Toivon että mieheni tyrii

Haluatko olla ennemmin kuin lastu laineilla, vai lohi joka uskaltaa hypätä vastavirtaankin?

Haluaisin olla lohi! En taida vain olla riittävän vahva kestääkseni ympäristön paineet ja hämmästelyn, miksi erota ns hyvästä miehestä.

Niinpä, mies voi olla yllättäen samaa mieltä ja haluta erota. Mullekkin on käynyt aikaisemmassa suhteessa noin. Ero tuli helpotuksena molemmille, ei kai vaan mieskään uskaltanu tehdä aloitetta eron suhteen.

Juu, noin se menee, jos on mennäkseen.
Ei tuo tilanne odottamalla parane tahi muutu.

Onnesi löytyy nykyisestä liitostasi. Olet uskonut valheen, että onni on löydyttävä vain itsestä, eikä puolison tarvitse tehdä yhtään mitään sen toteuttamiseksi eikä saisi vaatia ja ilmaista, mitä haluaa, jos asiat ovat sellaisia, joita puoliso ei aivan automaattisesti autopilotilla täytä tai kokee epämiellyttäviksi. Näinhän niitä eroja tulee.

Kyllä se toinen voi tehdä sinut onnelliseksi - juuri tämä miehesi. Teidän liittonne on tullut vaiheeseen, jonka jokainen kokee.

Sinulla on tarpeet, joita tarvitset täyttymystä tullaksesi onnelliseksi. Mitä nämä ovat? Mitkä niistä on täytetty? Mitkä ovat vielä täyttämättä?

Liittosi "tavallisuus" varmasti on osa syynä siihen, että et ole onnellinen ja siinä miehesi on ihan avainasemassa.

Myös miehelläsi on tarpeet.

"Ol Playa" ei ole ymmärtänyt jutun juurta ollenkaan vai lukihäiriökö vaivaa. Aloittaja ei ole onnellinen ja on täysin oikeassa: onni asuu omassa taskussa, se vain täytyy kaivaa sieltä ulos. Kukaan muu ei voi, eikä ole edes velvollinen, tekemään ihmisen elämää täydeksi ja tyydyttäväksi kuin ihminen itse.

Aloittaja näyttää olevan myös vanhakantaisen avioliittomallin kaavoihin kangistunut, hän ei ilmiselvästi pysty, osaa tai voi lähteä avioliitostaan etsimään sitä omaa onneaan. Enkä tarkoita toista miestä, tarkoitan muuta elämää, muutosta elämään; harrastuksen, matkustamisen, opiskelun, uuden työn ... ihan minkä vain asian avulla, jota itse halajaa ja tahtoo. Avioliitto on vankila, jos omaan elämään ei ole lupaa, ja vankilassa "alkaa ahdistaa".

Omia unelmia ja haaveita täyttämään nyt heti, sinä "katala vaimo". 'Onni tulee eläen, ei etsien' (ja odottaen).

Kiitos vastauksista!
Meillä todella on melko vanhanaikainen liitto. Tai meidän roolimme tässä liitossa. Mies käy töissä, illat hän vaan on, tuijottaa televisiota, minä hoidan kodin. Kuten monessa muussakin Suomalaisessa perheessä. Käyn minä myös töissä, minulla on omia harrastuksia, ystäviä ja kodin ulkopuolista elämää. Miestä en ole onnistunut suostutteluista huolimatta lähtemään mukaani harrastuksiin.
Jotenkin vain tämä avioliitto ahdistaa. En vihaa miestäni, mutta en tunne rakastavanikaan. Mies on lähestulkoon yhdentekevä minulle. Ja kuitenkin koen oloni ahdistuneeksi. Haluaisin olla onnellinen ja iloinen. Itsenäinenkin.

No jos (mieäs)ihminen, aikuinen, on niin tollo, että ei ymmärrä ihan itsekseen, tai edes maanittelulla tai pienellä painostuksella, että toinen yrittää saada yhteiseloon vipinää, niin mitä h-ä varten sitä pitää ruveta oikein työn kanssa taikomaan yhteistyökykyiseksi.

Jos korvien väli ei riitä, niin homehtukoon sohvalleen töllänsä eteen. Ne, jotka ymmärtävät, missä elämä on, menevät ja elävät. Yhteys luonnollisesti lakkaa sellaiseen, joka kääriytyy omaan erinomaisuuteensa ja selviönä pitämäänsä tilaan, ei halua muutoksia, ei vaihtelua, ei kehitystä, eikä tajua kommunikoinnin merkitystä.

Onni no. löytyy JOKAISEN omasta taskusta, myös sohvaperunan, joka ei halua sitä löytää. Ja silloin toisella on valta ja vapaus löytää onni ihan mistä haluaa ja ihan sellainen, kuin itse haluaa. Jos harrasteet yms. eivät onnea tuo, on aika etsiä itselleen sellainen ihminen, joka sen suo. Piste.

Pitääkö niitä tunteita herätellä väkisin, jos ei tunne halua siihen? Vain lasten vuoksi? Ja herääkö ne tunteet?

Eihän sitä erota tartte vaan hommaan oma asunto ja se siitä.