Kun elämän tarkoitus katoaa

Ei siinä muuta kuin eteenpäin vaan, päivä kerrallaan. Itse reilut 20v sitten pakottauduin vaan liikkeelle ja jatkamaan elämääni, mitä muutakaan ihminen voi tehdä? Takaisin hän ei enää tule, mitään ei ole tehtävissä, kukaan ei voi auttaa, kukaan ei vastaa kysymyksiin, selityksiä ei löydy. Ei voi kuin todeta tilanteen. Mutta kun sekään ei auta mitään, että jää paikoilleen. Eipä mulla ollut mitään terapioita tai apuja ja uskonikin menetin samassa rytinässä ja edelleen olen hyytävän katkera kohtalostani, mutta ajattelen niin, sureminen on vähintäin puoliksi itsesääliä, sillä kuolleellahan on kaikki ok ja silloinhan sitä surraan itseään ja menetettyjä unelmiaan ja menetettyä rakkautta. Eihän se taistelu aivan ohi ole vieläkään, vaikkakin niin kuin edellinen sanoi, aika taittaa surulta terää ja se mahdollistaa normaalit päivärutiinit. Toki ne ovat pysyneet sisällöltään merkityksettöminä ja tiedostan elämän turhuuden täysin, eli jonkinlainen sisäinen tyhjyyshän siitä on jäänyt, mutta minkäs teet. Parhaani olen yrittänyt. Sen neuvon annan, että hakeudu ammattiauttajan käsiin, siinä tein virheen, mutta kun en osannut, tilanne tuli niin yhtäkkiä eteen ja olin niin nuorikin, ettei sellaiseen osaa varautua ja on melko neuvoton.

Hyytävä elämä kirjoitti:

Ei siinä muuta kuin eteenpäin vaan, päivä kerrallaan. Itse reilut 20v sitten pakottauduin vaan liikkeelle ja jatkamaan elämääni, mitä muutakaan ihminen voi tehdä? Takaisin hän ei enää tule, mitään ei ole tehtävissä, kukaan ei voi auttaa, kukaan ei vastaa kysymyksiin, selityksiä ei löydy. Ei voi kuin todeta tilanteen. Mutta kun sekään ei auta mitään, että jää paikoilleen. Eipä mulla ollut mitään terapioita tai apuja ja uskonikin menetin samassa rytinässä ja edelleen olen hyytävän katkera kohtalostani, mutta ajattelen niin, sureminen on vähintäin puoliksi itsesääliä, sillä kuolleellahan on kaikki ok ja silloinhan sitä surraan itseään ja menetettyjä unelmiaan ja menetettyä rakkautta. Eihän se taistelu aivan ohi ole vieläkään, vaikkakin niin kuin edellinen sanoi, aika taittaa surulta terää ja se mahdollistaa normaalit päivärutiinit. Toki ne ovat pysyneet sisällöltään merkityksettöminä ja tiedostan elämän turhuuden täysin, eli jonkinlainen sisäinen tyhjyyshän siitä on jäänyt, mutta minkäs teet. Parhaani olen yrittänyt. Sen neuvon annan, että hakeudu ammattiauttajan käsiin, siinä tein virheen, mutta kun en osannut, tilanne tuli niin yhtäkkiä eteen ja olin niin nuorikin, ettei sellaiseen osaa varautua ja on melko neuvoton.

Lue lisää

Tapahtumasta on reilu kuukausi, joten en ole vielä valmis viittaamaan asiaan kintaalla ja "menemään eteenpäin vaan". Tietysti yritän rakentaa itseäni uudelleen ja tehdä kaikkea pientä, joskin minkään toimintoni tarkoitus on enää itselleni merkityksetön. Vaikka tiedän, että itsehän tulin tänne kirjoittamaan, itse pyysin sinuakin kirjoittamaan ja arvostan, että näit vaivaa kirjoittaa, en voi kieltää, etteikö minulle olisi tullut viestistäsi syyllinen olo ja sellainen tunne, etten edes saisi surra. Sellainen, että nyt olen vain joku itsesäälissä rypevä idiootti, vain koska rakastin.

En ole ikinä edes kysynyt "miksi teit sen", enkä jäänyt tänne ihmettelemään sitä. Näen kaikki ne syyt ja ymmärrän, miltä rakkaastani tuntui. Hänkin ainoana ymmärsi minua. Tuska on siinä, kun huomaa, kuinka iso osa hän oli elämääni, joka nyt on mennyttä. Ei perhettä, ei ystäviä tai muitakaan, jotka ymmärtäisivät minua. En kaipaa lohdutusta, en sitä että joku täällä potkisi perseelle että nouseppa sieltä itsesäälin pohjalta. Kaipaisin vaan vähän ymmärrystä, sillä yksinäisyydessä en osaa tehdä itselleni seuraa, kaiken muun osaan.

Kiitos. Tiedän, että ajan kanssa tämän kanssa oppii elämään, mutten tällä hetkellä näe kuin tämän päivän ja sen hetken jossa olen. En kestä edes ajatella vaikka vuotta tästä eteenpäin, sillä tuntuu, etten kestä tätä oloa niin pitkään.

Vaikka niin vihaankin "päivä kerrallaan"-sanontaa, siihen yritän nyt luottaa ja ajatella vaan yhtä päivää kerrallaan. Olisi vaan niin paljon helpompaa, jos tuntisi, että joku välittää ja haluaa olla ne päivät kerrallaan minun kanssa tämän yksinäisyyden keskellä.

Pysähtynyt kirjoitti:

Kiitos. Tiedän, että ajan kanssa tämän kanssa oppii elämään, mutten tällä hetkellä näe kuin tämän päivän ja sen hetken jossa olen. En kestä edes ajatella vaikka vuotta tästä eteenpäin, sillä tuntuu, etten kestä tätä oloa niin pitkään.

Vaikka niin vihaankin "päivä kerrallaan"-sanontaa, siihen yritän nyt luottaa ja ajatella vaan yhtä päivää kerrallaan. Olisi vaan niin paljon helpompaa, jos tuntisi, että joku välittää ja haluaa olla ne päivät kerrallaan minun kanssa tämän yksinäisyyden keskellä.

Lue lisää

En ehkä osaa vastata täsmällisesti sinulle, sillä tilanteeni on hieman erilainen: rakkaani kuoli äkillisesti 4 kk sitten, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Kysymys "miksi" hakkaa päässäni joka päivä, joka hetki enkä saa siihen vastausta. Jokin, en tiedä mikä, ajaa minua eteenpäin.. jokin "pakko": pakko olla töissä, että saa rahaa, että voi maksaa laskut... mutta silti olen sisältä niin tyhjä ja rikki eikä sitä kukaan näe. En sen puoleen halua sitä muille näyttääkään. Terapiaa kyllä tarjottiin (työterv.huollosta) mutta siihen en ole vielä tarttunut. Ehkä pitäisi, ehkä olisi pitänyt.. lääkkeitä (rauhottavia) otin aluksi, sillä muuten olisin vain itkenyt ja hysteerisesti. Nyt otan niitä vain silloin kun on oikein paha olla. Siis normaalia pahempi.

Jos joku kehtaa sanoa sinulle, että "kyllä se siitä" tai "aika parantaa" niin saat lyödä. Itse olen yrittänyt jatkaa elämääni puoli päivää kerrallaan; en edes halua miettiä mitä tapahtuu päivän, viikon tai kuukauden päästä. Ihan sama! Sen voin sanoa omasta kokemuksestani, että ikävä ja suru vain kasvavat kuin että ne häviäisi. Elämä on niin v***umaista...

Pysähtynyt kirjoitti:

Kiitos. Tiedän, että ajan kanssa tämän kanssa oppii elämään, mutten tällä hetkellä näe kuin tämän päivän ja sen hetken jossa olen. En kestä edes ajatella vaikka vuotta tästä eteenpäin, sillä tuntuu, etten kestä tätä oloa niin pitkään.

Vaikka niin vihaankin "päivä kerrallaan"-sanontaa, siihen yritän nyt luottaa ja ajatella vaan yhtä päivää kerrallaan. Olisi vaan niin paljon helpompaa, jos tuntisi, että joku välittää ja haluaa olla ne päivät kerrallaan minun kanssa tämän yksinäisyyden keskellä.

Lue lisää

Ymmärsit väärin tai ilmaisin huonosti, anteeksi. Tarkoitus ei ollut unohtaa tai kieltää surua, vaan elää siitä huolimatta. Itsekin suren yhä, mutta se tulee enää sellaisina hiljaisina hetkinä. Aluksihan suru on täysin kokonaisvaltaista. Jos tapahtumasta on 1kk, niin sanotaan, että 2 vuoden kuluttua noista mun neuvoista voi olla enemmän apua. Siihen asti suosittelen asiantuntija-apua, ystäviä, itsensä kanssa seurustelu, lemmikkikoiran hankkimista jne yksinkertaista selviytymistoimintaa. Oon vaan tällainen suomalainen miehenmörrikkä, en niin osaa kirjoittamalla näitä asioita ilmaista. Jaksamisia.

Lyöty kirjoitti:

En ehkä osaa vastata täsmällisesti sinulle, sillä tilanteeni on hieman erilainen: rakkaani kuoli äkillisesti 4 kk sitten, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Kysymys "miksi" hakkaa päässäni joka päivä, joka hetki enkä saa siihen vastausta. Jokin, en tiedä mikä, ajaa minua eteenpäin.. jokin "pakko": pakko olla töissä, että saa rahaa, että voi maksaa laskut... mutta silti olen sisältä niin tyhjä ja rikki eikä sitä kukaan näe. En sen puoleen halua sitä muille näyttääkään. Terapiaa kyllä tarjottiin (työterv.huollosta) mutta siihen en ole vielä tarttunut. Ehkä pitäisi, ehkä olisi pitänyt.. lääkkeitä (rauhottavia) otin aluksi, sillä muuten olisin vain itkenyt ja hysteerisesti. Nyt otan niitä vain silloin kun on oikein paha olla. Siis normaalia pahempi.

Jos joku kehtaa sanoa sinulle, että "kyllä se siitä" tai "aika parantaa" niin saat lyödä. Itse olen yrittänyt jatkaa elämääni puoli päivää kerrallaan; en edes halua miettiä mitä tapahtuu päivän, viikon tai kuukauden päästä. Ihan sama! Sen voin sanoa omasta kokemuksestani, että ikävä ja suru vain kasvavat kuin että ne häviäisi. Elämä on niin v***umaista...

Lue lisää

Kiitos viestistäsi. Just tolta se tuntuu ja on jotenkin lohduttavaa huomata, et joku muu tietää tän kanssa. Toi oli paljon rauhoittavampaa lukea kuin sellanen eteenpäin työntävä "aika parantaa haavat". Ei tälläsessä tilanteessa osaa kuvitella sellasta hetkeä, jolloin asia on niin.

Mä olen miettinyt jo pitkään jotain rauhottavia lääkkeitä, koska välillä tulee todella vaikee olo, sellanen et sydän hakkaa ku olis just ollu tunnin juoksemassa ja olo on toivoton, täydellisen toivoton. Mut terapeuttini ei oo vieläkään niistä puhunut, vaikka oon koittanut puhua siihen suuntaan josko sellasia olis mahdollista saada. Sain kuitenkin jotain nukahtamislääkkeitä kun kävin oma-alotteisesti lääkärillä, ja oon nyt sentään saanut jotenkin nukuttua. Pelottaa vaan, kun ihmiset on netissä kertonut kaikista sivuvaikutuksista ja vierotusoireista jne.. Toivon ettei ahdistus iske vielä pahempana päälle myöhemmin.

Sanoit, ettet halua oloasi näyttää muille, en tiedä tarkoititko myös täällä netissä, mutta jos kuitenkin haluat jutella lisää aiheesta niin oon täällä mielelläni vaihtamassa ajatuksia.

Hyytävä elämä kirjoitti:

Ymmärsit väärin tai ilmaisin huonosti, anteeksi. Tarkoitus ei ollut unohtaa tai kieltää surua, vaan elää siitä huolimatta. Itsekin suren yhä, mutta se tulee enää sellaisina hiljaisina hetkinä. Aluksihan suru on täysin kokonaisvaltaista. Jos tapahtumasta on 1kk, niin sanotaan, että 2 vuoden kuluttua noista mun neuvoista voi olla enemmän apua. Siihen asti suosittelen asiantuntija-apua, ystäviä, itsensä kanssa seurustelu, lemmikkikoiran hankkimista jne yksinkertaista selviytymistoimintaa. Oon vaan tällainen suomalainen miehenmörrikkä, en niin osaa kirjoittamalla näitä asioita ilmaista. Jaksamisia.

Lue lisää

Juu ei siis mitään vihaa tässä olla pitämässä, luultavasti itse vain käsitin väärin. Oon kaiken aikaa jokseenkin herkässä mielentilassa ja sitten sitä kai ajattelee kaikenlaista pienistäkin asioista. Kiitos silti viestistä.