Neuroosista

Neuroosi psyykkinen häiriö, jolle on ominaista pelon ja haluttomuuden tunteiden hallitsema sisäinen ristiriita, joka vaikeuttaa käyttäytymistä ja ihmissuhteita työkyvyn yleensä kärsimättä.
Neuroosi on lievempi psyykkinen häiriö kun taas psykoosille on ominaista todellisuuden harhainen kokeminen ja tulkinta. Neuroosi ei ole varsinaisesti sairaus, koska se ei ole biologisten tekijöiden aikaansaama. Yleissairaudet, erityisesti alkuvaiheessaan, aiheuttavat sellaisia psyykkisen toiminnan muutoksia, jotka ovat neuroosin kaltaisia. Kyseessä ei silloin ole neuroosi vaan ruumiillisen sairauden aiheuttama insuffisienssi. Neuroosi merkitsee yksilölle hänen sisäisen elämänsä hoitamisen epäonnistumista. Sisäisen sopusoinnun ja elämänmyönteisen toiminnan asemasta yksilöä hallitsevat pelko ja haluttomuus.

Kaikki tutkijat eivät halua puhua neuroosista vaan vain neurootikosta, jolla tarkoitetaan henkilöä joka suhtautuu elämään pelokkaammin, haluttomammin ja estyneemmin kuin keskivertoihminen. Tämän käsityksen mukaan neuroottisuus on opittu luonteenpiirre, jota ei voi ´parantaa, vaan se on ominaisuus, joka heikkenee ja häviää henkilön oppiessa suhtautumaan uudella tavalla itseensä ja maailmaansa. Siten neuroottinen luonteenpiirre voi vähitellen korvautua uusilla luonteenpiirteillä: itseluottamus, sisäinen tasapaino, ulospäin suuntautuva mielenkiinto ja toiminta.

Tämä käsitys neuroosista asettaa neuroottisen luonteen neuroosin ymmärtämisen lähtökohdaksi. Puhuttaessa neuroosista ajatellaan kuitenkin yleensä oireneuroosia, jolla tarkoitetaan ruumiillista oiretta (elinneuroosi) tai tiettyä tunnetta, tilannetta tai käyttäytymistä, joka on asianomaiselle henkilölle erityisen vaikea, esim. suljetun tilan kammo, pesemispakko tai lihasjännitys seurassa. Nämä oireneuroosit syntyvät usein neuroottisen luonteen pohjalta. Kuitenkin on myös reaktiivisia neurooseja, jotka kehittyvät normaalille henkilölle. Vaikeat elämäntilanteet, kuten sairaus, aviollinen uskottomuus, vaikea epäonnistuminen ja syyllisyyttä aiheuttavat teot saattavat aikaansaada voimakkaita pelko- ja masennusreaktioita, jotka usein vähitellen häviävät. Toisinaan ne kuitenkin jäävät pitkäaikaisiksi ja muuttavat tällöin luonteen neuroottiseksi. Tällainen myöhemmin elämässä tapahtuva luonteen neurotisoituminen ei ole harvinaista, joskin neuroottinen luonne useimmiten syntyy lapsuusiässä.

Neuroosit jakautuvat kolmeen ryhmään: torjuntaneuroosit, turhautumaneuroosit ja reaktiiviset neuroosit.

Torjuntaneuroosit eli repressioneuroosit, ahdistusneuroosit, foobiset neuroosit, pakkoneuroosit ja hysteriat ovat ne neuroosit, jotka syntyvät torjuntaneuroottisen luonteenkehityksen pohjalta. Tämä alkaa lapsen halusta tehdä jotakin, joka on lähiympäristön tärkeiden henkilöiden, usein vanhempien, kieltämää. Tämä kielto sisäistyy vähitellen omaksitunnoksi, yliminäksi. Useimmiten kielletty asia koskee seksuaalisuuden tyydyttämistä tai aggressiivisuuden purkamista. Lapsi torjuu tämän halun, koska hän pelkää menettävänsä vanhempiensa rakkauden. Torjuminen (repressio) merkitsee kielletyn halun unohtamista, sen työntämistä piilotajuntaan. Samoin kuin muutkin unohdukseen työnnetyt asiat pyrkii myös kielletty halu ja siihen liittyvä voimakas pelko uudelleen tietoisuuteen. Tämän estämiseksi rakentaa persoonallisuuden tietoinen osa eli minä puolustuskeinoja (defenssejä).

Tärkeimmät puolustuskeinot ovat tiedostamaton torjunta (repressio), tunteen eristäminen (isolaatio), konfliktin älyllistäminen (intellektualisaatio), reaktionmuodostus, kieltäminen, järkeistäminen (rationalisaatio), siirtäminen (displacement), projektio, samastaminen (identifikaatio) ja taantuminen (regressio). Kaikki nämä reaktiotavat ovat omiaan vääristämään sielullista kehitystä. Kyseessä on eräänlainen valheellisuus ja pakokäyttäytyminen, joka ei edistä sopeutumista ja asianmukaista toimintaa.
Eräissä tapauksissa ovat vanhempien ja yliminän vaatimukset liian ankarat. Useimmiten neuroottisen kehityksen syynä on kodin kykenemättömyys luoda sosiaalisen käyttäytymisen motivaatioita, kykenemättömyys tehdä lapselle selväksi se minkä takia pitää totella omantunnon vaatimuksia. Lapselle ei myöskään järjestetä riittävästi muuta tyydytystä tuottavaa toimintaa. Lisäksi vanhemmat eivät ole kyenneet vakuuttamaan lapselle, että hän aina omaa heidän varauksettoman rakkautensa ja että voimakas pelko on sen vuoksi aina aiheeton. Normaalin poistyöntämisen (suppression) ja torjunnan (repression) välinen ero siinä, että poistyöntämisessä yksilö tietoisesti luopuu kielletystä tunteesta ja toiminnasta kun taas torjunnassa hän salaisesti pitää kiinni kielletystä halusta, vaikka hän pelkääkin sen tyydyttämisen seurauksia.

Psykoanalyysin mukaan jokainen neuroosi pohjautuu epäonnistuneeseen tilanteen ratkaisemiseen. Psykoanalyysin mukaan lapsen normaali kehitys edellyttää pojan luopuvan äitiin kohdistuvasta rakkaudesta ja samastuvan isänsä kanssa. Jos tämä epäonnistuu syntyy neuroosia ylläpitävä tilanne. Lapsi on psyykkisesti heikko eli neuroottisuuteen taipuva, jos hän ei voi luopua kielletyistä sukupuolisen halun tyydyttämisen muodoista ja jollei hän voi määrätietoisesti omaksua oman sukupuolensa roolia. Näiden psykoanalyyttisten käsitysten voidaan sanoa sisältävän sen, että neuroosi syntyy kun lapsen minä ja yliminä eivät kehity riittävän voimakkaiksi. Lapsen minäkehitys on tällöin heikko, koska lapsi, joka ei ole kyennyt ratkaisemaan Oidipus-tilannettaan, keskittää voimia tähän ´puolustautumiseen´ kiellettyä halua ja siihen liittyvää pelkoa vastaan. Näin lapsen persoonallisuuden kehitys häiriytyy. Persoonallisuuteen saattaa jäädä voimakkaina sellaisia piirteitä, jotka kypsässä persoonallisuudessa ovat alistetussa asemassa. Psykoanalyysi puhuu tässä mielessä persoonallisuuden fiksoitumisesta alempiin kehitysvaiheisiin, jolloin luonne saattaa jäädä narsistiseksi, anaaliseksi, sadomasokistiseksi tai falliseksi eikä saavuta tasapainoiseen yhteiselämään kykenevää genitaalista tasoa.

Repressioneuroosit eroavat toisistaan erilaisen puolustusrakenteensa suhteen. Ahdistusneuroosi on eräällä tavalla pelkkää pelkoa ilman pitkälle kehitettyä puolustusrakennetta. Foobisessa neuroosissa, pakkoneuroosissa ja hysteriassa on käytetty enemmän puolustuskeinoja. Ahdistusneurootikko valittaa epämääräistä pelkoa, sydän- ja vatsavaivoja, huimausta ja unettomuutta. Hän tuntee itsensä avuttomaksi ja pelkää tulevaisuutta, sisäinen levottomuus ja ahdistus saavat hänet pelkäämään itsekontrollin pettämistä ja mielisairaalaan tulemista (psykotofobia). Ahdistusneuroosi on usein reaktiivinen ja tällöin monesti suhteellisen lyhytaikainen. Sen pitkittyessä voimakas pelko heikkenee leimahtaakseen uudelleen tietyissä pelkoa herättävissä tilanteissa. Eräissä kroonisissa tapauksissa ruumiilliset oireet kuten sydän- ja vatsavaivat ja herkkä väsyväisyys ovat etualalla. Tätä tilaa kutsutaan neurasteniaksi.

Foobinen neuroosi eli pelkoneuroosi on neuroosi, jossa pelko on kohdistunut tiettyihin ihmisiin, asioihin, tilanteisiin tai tekoihin. Persoonallisuuden sisäisiin ristiriitoihin liittyvä ahdistus siirretään (displacement) johonkin yksilön ulkopuolella olevaan kohteeseen. Kun ihminen välttää näitä kohteita hän säästyy ahdistuksen kokemukselta (välttämiskäyttäytymisen oireet). Tavallisia pelon kohteita ovat avoimet paikat kuten torit ja kadut (torikammo) ja suljetut paikat (klaustrofobia). Tori ja katu saattavat symbolisoida seksuaalisten yllykkeiden tyydyttämistä. Tartunnan pelko ja siihen liittyvä pesemispakko on usein symbolista syntyperää: sisäinen syyllisyys kohdistetaan ulospäin. Näistä symbolisointiin perustuvista fobioista on erotettava ne pelot, jotka kohdistuvat elämän todellisiin riskeihin: sairaus, kuolema, köyhyys ja yksinäisyys. Näitä käsitellään reaktiivisten ja hypokondristen fobioiden yhteydessä.

Kolmas torjuntaneuroosin muoto on pakkoneuroosi. Pakkoneuroottiset oireet muodostuvat toisaalta pakkoajatuksista eli obsessioista ja toisaalta pakkotoiminnoista eli kompulsseista. Kumpaankin ryhmään kuuluvia oireita esiintyy usein samalla henkilöllä. Anglo-amerikkalaisessa kirjallisuudessa käytetään sen vuoksi pakkoneuroosista nimitystä obsessiivis- kompulsiivinen neuroosi. Kuitenkin on paljon potilaita, joilla on pakkoajatuksia ilman pakkotekoja. Ranskalainen Pierre Janet on kuvannut psykastenian, psyykkisen voimattomuuden, pakkoajatusten syyksi. Janetin mukaan eräillä ihmisillä on tavallista heikompi kyky työntää pois turhat ja ´hullut´ ajatukset ja mieleenjohtumat. Jos heidän mieleensä on tullut ajatus hypätä ulos ikkunasta ulos, huutaa rivouksia jne., he eivät pääse näistä ajatuksista (obsessio, ob sedere = istua päälle, pinttymä). Nämä obsessioneurootikot ovat usein pelokkaita ja epävarmoja. Obsessio on usein fobia eli johonkin asiaan kohdistuva pelko. Luonteenomaista pakkoajatuksille on henkilön oma käsitys näiden ajatusten järjenvastaisuudesta.
Varsinainen pakkoneuroosi käsittää kuitenkin pakkoteot, kompulsiot, joilla henkilö pyrkii harjoittamaan kontrollia, joka kohdistuu ei vain omiin sisäisiin yllykkeisiin ja pelkoihin, vaan myös ympäristöön. Hänen viettiyllykkeensä voivat vahingoitta häntä itseään ja muita, jollei hän säännöllisesti rituaalin tapaan tee sitä, mikä hänen maagisen ajattelunsa mukaan kykenee tekemään tyhjäksi uhkaavan vaaran (undoing). Kontrolli ja tyhjäksi tekeminen ovat pakkotekojen sisäinen tarkoitus.
Pakkotekojen pohjana on pakkoneuroottinen luonne, jota Freud nimitti anaaliseksi. Hänen mukaansa sen keskeiset piirteet ovat korostunut puhtauden ja järjestyksen halu, saituus ja itsepäisyys. Pakkoneurootikolla voidaan usein todeta voimakas, joskin hillitty aggressiivisuus, minkä vuoksi tästä luonteesta käytetään nimitystä sadistisanaalinen.
Pakkoneurootikon itsestään antama vaikutelma on juuttuminen kiinni hänen oman elämänsä pikkuasioihin ja samalla kykenemättömyys hyviin ihmissuhteisiin ja luovaan toimintaan. Hän on päättelemätön, ambivalenttinen ´fifty-fifty´-ihminen.

Hysteria oli vielä noin 100 vuotta sitten kaikkien psykogeenisten häiriöiden yhteisnimitys. Nykyään sisällytetään hysteriaan kaksi psyykkistä ilmiötä: hysteerinen käyttäytyminen ja konversiohysteria. Yhteistä näille molemmille on tunteiden (erityisesti tiedostamattomien), ajatusten ja mielikuvien ruumiillinen yli-ilmaisullisuus (Henri Ey: l´hyperexpressivite somatique). Hysteerinen persoonallisuus, joka on hysteerisen käyttäytymisen ja konversioiden pohjana, on siinä määrinepäaito ja dramatisoiva, että termi ´hysteerinen´ on Amerikassa muutettu ´histrioniseksi´ (teatraalinen). Hysteerinen henkilö, useimmiten nainen, on emotionaalisesti epävakaa, voimakkailla mutta pinnallisilla tunnereaktioilla reagoiva, huomiota hakeva, usein viettelevä, infantiilinen ja narsistinen. Keskeisin häiriö on pinnallinen tunne-elämä, jota rationaalisuus huonosti hallitsee.
Hysteerinen käyttäytyminen ilmenee erilaisina ´kohtauksina´, aina tajuttomuuteen saakka. Hysteerikon dissosiaatiotaipumus ilmenee hysteerisinä muistihäiriöinä. Hysteerisiin konversio-oireisiin kuuluvat erilaiset halvaukset ja aistihäiriöt, esim. tunnottomuus, sokeus ja kuurous. Konversioreaktiossa (conversio = kääntäminen) potilas ikäänkuin kääntää oireet ruumiin kielelle. Aikaisemmin pidettiin vegetatiivisia psykosomaattisia sairauksia konversiohysterian piiriin kuuluvina. Tunnettu psykoanalyytikko Franz Alexander erotti vegetatiiviset neuroosit ja konversiohysterian toisistaan. Vegetatiivinen neuroosi, esim. sydänneuroosi, ei ole tiedostamattoman ongelman kääntämistä ruumiin kielelle vaan tietoisen ahdistuksen ruumiillinen seurannaisilmiö.

Turhautumaneuroosit. Torjunta- eli repressioneuroosit syntyvät yksilön epäonnistuessa kiellettyjen halujen eli ´pahan´ voittamisessa. Turhautumaneuroosit eli frustraationeuroosit sen sijaan johtuvat siitä, että yksilö tuntee jäävänsä vaille sitä, joka kuuluu jokaiselle ihmiselle.
Kehittyäkseen oikein ja elääkseen onnellisesti ihminen tarvitsee ihmisiä, esineitä ja asioita, joita hän rakastaa. Ihminen, joka ei saavuta tätä tai menettää rakastamansa kohteet, on joutunut sen tapahtuman uhriksi jota psykologiassa sanotaan frustraatioksi (lat. frustra = turhaan) eli turhautumaksi.
Jos ´vaille jääminen´ on alkanut lapsuusiässä syntyy turhautumaneuroottinen luonne. Tämän luonteen päätuntomerkit ovat tunne-elämän kehittymättömyys, epävarmuus ja alemmuuden tunne.

Tunne-elämän kehittymättömyys johtuu ensisijaisesti siitä, että lapsi ei ole saanut äidiltään tai äidin asemassa olevalta henkilöltä sitä rakkautta, jota pieni lapsi tarvitsee tunne-elämänsä normaalia kehitystä varten. Nimenomaan lapsuuden tärkeiden ihmissuhteiden rakkaudettomuus on turhaumaneuroottisen luonteenkehityksen perustana. Lapsen eläessä samassa perheessä turhautuminen jatkuu usein aikuisikään saakka. Kitukasvuisen tunne-elämän vuoksi tällaisen henkilön ihmissuhteet ovat huonoja. Turhautumaneurootikko on itsekeskeinen, hän osoittaa tyytymättömyyttä kun toiset eivät osoita hänelle sitä huomaavaisuutta, jota hän haluaa. Ystävyyssuhteet ja avioliitto kärsivät henkilön heikosta kyvystä osoittaa rakkautta.

Epävarmuus. Läheisessä yhteydessä tähän infantiilisegosentriseen tunne-elämään on turhautumaneuroottisen henkilön syvästi juurtunut epävarmuuden tunne. Tällä itseluottamuksen puutteella on kaksi syytä. Ensimmäinen on hänen todellinen kykenemättömyytensä elää aikuiselämää edellä kuvatun kehittymättömän tunne-elämän vuoksi. Toinen syy on ´hyväksymisen´ puute varhaisessa lapsuudessa. Voidakseen tuntea olonsa turvalliseksi tarvitsee jokainen kasvava ihminen hyväksymistä ihmisenä olemiselleen. Aluksi tämä hyväksyminen tapahtuu kosketusaistin välittämässä läheisyyden tunteessa. Lapsen kasvaessa ympäristö osoittaa hänelle eri tavalla hyväksymistään. Tämän hyväksymisen kohdistuessa myös hänen tekoihinsa lapsi oppii sekä olemaan että toimimaan iloisella varmuudella.
Ilman tämän hyväksymisen kokemista lapsi tulee epävarmaksi ja tyytymättömäksi. Voittaakseen ympäristönsä rakkauden tällainen ihminen tulee yliherkäksitoisten mielipiteille, joiden mukaan hän pyrkii elämään halusta miellyttää heitä.

Alemmuuden tunne. Epävarmuuden tunne saa turhautumaneurootikot epäonnistumaan muita useammin luoden näin todellisuuspohjaa alemmuuden tunteelle. Mutta suureksi osaksi alemmuuden tunne pohjautuu siihen hyväksymisen puuttumiseen, josta edellä oli puhe. Heille ei ole osoitettu että heistä pidetään ja tästä he päättelevät olevansa muita huonompia. He eivät ole rakkauden arvoisia. He eivät kykene tekemään mitä toiset kykenevät. Usein he kokevat syyllisyyttä: heidän itsekkyytensä ja huonoutensa ovat syynä heidän onnettomaan tilaansa.
Depressiivinen luonneneuroosi on eräs turhautumaneuroosin muoto. Kun turhautumaneuroottinen luonteenkehitys yleensä tapahtuu rakkauden puutteen vaikutuksen alaisena, syntyy depressiivinen luonne. Lapsi on kylläkin saanut rakkautta, mutta on jostakin syystä usein menettänyt rakkauden lähteet. Tyypillisin tapaus on äidin varhainen kuolema ja lapsen sijoitus tilapäisiin hoitopaikkoihin. Toinen kehitysmahdollisuus pohjautuu liian voimakkaan syyllisyyden syntyyn: lapsi ei opi rakastamaan itseään vaan sen sijaan syyttää ja rankaisee itseään.

Eräs turhautumaneuroosin muoto on eksistentiaalinen neuroosi, joka ilmenee depressiivisenä haluttomuutena. Alienaatio, vieraantuminen, oli jo toista sataa vuotta sitten Marxin huomion kohteena. Samaa ilmiötä on wieniläinen psykiatri Viktor E. Frankl kuvannut ´eksistentiaaliseen frustraatioon´ pohjautuvana noogeenisena neuroosina. Eksistentiaalinen neuroosi syntyy Maddin mukaan henkilöillä, joiden persoonallisuus on vain biologisten tarpeiden tyydyttämisen ja sosiaalisten roolien suorittamisen varassa. He ovat lapsuus- ja nuoruusiässä jääneet ilman elämänkatsomusta ja persoonallisuuden luovuuden kehittymistä.
Itse neuroosi syntyy tällaisen premorbidin (sairautta edeltävän) persoonallisuuden omaavilla henkilöillä tiettyjen laukaisevien tekijöiden vaikutuksesta. Näitä tekijöitä ovat ennen kaikkea uhkaava kuolema, taloudelliset epäonnistumiset sekä ennen kaikkea oman elämän pintapuolisuuden kohtaaminen ja pitkäjännitteisten tavoitteiden puuttumisen toteaminen.
Elämän mielekkyyden puute synnyttää vieraantumista, apatiaa ja masennusta ja johtaa vaikeissa tapauksissa alkoholismiin ja itsemurhaan. Erich Fromm on sanonut nykyajan nuorten vaikeuksien johtuvan ikävystymisestä (boredom). Innostunut toiminta edellyttää suuria päämääriä. Materialismi eli elintaso ei riitä tavoitteeksi.

Reaktiiviset neuroosit. Joskin torjunta- ja turhautumaneuroosit saattavat alkaa myös myöhemmin elämässä jonkin vaikeuden yhteydessä, on näiden neuroosien varsinainen syy edellä kuvatuissa luonteenkehityksen vaiheissa. Eräillä tahoilla on väitetty kaikkien neuroosien johtuvan lapsuusiän ristiriidoista. On kuitenkin paljon sellaisia henkilöitä, jotka ovat olleet melko tasapainoisia ja normaaleja kunnes he tietyn ristiriidan tai rasitteen jälkeen muuttuivat neuroottisiksi. Nykyisin katsotaan neuroosin yhä useammin johtuvan tällaisesta myöhemmin tapahtuneesta ristiriidasta tai vaikeudesta, jolloin puhutaan neuroottisesta reaktiosta tai reaktiivisesta neuroosista. Tämän käsityksen mukaan on jokainen myös normaaliksi katsottava luonne haavoittuva ja neurotisoitumiselle altis.
Kurt Schneider puhuu ihmisen kolmesta perusahdistuksesta: sairauteen ja kuolemaan liittyvä ahdistus, taloudelliseen toimeentuloon ja köyhyyteen kohdistuva ahdistus sekä syyllisyyden synnyttämä ahdistus. Lisäksi monella on suuri yksinäisyyden pelko.

Tulevaisuuteen liittyvät vaarat aiheuttavat pelkoa ja ahdistusta (neuroottiset ahdistusreaktiot). Menneisyydessä tapahtuneet menetykset kirvelevät ja masentavat (neuroottiset depressiot). Niitä elämäntilanteita, jotka ovat omiaan aiheuttamaan neuroottisia reaktioita, kutsutaan kriiseiksi. Kriisi on yksilölle aina vaikea ja aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Neuroottisesta reaktiosta puhutaan vasta silloin kun nämä reaktiot ovat pitkäaikaisia ja vaikeita.
Neuroottisia reaktioita aiheuttavia kriisejä ovat mm.: läheisen omaisen kuolema, irtisanominen työstä, muutto vieraalle paikkakunnalle, uskottomuus, avioero, omaisen tekemän rikoksen sosiaalinen häpeä, vaikea työtehtävä.
Sairauteen ja kuolemaan kohdistuva pelko on yleisempi ahdistusta aiheuttava tekijä kuin mitä yleensä tunnustetaan: hypokondria eli aiheeton vaikean sairauden pelko, korkeisiin paikkoihin kohdistuva putoamisen pelko, suljetun tilan kammo eli ihminen pelkää tukehtuvansa koska ei saa riittävästi ilmaa, sydänneuroosi (äkillisen kuoleman pelko), liikennetapaturmien pelko. Usein neuroottinen reaktio on monen tekijän koostuma. Tavallinen on esim. toisiin ihmisiin kohdistuvan pelon aiheuttama sydämentykytyskohtaus, joka vuorostaan aikaansaa äkillisen kuoleman pelon.
Näiden ulkoapäin tulevien tai ruumiillisen sairauden aiheuttamien neuroottisten reaktioiden lisäksi on sekä ahdistus- että menetysreaktioita, jotka ovat yksilön tekemien väärien valintojen ja niihin liittyvän syyllisyyden aiheuttamia. Usein yksilö tietää mikä on oikein, eikä kuitenkaan tee niin. ´Oikein´ ei merkitse usein ensisijaisesti moraalisesti oikein vaan pitkäjänteisesti onnea tuottava. ´Tässä ja nyt´-elävä ihminen tuottaa itselleen tulevaisuudessa onnettomuutta. Tämän hän usein tietää ja kokee pelkoa, jota sanotaan usein neuroottiseksi, mutta joka todellisuudessa on asiallista pelkoa.

Stressin ja neuroosin suhde. Nykyisin on muotiasia nimittää lieviä sielullisia häiriöitä ja niitä aiheuttavia syitä stressiksi. Nykyistä teollistunutta ja kaupungistunutta yhteiskuntaa syytetään näiden häiriöiden synnystä. Stressihäiriöt ovat hyvin pitkälle samoja kuin ne häiriöt, jotka yleensä kuvataan neurooseina, erityisesti reaktiivisina neurooseina. Samoin kuin biologiset häiriöt ihmistä heikentävät myös yhteiskunnalliset tekijät. Kuitenkaan ei saisi koskaan unohtaa, että stressin ja neuroosin takana on ihminen, joka omilla valinnoillaan tuhoaa omaa elämäänsä antautumalla hetken yllykkeiden valtaan. Toisten ihmisten huomioon ottaminen eli rakastaminen, pitkäjänteisyys sekä kyky aloittaa uudelleen sen jälkeen kun elämän lakeja vastaan on rikottu, ovat ´neuroosin´ ja ´stressin´ parasta ennaltaehkäisyä.