Olen tunnevammainen

Tunnekylmyytesi johtuu terrorisoivasta isästä, siitä ettet lapsena saanut tarpeeksi huomiota ja siitä ettei ollut kavereita kun olit lapsi.

Koirista ei ole pakko pitää, läheisistä ihmisistä kylläkin, jos ei mieli erakoksi vanhaksipiiaksi.

Aika parantaa haavat ja toivottavasti löydät jonkun läheisen ihmisen, jonka kanssa jatkat elämääsi onnelisena.

Voi sitä elää noinkin, itse olen vastaava tapaus, ikää vain on jo 45.
Koskaan en ole ketään rakastanut kauan. Asun yksinäni ja koen silti olevani tyytyväinen elämääni. En ole yksinäinen, mutta en myöskään sitoudu koska tunnen itseni. Lapsia on kolme joista nuorin enään kotona. Hoitanut heidät olen ja välit on kunnossa. Mutta todellisuudessa minua ei kosketa kenenkään toisten asiat pätkääkään. Toki juttelen päivittäin hyvin syvällisiä keskusteluja ihmisten kanssa, enemmänkin uteliaisuudesta mitä toiset ajattelevat ja tuntevat.
Itke en koskaan, en edes muista lapsuudessa itkeneeni. En koe minussa olevan mitään vikaa, olen vain tälläinen ja hyväksyn sen itsessäni.
Yhtäläisyyttä menneissämme on skitsofreenia, äiti oli. Lapsuus oli erakoitunutta ja todella todella omituista, välillä lastenkodissa ja sukulaisten jaloissa.
Tunnen silti olevani onnellinen, teen ja harrastan kaikenlaista, tietenkin yksinäni. Koen elämän olevan rikas ja on hienoa olla riippumaton toisista.

Silloin jos on 3 lasta, kaikenlainen apu on varmasti tervetullut arjen pyöritykseen, tällöin kätevintä on olla onnelisesti parisuhteessa. Mielestäni yksin ei kannata lapsia hoitaa, ellei ole sukulaisia ja kavereita, jotka hoitavat puolison virkaa.

Luulin alun perusteella tätä vanhaksi omaksi viestiksini eli samojen ongelmien kanssa painiskelen. Ikää minulla on 22-vuotta. Ainut asia, josta olen toistaiseksi tässä elämässä välittänyt on ollut perheemme kissa, joka asuu edelleen vanhempieni luona.

Jos kiinnostaa kirjoitella ja vaihtaa ajatuksia, niin mailaa:

[email protected]

tällaisten ihmisten ei ikinä pitäisi tehdä lapsia tai hankkiutua parisuhteeseen,ennenkuin ovat itsensä saaneet kuntoon,mikä tuskin onnistuu ja se on todella surullista..niiltä tunnevammaisilta vanhemmilta ,perheenjäseniltähän tämä käytös on periytynyt sehän nyt on selvää.

minun isäni on tunnevammainen osittain ainakin mutta minä päätin jo pienenä lapsena että taistelen kaikkeni ettei minusta koskaan tule samanlaista,harjoittelin leluilleni puhumalla että minä rakastan teitä kun vanhemmille tai siskolle sitä ei voinut sanoa kun isä oli tunnevammainen ja tunteet olivat niin noloja asioita meidän perheessä että illat istuttiin hiirenhiljaa..
koitan jotenkin ymmärtää että isän vanhemmiltahan sekin varmaan isälle periytyi mutta vihaan silti isääni,kun osittain tuhosi elämäni en ymmärrä miksi valokuvissa nauraa ja näyttää minua halaavan vauvakuvissa mutta myöhemmin se rakkaus kuoli tai oli näyteltyä..ikinä en olisi miehen kanssa suhteessa joka ei osaa itkeä ja tunteita näyttää..

vai n in

Tolle voi olla olemassa diagnoosikin: se on hmmm.. skitsoidinen persoonallisuushäiriö. Isäsi skitsofreniakin on saattanut edesauttaa sitä. Ja en tarkoita pahalla. Tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu periä vanhempiensa geneettisiä virheitä. Apua kannattaa hakea, se auttaa oikeasti! Oma tautini ei ole mainitsemani, mutta ikävä paska kuitenkin!!

Minä sain vastauksia ja apua pskologilta, vaikka koinkin jopa sllisyyttä sinne mennessäni kun ajattelin, että en minä muka ole psykologin tarpeessa ja että vien ajan pois sitä oikeasti tarvitsevalta... Mutta nyt voin sanoa, että kannattaa ihmeessä mennä juttelemaan! Upeaa kun voi puhua jollekin, joka ei lainkaan tuomitse tai loukkaannu ko. asioista, vaan siellä paljastuu ihan uusia asioita itsestä ja uusia näkökulmia. Aivan varmasti lapsuuden ilmapiiri on jäänt jotenkin mytksi alitajuntaasi. Tuntuu kuin kokisit kaiken tunteenosoituksen nätellyksi lapsuuden kokemustesi takia, ja siksi pidät niitä vastenmielisenä esittämisenä. Toivon sinulle voimia päästä lapsuuden kirouksestasi eroon.

Niin ja btw, minä olen alkanut huomata äidillisten vaistojen (eli lasten ja pentujen pitämistä söpönä) jostain systä heränneen vasta nyt pikkuhiljaa, kun olen 27 vuotta. Ehkä sillä on tekemistä nykyisen turvallisen suhteeni kanssa?