koko totuus mitään lisäämättä tai mitään pois jättämättä

On mahdollista synnyttää filosofisia paradokseja joissa totuus saa uusia merkityksiä, mutta asioiden helpottamiseksi käsittelen totuutta nyt ainutlaatuisena ja muuttumattomana. Totuudessa ei ole mitään vaikeaa. Ongelmia syntyy, kun useaa täysin erilaista asiaa sanotaan totuudeksi samasta asiasta, joka on loogisesti mahdotonta.

Näin elämä syntyi: plaa plaa plaa, ja tämä on ehdoton totuus, koska plaa plaa plaa.

Näitä erilaisia versioita on hirvittävä määrä maailmalla, ja monelle opetetaan jo pienestä pitäen yksi versio "totuudesta". Kun tapaa jonkun, jolle on opetettu erilainen totuus, syntyy ristiriita. Se ei synny siitä että näkemykset ovat erilaiset, vaan siitä että on opetettu että näkemykset ovat "totuuksia". Näkemyksistä ei synny riitaa. Minä pidän Elviksen musiikista, joku toinen pitää enemmän The Beatlesien tuotannosta. Sen kun, ei haittaa.

Totuuden käsitys periytyy sukupolvelta toiselle, jos kukaan ei koskaan ymmärrä kyseenalaistaa sitä. "Onko totta että elämä syntyi näin: plaa plaa plaa?" - "Kyllä, se on ehdoton totuus." Totuuden oppia tuetaan vahvasti: jos sitä usko, on seuraava rangaistus. Ei ehkä nyt, mutta sitten joskus... Lähipiirissä kaikki muutkin ovat samaa mieltä touudesta. Ne, jotka ovat eri mieltä totuudesta, pidetään loitolla. Omaan totuuteen usein liittyy selitys sille miksi jotkut pitävät valhetta totuutena, ja miten heidän käy.

Asioiden ehdottomuus luo ongelmia. Ehdottomia totuuksia ne eivät voi olla, sillä mikään ei selitä kaikkia niitä muita ehdottomia totuuksia jotka poikkeavat toisistaan ja jotka koskevat samaa asiaa. Jossain vaiheessa pitäisi ymmärtää että tiettyjä asioita voidaan käsitellä totena, kun taas tietyt asiat ovat vain näkemyksiä.

Miksi uskomuksia ei voi pudottaa totuus-luokasta pois, jonne ne selvästikään eivät kuulu, ja siirtää niitä "minusta tuntuu" -luokkaan jossa niiden paikka on. Se auttaisi hyväksymään erilaisetkin mielipiteet, koska nekin ovat vain "musta tuntuu" -mielipiteitä, eivätkä ne ole kilpailevia totuuksia. Voiko ihminen elää uskossa, jos sitä ei käsittele absoluuttisena totuutena, vaan hyväksyy sen henkilökohtaisena näkemyksenä? Lakkaako se kokonaan olemasta, jos sitä ei luokittele absoluuttiseksi totuudeksi? Jos ajattelee että tämä nyt on vain minun mielipide, häviääkö siitä jotain oleellista?

Jos luokittelen sekularismin "musta tuntuu" -luokkaan, enkä pidä sitä totuutena, muutunko ateistista ateisti-agnostikoksi, joka toteaa että näin se luultavasti on, mutta en ole varma, vai voinko pitää itseäni ateistina joka vain on sitä mieltä että asiat ovat syntyneet itsekseen, haluamatta perustella sitä mitenkään. Totuus on perusteltava aina, mutta tarvitsisiko "musta tuntuu" -mielipidettä perustella?

Totuushan on että minä en tiedä onko tämä kaikki tosiaan syntynyt itsekseen, koska en ole ollut paikalla silloin katsomassa, kun se tapahtui, tarkalleen ottaen kukaan ei ollut. Minusta vain tuntuu että muutakaan selitystä asialle ei ole koska se on mielestäni kaikista yksinkertaisin selitys kaikkeen.

En kuitenkaan kiistä muilta oikeutta toisenlaisiin näkemyksiin. Hyväksyn ja tunnustan sen, että toisenlaisiakin näkemyksiä on olemassa, mutta en usko niihin, eikä minun tarvitse uskoa.

Onko oikein opettaa kahta paljon kannatusta saanutta näkemystä (tieteellistä maailmankuvaa ja kreationististä maailmankuvaa) oppilaille kouluissa, jos tunnustamme etteivät ne ole totuuksia, vaan ainoastaan erittäin laajalti tunnustettuja ja totuutena pidettyjä näkemyksiä, huolimatta siitä että niiden välillä vallitsee hirvittävä ristiriita? Pitäisikö opetuksessa korostaa sitä, että kyseessä on vain näkemykset asiasta, eikä totuus, koska absoluuttista totuutta ei voida tietää? Miten voimme luottaa että he saavat täysin objektiivisen kuvan kahdesta erilaisesta näkemyksestä, jotta he kykenevät tekemään päätöksen niiden kesken?