niitä on niin hankkiutukoon asiantuntilla eroon.
Elohopea on toden totta on pilannut monen ihmisen elämän ja terveyden.

Lue lisää

Jos ja kun menette poistattamaan amalgaamit hampaistanne, niin mitä tialle?

Mikäli vastaus on yhdistelmämuovi on homma hakoteilla!

sami 45 kirjoitti:

Jos ja kun menette poistattamaan amalgaamit hampaistanne, niin mitä tialle?

Mikäli vastaus on yhdistelmämuovi on homma hakoteilla!

Yhdistelmämuovi on hyvä vaihtoehto!

eipä ole myrkkyä niin kuin amalgaami-elohopea paikat...

Kati u kirjoitti:

Yhdistelmämuovi on hyvä vaihtoehto!

eipä ole myrkkyä niin kuin amalgaami-elohopea paikat...

amalgaamit muoviin v-92 enkä oo sen jälkeen tervettä päivää nähnyt.Jos voisin vaihtaa ottaisin sen ajan takaisin kun oli amalgaamit suussa.

vaihdettiin kirjoitti:

amalgaamit muoviin v-92 enkä oo sen jälkeen tervettä päivää nähnyt.Jos voisin vaihtaa ottaisin sen ajan takaisin kun oli amalgaamit suussa.

Noi ei tämä näin toimi. Se elohopea pitää kelatoida pois, ja lisäksi tuhota kaikenlaiset virukset bakteerit kandidat jotka ovat yleensä ihan villiintyneitä kropassa kun on ollut amalgaamit suussa jotka ovat heikentäneet immuunipuolustusta.

Henkilökohtaisen kokemuksen mukaan, kuin poistatin amalgaamipaikkani (yksi kappale), niin olo oli yhtä helvettiä sen jälkeen useita kuukausia. Luulin että kyllä minä selviän ilman kelaatiota, mutta ei siitä tullut yhtään mitään.

Protokolla on seuraava: 25 mg alfa lipoiini happoa kolmen tunnin välein, ja ympäri vuorokautta, tästä ei pidä tinkiä. En edes viitsinyt kokeilla muita tapoja ottaa ALAa, tämä on kuitenkin paras tapa.

Kelaatio on raskasta lisämunuaisille, joten malttia. Eli taukoja, ja sitten lisärundeja, esim. kolmen päivän ketjuissa.

Parannus tuli minulle heti kolmen päivän jälkeen, joten tuloksia ei tarvi kovinkaan kauan odottaa.

Ei kannata verrata itseään muihin, jotkut ovat kertakaikkiaan huonoja poistamaan elohopeaa aivoista ilman mitään apuaineita, ja se jämähtää just sinne.