En ymmärrä...

Kuolleena lakkaa olemasta silloin ei välitä näkeekö rakkaimpiaan.
Eipä ole vielä tullut eteen sellaista etteikö olisi voimat riittäneet.Tokko tuleekaan.

"Miten silloin voi kestää esim. läheisen kuoleman, jos ei ole toivoakaan jälleennäkemisestä taivaassa?"

Miten ei voisi? On se ihmeellistä jos ei ihminen opi kuolemaa hyväksymään, sen verran luonnollinen juttu. Sitä paitsi kun oma tietoisuus kuoltua katoaa niin paha siinä on ketään enään nähdä.

"Ja jos elämä muuten koettelee, mistä voi saada voimaa, ellei uskosta?"

Vaikka itsestään? Uskiksetpa sen verran heikkoja että tarvitsevat ulkopuolisten mielikuvitusolentojen apua.

"Omat voimat kun eivät välttämättä riitä."

Juuri totesin että uskikset ne niitä heikkoja ovat.

...en ymmärrä miksi joku voi vilpittömästi väittää olevansa uskossa käyttäessään ko. ajatusrakennelmaa lähinnä menetyksen aiheuttaman separaatioahdistuksen torjumiseen (näin ainakin luin rivien välistä).

Maailmassa on yhtä monta maailmankatsomusta kuin sierainpariakin, jotkut ihmiset eivät vain yksinkertaisesti pysty itselleen vilpittöminä tukeutumaan toisten kannattamiin uskomuksiin, varsinkaan kun näillä ole tarjota todistusvoimaa esittämistään oletuksista. Itse en näe tässä mitään käsittämätöntä.

Olen menettänyt läheisiäni (ihan lähiaikoina) ja olen sitä toki surrut, mutta suurin lohtu on ollut se että heidän kanssaan on suhteet olleet kunnossa. Olen keskittynyt elämään onnellista ja täyttä elämää heidän kanssaan.

En enää koskaan näe isovanhempiani enkä rakasta äitiäni. Tosin en tiedä mitä heille sanoisin vaikka näkisinkin... "Rakastan sinua edelleen niinkuin aina, mutta senhän sinä tiesitkin"...?

Jokainen ihminen jättää kuitenkin itsestään jälkeensä muistot. Niinpä onkin aina välillä hyvä kysyä itseltään: "Millaisena minut muistetaan? Rasittavana saarnaajana? Jääräpäänä besserwisserinä?"

Kun elämä koettelee, voimaa saan siitä ajatuksesta että ilman koettelemuksia elämä ei olisi elämisen arvoista, tarvitaan dynamiikkaa. Elämän onnea ei ymmärrä ellei välillä saa vähän lättyynsä...

Kaiken lähtökohtana on kuitenkin sellainen peruspositiivisuus eli tapahtuipa mitä tahansa niin jotain parempaa on aina tulossa. Niin se vain käy. Ja tuota tietä ei johdata Jumala vaan omat - joskus hyvinkin tiedostamattomat - elämänvalinnat.

Karmein kauhuskenaarioni olisi se, että kuolinvuoteellani huomaisin etten elänyt ollenkaan odottaessani jotain jota ei edes ole olemassa... Siihenkö elämäni tärvelin...

vai?
No, minulla ei ole sitä pulmaa.

Mikäs muuten luetaan "läheiseksi"?
Käykö sukulaiset? Niitä kun on kuollut pirusti, esim. vanhemmat ovat jo mullan alla.
Ja mitäs siinä sitten? Siellähän ovat. Luurangot. Kukahan niitä nähdä haluaisikaan?
Mutta sitten on muutamia perkeleitä, jotka eivät vaan osaa kuolla. Vaikka niin mukavampi olisikin.
Sehän se elämässä koville ottaa, kun joku ei kuole, vaikka pitäisi ja syytä olisi.
Mutta edes tälläiset pettymykset eivät saa minua alkamaan jeesustelijaksi. Näin on.

Elämällä läheisesti silloin kun ihmiset ovat elossa ja voimissaan. Mistä sinä tiedät että tapaat läheisesi heti taivaanporteilla, onko sinulla jotain sisäpiirin tietoa? Ymmärtääkseni taivaassa on aikapaljon porukkaa joten joitain sukulaisia voisi olla vaikea löytää, varsinkin kun kaikki elävät siellä ikuisesti.

Ateisteilta puuttuu niinsanottu välittäjä-aine ja
ovat siksi niin kylmän tunteettomia äly-kääpiöitä

Suru läheisten kuolemasta: Hyvät muistot todellisesta olleesta yhteisestä ajasta auttavat pääsemään yli pahimman surun, ei tarvita haaveita epätodennäköisestä jälleennäkemisestä.

Elämän koettelemukset yleensä: Pienemmistä ahdingoista pääsee yli omalla rationaalisella ajattelulla. Pikkasen pahemmista ahdistuksista ystävien avulla. Todellisesta masennuksesta ammattiavulla, terapialla ja/tai lääkkeillä.

Ja siksipä monet haluavatkin mieluummin tuudittautua uskoon kuoleman jälkeisestä elämästä...

Kuolema ei aina ole pelkästään surullinen asia, ajattelepa vaikka vaikeasti sairasta vanhusta. Silloin voi surunkin keskellä tuntea iloa toisen tuskien loppumisesta. On raakaa - ja kysyy henkistä kanttia - kohdata tosiasiat; Se, ettei toista enää ole, eikä voi enää koskaan nauraa, jutella tai halata hänen kanssaan. Muistot eivät ole silti kuolleet ihmisen mukana, ja niiden avulla jaksaa jatkaa eteenpäin elämäänsä - ja saada uusia muistoja.

Ja kun elämä muuten koettelee, niin positiivinen elämänasenne ja sisukas yrittäminen tuottavat tavallisesti tulosta. Ja kun huomaa asioiden pikkuhiljaa alkavan järjestyä, saa siitä voimaa. Ja normaalisti ihmisellä on perhe tai ystäviä, jotka tukevat, jos omat voimat eivät yksin riitä.


**********************************************
"Niin paljon kuin elämäämme hyvää ja kaunista saamme, yhtä paljosta joudumme luopumaan."

Joillain meistä on voimia katsoa kylmää totuutta silmiin. Jos ymmärtää että kaikki jotka tunnet, häviävät joskus, voit olla empaattisempi ja rakastavampi kun he ovat vielä täällä. Ei tarvitse myöskään tuhlata aikaansa säälistä niille, jotka eivät sitä ansaitse.