Entinen mielenterveyspotilas sairaanhoitajaksi?

Sairaalassaolo sairausaikana ei ole huono asia, jos sairaus on jo parantunut.

Se voi olla esteenä jos sairaus on jäänyt hoitamatta tai ei ole vielä kokonaan parantunut. Lievä masennus ei näy päälle päin, joten eihän sitä kukaan tiedä eikä tarvitse kertoa.

Kannattaa kuitenkin miettiä onko henkisesti raskas hoitoala paras vaihtoehto ammatinvalinnan kannalta jos on taipumusta masentumiseen. Oma terveys ja hyvinvointi on kuitenkin tärkeintä.

Mä olen sitä mieltä, että omakohtainen kokemus on paljon rikkaampaa ja aidompaa oppimista, kuin lukea pelkästään kirjoista. Omat vastoinkäymiset tuovat sulle sitä sisäistä voimaa ja viisautta, jota varmaankin nyt haluat käyttää auttaessassi toisia ihmisiä ammatissasi. Ihmiset, jotka sanovat usein, että jos on mielenterveysongelmia OLLUT, ei kannata harkita hoito-alaa, jottei sitä kautta sairastuisi uudestaan. Mutta toisten auttaminen ja oma auttaminen ja sairastaminen ovat kaksi eri juttua. Vain kokenut voi tietää, millainen rikas varasto ja aito auttamisen halu sulla on sisimmässäsi, ja pienet vastoinkäymiset eivät enää todellakaan hetkauta tulevaisuudessa.

Se, että sairaanhoitajana joutuu kokemaan läheisesti saurautta, kipua ja erilaista ihmisten tuskaa, ja on kerran itse omassa elämässään selllaista kokenut, on jo paljon viisaampi ja usein myös vankempi ja lujempi näiden asioiden kanssa sitten tulevaisuudessa, sen jälkeen kun on parantunut omasta sairaudestaan, tai ehkä oppinut vain elämään sen kanssa. Sinä tiedät, mitä tarkoitan, koska olet kokenut tämän.

Mä uskon, että omakohtaisella kokemuksella on todellakin suuri arvo ja sitä pitäisi arvostaa enemmän, koska kerran tuota tuskaa ja sairautta kokenut ihminen on todellakin selviytyjä ja vahva, kun hän on niistä omista ongelmistaan YLI päässyt, elävänä!! Sitäpaitsi vaikka sairaanhoitajan pitää olla empaattinen ja he usein ovatkin, niin oman tai läheisen esim. sairauden kokeminen on aivan eri juttu, kuin jonkin vähemmän läheisen esim. asiakkaan, johon ei ole tunnesidettä, sillä ammattilaisen pitää myös osata ulkopuolistaa tunteitaan, niin ettei mene mukaan tunnetasolla jokaisen ihmisen kohtaloon.

Mua niin joskus ärsyttää tuo, että sanotaan, että jos on ollut esim. masennusta, ei kantsi hakeutua hoito-alalle, aivan kuin sairaanhoitajan ammatti nyt olisi kaikkein vaativin ammatti henkisesti. Se voi olla myös palkitseva ja tyydyttävä ammatti. Luulen, että olet henkisesti terveempi alalla, missä haluat olla ja missä sinulla on rikkauksia, kuin että olisit alalla, joka ei tyydytä sinua. Siksi, kaikella kunnioituksella, rohkaisen sinua haleutumaan alalle ja jos esim. pääsykokeissa tulee haastattelussa puheeksi tämä sinun menneisyytesi, voit kuvailla kuitenkin asian niin, että miksi siitä olis enemmän hyötyä kuin haittaa!! Koska oikeasti, vain mielipiteet eroavat siinä, ovatko entisen mielenterv.potilaat sopivia alalle, se ei ole laisinkaan mikään fakta vaan pelkästään mielipide. Sitten oikeassa työelämässäsihän sinä näet, miten hyvä olet ammatissasi ja voit sen myös silloin muillekin näyttää! Tsemppiä!

ei ole este opiskeluun pääsylle. Itse pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi masennuksesta huolimatta. Ei opiskelupaikalla, työpaikalla tms. ole mielestäni oikeutta vaatia tällaisia tietoja, vaikka ne voivatkin niitä kysyä. Oppilaitoksessa, jossa opiskelin sairaanhoitajaksi, ei pääsykokeissa muistaakseni kysytty mitään mielenterveysongelmiin liittyvää, mutta erään toisen amk:n pääsykokeissa oli kaiken maailman psykologiset testit, joissa kysyttiin mm. onko paljon kavereita(???), oletko surullinen usein etc, eli kunnon masennustestit, jotka yritti kai muutenkin mitata persoonallisuutta, mutta osa kysymyksistä oli mielestäni aika törkeitä ja saatoin laittaa vähän sinnekin päin vastauksia miten ajattelin, että valitsijat hyvällä katsois. Tiedän myös, että esim. eräs tuttuni ei mielenterveysongelmien vuoksi päässyt töihin, sillä hän kertoi rehellisesti työhaastattelun jälkeisessä lääkärintarkastuksessa mitä lääkkeitä käyttää (huom, henkilöä hoitaneen psykiatrin mukaankin lääkkeet eikä sairaus olisi estäneet töissä oloa). Eli suosittelisin olemaan kertomatta mielenterveysongelmista yms. näissä valintakokeissa, sillä se voi olla este pääsylle.

Mutta sopiiko hoitoala mielenterveysongelmaiselle? Itse keskeytin opiskelut ainakin joksikin aikaa juuri masennuksen takia, masennuin siis uudestaan opiskeltuani jonkin aikaa. Nyt mietin kovasti jatkanko vielä syksyllä koulutusta vai pitäisikö se lopettaa. Masennus ei tosin ole suurin syy lopettamisaikeissani, mutta yksi, jota olen myös miettinyt paljon. Koulussa opettajan kanssa keskusteltuani hän oli sitä mieltä, ettei masennus ole mikään este hoitoalalle ryhtymiseen, mutta se pitäisi hoitaa kuntoon. Lääkäri on sanonut samaa, moni sairastaa masennusta jossain vaiheessa elämäänsä. Sikäli kyllä mietityttää hoitoala, sillä moni sairastuu masennukseen tässä työssä, kun se on henkisesti raskasta työtä. Ja mitä kertoo se, että moni koulutettu sairaanhoitaja työskentelee ihan muulla alalla? Henkisesti raskasta, resurssipula, huono palkka työn vaativuuteen nähden, vuorotyö? Toisaalta, sairaanhoitajien toimenkuva on niin laaja, voihan sitä työskennellä muuallakin kuin siellä vuodeosastolla, jossa on raskainta.

Noh itseä mietityttää vielä paljon palatako vai ei sairaanhoitajaopintoihin, välillä kallistun aika paljon siihen suuntaan että menisin suorittamaan tuon tutkinnon loppuun ihan siitäkin yksinkertaisesta syystä, että se kiinnostaa kuitenkin eniten enkä millään keksi mitään muuta alaa, jota voisin itselleni nyt kuvitella. Olis kiva lukea lisää kommentteja, kun itseänikin paljon mietityttänyt aihe, kiitos aloittajalle.

Moi! Tähän aloittajan kysymykseen oli ihan pakko vastata...ja minun vastaukseni tähän on KYLLÄ VOI. Miksi ei voisi, jos kerran vakava masennus ja siihen liittyvät oireet ovat poistuneet/hallinnassa ja itsemurha-ajatuksia ei enään ole. Mikäli tunnet itsesi jo täysin hyvinvoivaksi. Jos masennus pysyy lääkkeillä poissa, olosi on hyvä (toki huonoja ja alakuloisia päiviä on välillä kaikilla) niin en kyllä näkisi siihen mitään estettä.

Jos pääset sisälle oppilaitokseen ja kun olet opiskellut ekan vuoden, huomaat, sovitko alalle vai et, onko henkisesti raskasta vai ei. Puoli vuotta opiskelua on vielä alkuhuumaa, jolloin et vältttämättä vielä tiedä, onko sinusta tähän. Katso asiaa uudelleen siis ekan vuoden jälkeen.

Jotainhan lakikin sanoo, että ihminen, jolla on mielenterveysongelmia, ei voi opiskella/olla hoitotyössä, mikäli on oireita, jotka häiritsevät elämää ja opiskelua/työtä. Jos oireet poistuvat, ihminen voi taas jatkaa koulutustaan.

Tässä paasaan siksi asiasta, sillä olen itse nuoruudessani sairastanut diagnosoitua anoreksiaa. Ja nyt opiskelen sairaanhoitajaksi toista vuotta. Olenhan parantunut ja kukaan ei minusta ulospäin huomaa, mitä paskaa olen joutunut kokemaan. Opiskelua en ole kokenut raskaaksi, en myöskään harjoittelua/työtä, sillä pidän ammatillisen etäisyyden potilaisiin. Tosin ihan järkevyyden ja oman jaksamisen vuoksi en psykiatriseksi sairaanhoitajaksi ole aikonut ruveta, sillä se voisi olla turhan kuormittavaa...mutta onhan sitä muitakin vaihtoehtoja!

Ja vielä pikku vinkki niihin pääsykokeisiin: Älä nyt herran tähden mene vaan sanomaan itsestäsi mitään epäedullista! Ja pidä ilmeesi kurissa! Vähän näyttelijän vikaakin kyllä niiden "psykotanttojen" edessä tarvitset. Vastaat neutraalisti, katsot silmiin, et hyplää käsiäsi, kaulakoruasi tai punastele, niin hyvin se sujuu. Muista, ettet ole mikään rikollinen poliisikuulustelussa. Olet tavallinen ihminen. Psyykkisiä sairauksia hävetään ja vieroksutaan edelleenkin, joten pidä matalaa profiilia sen suhteen. Kaikilla ihmisillä on joskus kyllä jotain vikaa siellä korvien välissä, kenellä enemmän, kenellä vähemmän. Ihmisiähän sairaanhoitajatkin vain ovat! Mietihän sitä, että onhan niitä lääkäreitäkin saatu kiinni, jotka ovat juoda lutkuttaneet osaston käsidesiautomaatit alkoholinhimossaan tyhjiksi!

Voithan keskustella vielä jonkun ammatti-ihmisen kanssa, mitä mieltä hän on ja millaisena hän näkee tilasi ja hakeutua sitten eri paikkakunnalle opiskelemaan, mikäli päädyt ja pääset alalle. Niin minäkin tein. Se paikkakunnan vaihto mielestäni kannattaa, sillä sitten voit aloittaa puhtaalta pöydältä eikä sinun tarvitse piileskellä. Minulla kaikki on mennyt uudessa paikassa hyvin ja olen kotiutunut uuteen ympäristöön, eikä vanha sairaus ole enää mielessäni kummitellut vaan pystyn täysin normaaliin elämään. Ja suosittelen, että etsit itsellesi luotettavan tukihenkilön, että jos tuntuu vaikealta, voit ainakin puhua jollekin.

Tsemppiä sinulle!!!

Oma mieheni on sairaanhoitaja, ja parikymppisenä sairastanut keskivaikeaa masennusta. Tuosta on nyt melkein kymmenen vuotta ja hyvin pyyhkii nykyään. Pientä annosta syö mielialalääkkeitä, mutta muuten kaikki ok. Hän on aivan loistava hoitaja, pidetty ja tykätty niin potilaiden kuin työkavereidenkin keskuudessa, mutta vaihtamassa nyt alaa. Vuorotyö ei yksinkertaisesti sovi hänelle, kuulemma heti tulee vanhat masennusoireet päälle kun on monta iltavuoroa, tai ilta-aamu yhdistelmiä peräkkäin. Hän on myös kokenut raskaaksi kun aina pitää paneutua uuden ihmisen asioihin, persoonaan ja ei aina niin ruusuisiin kohtaloihin. On siis vaihtamassa alalle missä on varma päivätyö ja työtä ei tehdä niin selkeästi omalla persoonalla ja "kaikkensa antaen".

En sano että juuri sinä kokisit edellämainitut asiat raskaiksi, mutta tässä on yhden ex-masentuneen tarina hoitoalalta :) Tsemppiä opiskeluihin!

Itsellä takana vakava masennus(7 vuotta) ja siltikin lukenut hoitajaksi. Hyvin toimii ja omista kokemuksista ollut paljon apua.
Toki työ on raskasta, mutta rakastan hoitajan töitä enkä vois kuvitella tekeväni mitään muuta. Siitähän se masennus vasta iskisikin uudelleen.

Miten itse koet kaiken? Se riippuu aivan siitä.
Itse opiskelin jo masennuksen alkaessa hoitajaksi. Olin kaun sairaslomalla ja palasin opintojen pariin. En pääsykokeissa tai kaikille opettajille kuitenkaan kertoisi. Itsellä tullut vastaan etten päässyt kouluun sisälle vaikka olin terve kun luulivat että heti tosipaikan tullen romahdan. Huhhuh.

Tsemppiä sulle:)!

kyllä miun mielestä voi mikäli masennus on hoidossa. tosin suosittelen kyllä miettimään sitä, missä kannattaa työskennellä. en välttämättä suosittelis mielenterveyspuolta koska siinä tosissaan joutuu tutkiskelemaan itseään todella paljon. itselleni mielenterveys- ja päihdepuoli olivat todella raskaita koska molemmista itselläni jonkinlaisia kokemuksia.

täältä myös tsemppiä valitsemallesi tielle :) ja voin kyllä sanoa että itse en kertaakaan ole katunut ala valintaa

Jos olet todella tarpeeksi vahva ja pystyt hoitamaan potilaat ottamatta asioita henkilökohtaisesti, niin anna palaa. Jos taas yhtään epäilyttää, niin en suosittele. Vähän myös mietityttää lievä masennuksesi. Se saattaa paheta opiskelun, työharjottelun ja työelämän myötä. Itse kuvittelin olevani tarpeeksi kunnossa ja vahva (pahimmasta masennuskaudesta oli 10 v. aikaa), kun läksin kouluun. Opiskelun paineet ja työharjoittelut olivat kuitenkin liikaa. Jo neuvolaharjoittelun masentuneiden äitien kohtaamisen jälkeen tiesin, ettei minusta ole hoitajaksi. En pystynyt olemaan tarpeeksi "kylmä". Mieti siis tarkkaan mitä teet, ettei mene aika "hukkaan"! Itse "hukkasin" 1,5 v.

Jokainen on yksilö!
Persoonallisuus ratkaisee, esim. kuinka sitkeästi haluaa alalle ja miten paljon on valmis työskentelemään masennustaipumuksensa kanssa.Minulla myös vakava masennus ollut ja olen psykiatrinen sairaanhoitaja.Onhan jotkin työt liian raskaita, mutta kaikista tilanteista oppii sekä itsestään että muista ihmisistä.Olen erittäin tyytyväinen koulutukseeni enkä vaihtaisi alaa.
Olen työskennellyt sekä psykiatrisella että somaattisella puolella ja töiden suhteen kyllä
valinnanvaraa riittää.Olen useita vuosia käynyt terapioissa ja koen sen vain hyväksi, koska paremmin ymmärtää myös muiden ongelmia.Mitään takeita työn tai yleensä elämän keveydestä ei ole muissakaan ammateissa.Oletan että ihan samat vaikeudet olisin kohdannut työssä kuin työssä.

Pahempaakin voi ammatti-ihminen kohdata omassa elämässään kuin masennus. Opinnot, ei tutkintonimike, ei mikään ei suojaa hoitajaakaan mielenterveyden ongelmilta, ei henkilökohtaisen elämän vaikeuksilta.

Päinvastoin, tuntuu,että vuorotyö, oman persoonan käyttö työvälineenä, jatkuva toisten kohtaaminen oikein herkistävät tilanteille, jotka saattavat purkautua mielenterveyden jonkin asteisella järkkymisellä. Inhimillistä elämää koskettavat tapahtumat, oma parisuhde, perhe-elämä, omat vanhemmat, omien lapsien syntymä ja kasvu, kaikkiin niihin joutuu myös hoitaja. Jos olisi määräys ettei hoitajalla saa olla mitään rikkonaista historiassaan ei kovinkaan montaa hoitajaa edes olisi.

Tärkeintä lie tunnistaa omat heikot kohdat, eikä pitää niitä yltiöpäisesti vahvuuksina. Liian syvällä käyneenä joutuu tekemään paljon enemmän töitä pysyäkseen pinnalla. Toisin sanoen, jos on ollut itse kovin sairas, saattaa jossain vaiheessa olla liian paljon kokenut pystyäkseen auttamaan toisia itseään uudelleen satuttamatta.

Ei tarvitse itse hypätä kaivoon tajutakseen, miltä tuntuu kun on joutunut kaivoon. Sympatia on vaarallista, se pitäisi hoitajan tajuta, riittää, kun on empaattinen.

Ammatinvalintaa kannattaa harkita. Voi olla, että sairastettuaan itse hinkuaa hoitajaksi siksi, että saisi itse selvyyttä omaan elämäänsä. Meille sanottiin, että moni on opiskelemassa hoitajaksi koska tarvitsisi itse hoitoa.