Ruljomi käy Vienassa

Näitähän on mukva muistella vielä vanhainkodissakin jos sinne joutuu tai pääsee.

Vuokkiniemellä paistoi aurinko. Oli armas maanantai ja alkuviikon rauha. Lapsoset leikkivät, mummot kynsivät ja kylvivät. Nuoriso ajeli rekisteröitymättömillä ”peltoautoilla”, ”Mirazh”-nappula kaakkoon käännettynä. Osa rahvaasta toimitti niitä näitä, osa istui Miihkali Perttusen patsaan kanssa metsäisellä rinteellä ja jatkoi ikuista viikonloppua. Ylä-Kuittijärvi on erittäin kaunis, lumoavan kaunis.
Uhtualle, Keski-Kuitin rannalle, saavutaan Uhut-joen kanavoitua vartta. Kylä tiivistää itseään ja puutalot nojaavat toisiinsa lopulta aidon kaupunkimaisesti. Tienlaidan torilla myydään vaatteita, kenkiä ja taloustavaraa uudenajan laukkukauppiaiden toimesta. Jos tunsi suomalainen kansa aikanaan Vienan ”laukkuryssien” lähtömaana, häärääVienan toreilla nyt hunnutettujen naisten ja yöntummien viiksimiesten kauppakansa.
Saatiin sviitti Welt-hotellista. Kahden makuuhuoneen kompleksi. Ruokahuoltoa ei hotelli kyennyt tarjoamaan, eikä sitä kuulunut löytyvän koko kaupungista, joten käytiin magazin -ketjun ruokakaupassa ja ostettiin tuhtia kestomakkaraa, leipää, juustoa, suolakurkkuja, sipuli ja sellaista muuta, joka sopi jalkapallon ja baltika7:n kera.
Aamulla oli kokkikin löytynyt ja saimme kelpo eineen. Keinottelimme Ladaisemme hotellin pihalta pääkadulle Ruljomin ajaessa kuoppien väliä ja muiden kävellessä. Se, että teitä, katuja, parkkipaikkoja, ynnä muita autoilla liikuttavaksi ehkä tarkoitettuja maankuoren kohtia Venäjän maassa ei juhlallisten vihkimisten jälkeen mitenkään ylläpidetä on tietoinen aluepoliittinen valinta. Ne, joilla suinkin on varaa hankkia maastoauto, tekevät sen. Lopuille on tarjolla vaihtoehtoja yksi- muuta, mummo ja pappa, kuolemaan kaupunkiasuntoon!
Uhtua, tai nykyinen Kalevala, on erinomaisen suuren pikkulokkikolonian kotipaikka. Sitä sopii ihmetellä retkeilijän, varsinkin, kun Muarie Remsun asuintalo, runonlaulajamuseo, ei ollut avoinna, eikä näyttänyt aikoihin olleenkaan. Likopään kaupunginosassa on kylän kauneimmat ja värikkäimmät talot, lihavimmat kissat, sinisimmät ikkunanpielet. Keski-Kuittijärvi kylpee auringon kilossa. Lämpimästi suosittelen tätä paikkaa matkaajalle.
Ja Vienan metsät. Vaikka koirillakin on Vienassa kivaa, kiinnipitoaikoja kun ei ole, niin elävistä olennoista kivointa on silti puilla-varsinkin mäntypuilla, petäjillä. On tilaa mihin kiintyä ja kiinnittyä. Yksikään metsäinsinööri ei vienan puita kasvata, itsekseen saavat kasvaa ja sisarusten kera kisata emonsa ympärillä. Joskus voi kulkea paha valkea ja yletä kuivien oksien kautta latvapaloiksi, jotka valmistavat maata uusille yrittäjille. Mutta näyttävät yleensä paksukaarnaiset honkavanhukset kestävän maakulot ja nuorison keskeltä korottavat latvansa arvostettuina vanhuksina. Onpa niiden juurella voinut aikoinaan joku ukko laulua luikauttaa...
Kun uusi aika koitti, näyttää maan kääntö viljelyyn tyystin loppuneen. Ensimmäiset vakavan maatalouden merkit näimme vasta Kontupohjan seutuvilla, sitä ennen maisemaa hallitsivat metsien vihreys, erilaisten soiden hennot sävyt sekä järvien sini. Kepa, kunnianarvoisa metsätyötaajama saa ansaitsemansa huomion. Jätämme matkailumarkkoja magasiiniin, ostamme tuliaisiksi kotimaahan oikeita tulitikkuja, joita Suomesta ei enään saa ja kuvailemme kylää sen sielua etsien. Jyskyjärvi on pudotettava matkaohjelmasta -ensi kerralla sitten ja yritys Paanajärvelle katkeaa puoliväliin, kun tien ja auton kunto edellyttää jo henkilöstön komentamista jalkapatikkaan. Tienvierien kelohonkia, lettosoita ja puhelinlinjojen erikoista kohtaloa tutkien saavutamme Pietari-Murmansk tien M18 hyvissä ajoin tiistaina iltapäivällä. Niin, ne puhelinlinjat Uhtuan tien varrella, ne ovat siellä edelleen, maissa ja kasvavissa puissa eristeristikoineen, mutta tolpat maasta johtimiin saakka ovat kadonneet, hävinneet, poiskaikonneet -mitä kummaa.....

Oli tultu jo Kemijoen sulkevalle merestä laskettuna kolmannelle voimalaitokselle. Kalaportaita koetin kiikaroida padon kupeelta, mutta töihin saapuva tarmokas naisihminen hätisteli lähtemään; ei saa kuvata, ei saa pysähtyä, ei saa katsoa...Ei nouse lohi Kuittijärviin ei, veden kurkku on katkaistu.
Koska Jyskyjärvi jäi kokematta oli meillä aikaa yllinkyllin. Päätimme ajella katsomaan, josko Belomorsk eli Sorokka tarjoaisi otolliset olosuhteet Puola-Venäjä -pelin seuraamiseen. Ajeltiin keskustaan ja satamaa kohti koettaen sateessa löytää hotellia. Poliisi huomasi meidät ja kääntyi peräämme. Pysäyttelin ja odottelin kunnes tulivat vierelle, sitten kyselin tietä hotellille ”skasietje, pasalsta” . Aikansa selostivat. Yritin näyttää kiinnostuneelta, mutta toistelin, etten mitään venäjästä ymmärrä ja hoin, että”vy gavariitje pa angliskii ??”, jolloin viittoivat, että seuraa tsuhna perässä ja lähtivät näyttämään tietä.
Kikka siis toimi, mutta pieleen silti meni. Seikka näet oli sellainen, että Ladaisemme polttoaineen määrää osoittava mittari toimii erityisen epärationaalisesti. Kun tankki on täynnä, nousee mittarinneula puoliväliin asteikkoa ja kun neula on lännessä ja punavalo pala, on tankki vielä puolillaan. Tästä taas seurasi, että piti tarkasti pitää huolta, milloin bensa oikeasti oli lopussa ja sehän oli lopussa Belomorskin pääkadun mutkassa kaiteen vierellä vesilammikoiden keskellä, hetkellä, jolloin edelläajavan poliisiauton takavalot vielä vilahtelivat ja sitten -hiljaisuus.
Kaikki ulos sateeseen ja kurakeliin. Takaluukku auki ja kasseja, nyyttejä, laukkuja ja pakaaseja auton ovista sisään, jotta takalaatikon syövereistä saatiin kaivettua varakanisteri. Sama toisinpäin, kunhan tankkiin oli valutettu Ladaisemme lempijuomaa. Tuttu poliisiauto lähestyi vastakkaisesta suunnasta. Autosta naureskeltiin touhuillemme, muttei tultu auttamaan. Silti hotelli löytyi, Gantvik -niminen. Vanhat raamit, mutta sisältä oiva ja oikein siisti, ravintolan sillilautanen ja lihasaljanka kulttuurinmukainen- ainamaukas ! Uikujoen kosken kohinassa kelpasipa katsoa Puola-Venäjä tasapeliä.
Aamu Sorokassa oli poutainen. Nytpä loikataan hiukan taaksepäin ja ensin Keravan taidemuseoon joulukuussa 2011. Siellä nähtiin samalla joukkueella Laatokan maalarin Grigori Auerin uhkea öljyväritöiden näyttely sekä Marjukka Vainion (yhdessä kuvataideopettaja Riitta Virtasen ja assistentti Erkki Murtosen kanssa) Äänisellä ja Vienanmeren rannoilla kuvaamia kalliopiirroksia ja kivikautisen ihmisen pyhiä paikkoja. Sieltä jäi mieleen itämään ajatus kävellä itse paikoilla, joilla pohjoisen ihminen, kuka sitten lieneekään, on 5.000- 6.000 vuotta sitten majaillut. Helppo nakki. Kaupungista ulos kohti Kuolan valtatietä ja n. 8 km kaupungista on viitoitus oikealle. Metsätietä parkkipaikalle runsas kilometri ja noin kaksi jalkakeinolla sirittäjien kirittäessä menoa. Rauha- ei muita ketään. Tuijoteltiin tovi tummia kivisiä laakapintoja ja sitten- alkoivatpa kuvat kulkea. ”Tuossa on hirvi, tuossa äijä jousen kanssa, hei, tuollahan on selvästi joutsenia, tässä peuroja tai jotain sellaisia.” Kymmeniä kuvia. Parempia kuin mihin jokamies pystyisi, jos käskettäisiin peura paperille piirtämään. Paikalle oli rakennettu puiset kulkutiet ja oivalsimme, että ainakun niissä oli kaide, oli syytä katsoa siitä kalliota tarkasti. Tuli outo olo. Huomasin muidenkin vilkuilevan taakseen ja metsän peittoon. Katseliko sieltä meitä joku. Kuka helskutin takkuturpa taljanuttu nämä kauniit kalliot oli turmellut graffiteillaan viisituhatta vuotta sitten. Miten eli, mihin kuoli vai kuoliko ollenkaan ? Jospa elää edelleenkin -meissä....
Iltapäivällä Ladaisemme toi meidät Kemin kaupunkiin Kemijoen suulle. Vaikka toisin voisi nimistöstä päätellä ei olo ollut turhan kotoinen. Tiellä tavattiin liikennemiliisi (anteeksi -poliisi) -partio, joka ei millään meinannut uskoa, että oltiin matkattu ladalla jo 1.350 km. Kun kuvailin, että matka joutuu jo puolivälin pintaan, toivottivat vilpittömästi onnea matkaan. Kemiin mentiin ja keskustan halki, muttei saatu pysähtymään, ennenkuin satamassa 17 kilometriä Leninin patsaalta hotelli Prizalin pihaan. Oli Tanska-Portugali -pelin alkuun enään turskakotlettien verran aikaa. Siispä: nastarovje, Vienan kiertäjät ! Laulun lähteiltä on lasketeltu suolan tuoksuun. Juuri tuossa yhtyvät maanpiirin valtamereen kalevalan kansan silmänpesuvedet....

Aamiaisen jälkeen pakattiin liiat kamppeet taas Ladaisemme lastiruumaan ja kevennetyin pakkauksin marssimmne muiden toivioretkeläisten tavoin laiturille, jota koristi laivamme, uljas ”Vasiliy Kosyakov”. Valloitimme kansituolien ensirivin ja ryhdyimme laivan lähtiessä katselemaan meille outoa, uutta merta. Sää oli lähes tyyni ja laiva eteni lähes tärinättä, joten maiseman ja lintujen tarkkailu onnistui loistavasti. Kemin edustalla kohoaa useita komeita kalliosaaria, joiden rannat ovat ajopuiden harmaan renkaan kuvioimia ja kasvavat vain matalaa koivupensaikkoa. Niillä näyttäisi pesivän kasapäin rislöitä, joita oli valtaosa meren peiton linnuista. Valkoiset valaat, maitovalaat. Beluzit, olivat eräs matkamme tarkoitus, Niitä sopisi nähdä, vaikka se ei tulisi olemaan helppoa. Jostakin syystä maitovalaat ovat mieltyneet Solovetskin saaren lähivesiin, Siellä niitä voi nähdä, jos on onnekas, sinnikäs tai mieluiten molempia. Ja mehän oltiin. Kiikareiden läpi merta haravoiden -tietämättä ensin oikein mitä hakea-nähtiin lintujen lisäksi hylkeitä kymmenkunta ja sitten valkeiden isohkojen merinisäkkäiden uintia vuoroin pinnalla ja pinnan alla, jolloin valkoinen väri välkkyi kauas. Kiitos tyynenä pysyneen meren oli eräs matkan tavoitteista saavutettu.
Hyvän ajokelin ansiosta taittui 55 kilometrin merimatka reippaasti alle kolmen tunnin.Solovetskin pääluostarin sipulit näkyivät kauas ja väki kokoontui laivan kannelle kuvaamaan. Olimme tilanneet etukäteen petroskoilaisesta matkatoimistosta laivaliput, hotellimajoituksen, opastuskierroksen luostarissa sekä kuljetukset sataman ja hotellin välillä. Kaikki toimi loistavasti. Rannan laiturilla odotti meitä neljää oma pikkubussi, jolla kuokimme kaikkien saaren pääkadun kuoppien kautta hotelli Solovkiin noin parin kilometrin matkan. Hotelli on enemmänkin ryhmä kaksikerroksisia hirsirakennuksia ja päärakennus ravintoloineen. Meille oli kertynyt nälkää, joten istuimme ravintolaan ja ehdotimme edeskäyvälle ruokalistan lukua. Verrattuna siihen, mihin oli totuttu, huomasimme tulleemme turistihinnoitetulle alueelle. Ruoka oli silti hyvää, huoneet siistit, palvelu ravintolassa tosin turhan pönäkkää. Sitten vain tutustumaan keskustan ihmeisiin. Turistikeskuksesta ryhmällemme ilmoittautui opas. Erinomainen opas, Maxim-herra Arkangelista ja jo kuudetta kesää oppaana Solovetskissa. Ja lähes kolmetuntia jaksoi Maksim selvittää ja selittää, jopa liian hyvällä englannilla meille luostarin ja linnoituksen ihmeitä, sen syntyä, vaiheita, elämää. Vuosisadat vierivät, tsaarit vaihtuivat, kokonaiset yhteiskunnalliset järjestelmät muuttuivat ja taas muuttuivat, mutta väsymätön Maksim jatkoi ja jatkoi. Koluttiin vankityrmät, vartiotornit, kirkot, kappelit, ruokasalit, viljavarastot, vesijärjestelmät, myllyt, pajat ja pannuhuoneet. Vastaamme kiirehti puolijuoksua partaniekka herra pitkässä tummassa viitassa ja puhui kännykkään. Taisi olla näköpuhelin, koska elehti käsillä innokkaasti. ”Luostarin johtaja”, kertoi Maksim, ”tärkein herra saarella”. Kysyin tietääkö Maksim kenelle mahtoi soittaa. Maksim katsoi veikeästi kohti ja käänsi sitten kasvojaan hieman yläviistoon ja loi nopean mulkaisun pilvettömälle taivaalle...
Kyllä, Solovetski on vankileirien saaristo numero yksi. Oli jo tsaarien aikana, mutta vasta ankaran sosialistisen ihmiskäsityksen aikana vankiluvut nousivat käsittämättömiin mittoihin. Saareen saapui kaikkiaan 80.000 onnetonta, kerrallaan keskimäärin siellä oli 16.000 vankia. Nuori neuvostovalta pelkäsi erityisesti intelligentsiään, monet olivat taiteilijoita, oppineita, yliopistoväkeä. Kun kerroin Maksimille, että vierailemme parin päivän päästä Sandarmohissa, hän nyökkäili ymmärtäväisesti aikeellemme.

Siirryimme syömään lounaat ja illalliset kylän keskustan ruokakafeeseen, mutta Tanska-Portugali peli toki katsottiin tasokkaasti hotellin baarissa. Torstaiaamuna käytiin respasta kyselemässä kuljetusta neljän kilometrin päässä olevaan kasvitieteelliseen puutarhaan ”Colovetskij gasydarstvennyj istorika-arhitekturhyj i prirodhyj muzei zapovedhik -botanitsheskij cad”:iin. Lähdön koittaessa autoksi osoittautui katumaasturi ja kuljettajaksi itse hotellin johtaja, mainio mies. Puku päällä hellesäällä, paidastakin ylänappi solmion alla tiukasti kiinni. ”Vy dirjektor ?” ”Da, dirjektor, boss ” ja silti herralla oli aikaa odottaa meitä kaksi tuntia autossaan puutarhan portilla. Harmi, ettei meillä ollut tarpeeksi yhteistä kieltä. Olisin halunnut kysyä, miksei hän ehdottanut, että tulee noutamaan kello silloin ja porhaltanut välillä hoitamaan tärkeää tointaan.
Oli siellä puutarhassa monenlaista kasvia, kaikkiaan n. 500 lajia, erikoistunut se on lääke-ja yrttikasveihin, mutta myös puita, tammikin, pensaita sekä koristekasveja on runsaasti. Kaikkein mielenkiintoisin oli kuitenkin ihan villinä kasvava mustikka, joka kasvatti lähes metrisen varren ja oli niin kukassa, kuin olla voi. Puutarhan paikka on 180 kilometriä napapiiriltä etelään. Kesäkuun puolivälissä kukki kuusi ja kukki tuomi. Kun palattiin portille, oli herra hotellinjohtajan pukeutumiskoodissa pikku muutos: kauluksen ylin nappi oli helteessä auennut ja solmion solmu aavistuksen löystynyt...
Keskityimme räpsimään kuvia kylältä. Kuvattiin lehmiä, laivoja, vuohia, mummoja ja jalkapallokentän eksotiikkaa. Nähtiin sääksi kalassa kuin Hämeessä ikään. Maleksittiin hotellille, otettiin pakaasit säilytyksestä ja kiivettiin kyytivankkureihin. Kaikki ne tervatynnyrin kokoiset kuopat, jotka tullessa nuohottiin, koettiin jälleen matkalla laiturille, tosin nyt päinvastaisessa järjestyksessä. Ei niitä voi kiertää, ne ulottuvat tien laidasta toiseen. Merellä näkyi nousseen reipas tuuli, idästä, sieltä oli tilaa tuulen puhaltaa. Arkkienkelin kaupunkiin on matkaa kolmesataa kilometriä. Laivan keinunta ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna pikkubussin vastaavaan Solovetskin pääkadulla. Ei ole tienvarsiojia, ei eristyskerrosta routaa vastaan, ei soraa – on kuitenkin pölyä, irtoavia munuaisia, naisten kirkaisuja ja purtuja hampaita....
Lasketeltiin myötätuuleen, tehtiin kiikaritöitä, mutta nyt oli mahdollisten valaiden valkea mahdotonta erottaa meren vaahtopäistä. Toisteltiin toisillemme, kuinka onnekkaita olimmekaan saatuamme tulomatkalle tyynen sään. Päätettiin ottaa sille pienet.
Taas tultiin tuttuun Prizal-hotelliin ja illan peliä odotellen otettiin ne pienet.

Lauantaiaamu ja Kuolan valtatiellä hellelukemat 27. Ladahan on tunnetusti lämmin auto -ympäri vuoden, joten välillä vähennettiin vaatteita ja hämmästeltiin sivuteiden varsilla kukkivia mesimarjaketoja. Taukotoimia haittasi vahva hyttysten ja polttiaisten liittoutunut armeijakunta peittäen paljastetun ihmispinnan. Näimme myös ennennäkemättömän lukuisan perhosparven, satojen keihäsmittareiden lepatellessa hiekkatien yllä. Valtatie oli paikoin erinomaisen tasaista asfalttia, jolla junan kokoiset rekat heiluttelivat Ladaistamme ohikiitäessään. Kunnioitimme Segezaa vain poikkeamalla blinikahville tienvarsiravintolaan, mutta Karhumäkeen käännyimme mielessämme vakavampaa matkailua. Sisääntulotiellä alkoi Ladaisemme alta kuulua pahoinvoinnin ääniä ja vilkaisu kovia kokeneeseen pakoputkeen oitis vahvisti diagnoosin: putki poikki keskipöntön juuresta.
Katselimme, tutkailimme pitkin kaupungin pääkatua, josko olisi PEMOHT -kylttiä nähtävillä.
Kun näytti kaupunki jo loppumisen merkkejä, käännyimme vasemmalle ja ensimmäinen kauppa oli pakoputkikauppa. Ruljomi oli vähän tapahtumista tohkeissaan, eikä heti muistanut, että kaikki, missä on keskellä reikä on venäjäksi ”trubka”, oli sitten vesiputki, viemäri, pakoputki, piippu tai, ihme kyllä,kännykkäkin, mutta pihalla oli ladakalustoa, punainen VAZ 2103 ja siihen kömpimässä kaksi miestä, joille ryhdyimme muutamin venäjän sanoin ja käsimerkein selittämään, jotta apu on tarpeen.
Ja apua saatiin. Sergei, jolla kavereineen oli autossaan vapavehkeet kalastukseen, oli joko menossa tai tulossa, se ei käynyt selville, ryhtyi oitis toimeen. Vilkaisu auton alle ja sitten mentiin penkomaan tarvikeliikkeen pakoputkikasaa. Ostin sen yksilön,mihin neuvottelu päätyi ja Sergei lähti ajamaan edellämme läpi kaupungin osoittaen erinomaista luovuutta liikenteessä. Pienellä, yhden paikan korjaamolla oltiin juuri ottamassa viikon viimeistä potilasta alas nosturilta,kun ilmestyimme paikalle. Sergei aloitti neuvottelut joista ymmärsin, että omistaja oli pyhästi luvannut vaimolleen ja myös apumies oli ehdottomasti luvannut vaimolleen, silti Sergei puhui meille ylimääräisen jatkoajan. Ladaisemme nostettiin killumaan pikkuhallin katonrajaan ja -väärän mallinen putki. Sergei jatkoi neuvottelua ja lopputulema oli, että korjaamon miehet ryhtyivät silpomaan rälläkällä putkea ja me Sergein autolla suoritimme kaupungilla runsaita immelmanneja ostaen ja myyden pakoputkia, kunnes löysimme varmasti sopivan ja palasimme remonttiluolalle. Siellä oli ilmeistä päätellen jo odoteltu, mutta uudesta putkesta kelpasi kuitenkin juuri se pätkä, jota tarvittiin. Kiinni vaan ja auto alas. Mitäkö remontti maksoi? Tulihan sille tietty hintaa, kun joutuivat odottamaan osaa ja olivathan ne pyhät lupaukset rouvillekin lauantai-iltana viiden aikoihin jonkun arvoisia, niin että 500 ruplaa maksoi Ruljomi remontista ja 700 ruplaa pakoputkesta tarvikeliikkeessä, joten 30 euron loven aiheutti matkakassaan pakoputkiepisodi, joka saatiin päätökseen kun jälleen peräkanaa kurvailimme sinne alkuperäisen tarvikeliikkeen pihaan ja teimme myyjän kanssa siitä ensimmäisestä putkesta takaperukaupat. Eipä annettu aikanaan ostosta kuittia,muttei sitä tavaraa palautettaessakaan kyselty.
Oli hyvästien aika. Sergein kanssa vaihdettiin puhelinnumeroita. Ehkä vielä tarvitaan apua-puolin jos toisin. Raha ei hänelle kelvannut, ehkä sitä oli tarpeeksi, ja vain vaivoin saimme tuputetuksi siperian vodkaa, senkin vain puolikkaan pullossa, onneksi kuitenkin kalamiesten merkkiä ”viiden järven vettä”, mikä seikka hiukan kohensi Ruljomin mieltä. Jos luet tämän, Sergei, niin Äänisen kokoiset kiitokset -ja kireitä siimoja sinnepäin !

Sandormoh on 16 kilometriä Poventsan suuntaan. Ne meille kevyet 16 kilometriä olivat raskaat ja lopulta viimeiset niille yhdeksälletuhannelle viidellesadalle, jotka ammuttiin ja haudattiin tälle
hiekkaiselle kankaalle 13.09.1937- 15.05.1938 välisenä aikana. Kymmenen hehtaarin alueella on 236 joukkohautaa. Suomalaisia tiedetään teloitetun noin yhdeksän ja puolisataa, karjalaisia seitsemän ja puolisataa. Sandormoh on vain yksi, tuntemattomaksi tarkoitettu paikka suuren sosialistisen kokeilun kipuilussa, kuitenkin paikka, joka koskettelee erityisesti suomalaisen heimon sisikuntaa.
Enoni, joka omalla vaatimattomalla tavallaan vaikutti näillä seuduin suuren sodan aikana, esiintyy hiihtokuvassa suomalaisten pystyttämällä tienviitalla, jossa on kolme suuntaa: Äänislinnaan, Kumsjärvelle ja Poventsaan. Hän oli täällä, mutta ei mitään tiennyt Sandormohin hiekkakankaan kätketyistä vainajista. Jos olisi tiennyt, mitä se olisi merkinnyt hänen maailmankuvalleen. Hän oli pientilallisen poika, kirvesmies, vaistonvarainen sosialisti. ”Lahtinen”, joka kantoi Karjalan korvissa heittimen jalustaa kiroten,manaten, noituen -mutta kantoi kuitenkin. Vaikka kyllähän Suomessa Stalinin terrorista tiedettiin. Monien sukua ja aatetovereita oli muuttanut Neuvostoliittoon sekä kansalaissodan, että pulavuosien ajamana, eikä raja niin tiivis ollut, ettei sana olisi kulkenut yli. Eliitti halusi varmaankin kieltäytyä uskomasta, että kyseessä olisi muu kuin pettureiden ansaittu likvidointi, mutta miten olisivat olleet valtiolle vaarallisia ammutut kolhoosilaiset ja metsänkaatajat. Ehkä siksi enonikin kantoi sitä heittimen jalkaa, eikä luovuttanut...
Sandormohiin tullaan Poventsan tieltä lyhyen , vasemmalle kääntyvän sisääntulon kautta. Tulijaa tervehtii graniittipaasi, jossa on teksti: ”Ihmiset, älkää tappako toinen toisianne” -siis varsin selkeä viesti. Nyt kasvaa alue kuusikymmenvuotiasta tiheätä männikköä. Puiden runkoihin ovat omaiset kiinnittäneet muistoristejä, kukkia ja muistotauluja. Niissä on useasti myös valokuva vainon uhrista, syntymän ja kuolemanaika, sekä paikka. Ne, joiden kohtalon piti jäädä iäksi salatuksi, ovat täällä palautettu teloittajiaan paljon suurempaan arvoon.
Sandormohiin ei satunnainen turisti eksy sattumalta. Niitä, joita kiinnostaa ihmisenä olemisen ja pysymisen ongelmatiikka, heitä Sandormoh auttaa muistamaan ja muistuttaa.
Tiesin jo päättäessäni jättää pois kaikki linkit kertomuksessani mainittuihin paikkoihin ja ilmiöihin, että tulen tekemään poikkeuksen säännöstä Sandormohin suhteen. Tässä on siis tarinan ainoa linkki. Linkki on venäläisen Juri Shevtsukin ja hänen DDT -yhtyeensä musiikkivideoon Belaja noch, jolla ajassa 4,28 alkavat kulkea Sandormohin kuvat: http://www.youtube.com/watch?v=CdjPV1f_fyM&feature=g-vrec&context=G27128ffRVAAAAAAAABw
Kukaan joukkueestamme ei tuntenut suurta halua jäädä Karhumäkeen yönseuduksi Sandormohin jälkeen ja koska valoisaa riitti, Ladaisemme tempoili malttamattomana valjaissaan ja valtatie etelään oli vielä kuuma, tehtiin päätös: pääkaupunkiin, Petroskoihin
Sata ja kahdeksankymmentä kilometriä myöhemmin etsimme majapaikkaa lauantain iltarientoihin valmistuvassa kaupungissa. Muutaman pummin jälkeen päädyimme uusittuun Karjala-hotelliin, jonka pihaan, pääoven eteen pysäköimme Ladaisemme. Respan nuori djievuska ei oikein uskonut, kun Ruljomi vakuutti olleensa samassa hotellissa vuonna 1987. Kamppeet sisälle ja suihkuun sekä saljankan jälkeen baltikat kouraan ja hämmästelemään, kuinka Kreikka pudotti jatkosta Venäjän.
Huoneesta oli parahultainen näkymä yötyynelle Ääniselle, Lohijoen koskelle ja satamakadulle. Sää oli erinomaisen leppeä, olut kylmää, elämässä ei mitään, mikä muistuttaisi Sandormohista -vai oliko sittenkin, aina.
Aamu koitti, oli aika aamusaunan. Spa- huoneistossa vastaanotti aamuturistin kaunis karjalanneito, pukeutuneena liituraitajakkupukuun. Häneltä kysyimme erittäin huonosti pukeutuneina, missä sauna mahtaisi sijaita. Läksi neito näyttämään. ”Tässä yksi sauna, tässä toinen, tässä kolmas, neljäs, viides, kuudeskin ” Nostimme kättä. Kyllä meille kuusi saunaa riittää, kahdelle äijälle. Tutkittiin saunoja. Kaikki samanlaisia kahdenistuttavia, joissa suomalainen sähkökiuas, löylykauhasta ja vedestä ei tietoakaan. No, istuiksemme aikamme ja huuhdottiin nahkaa suihkussa. Lähtiessämme yritin vitsailla saunakeijulle, että suomalaisen saunan, karjalaisen kylyn sekä venäläisen banjan jälkeen tämä ruotsalainen grilli oli oiva poikkeus, mutta yritys meni ohi ja yli. ”Nice You liked”

Aamiainen, joka oli tarjolla hotelli Karelijassa sunnuntaiaamun harvoille asiakkaille, oli kaiken sen , mitä olimme Venäjän maalla ja laajemminkin Euraasiassa kokeneet, ylittävä. Se oli erinomainen aamiainen, se korvasi kymmenkertaisesti kylpylähotellin saunakäsityksen vajavaisuuden. Silti tarjolla oleva ruuan määrä, esillepano, uskomaton monipuolisuus ja herkullisuus saivat meidät katselemaan silmiin toisiamme varsin vakavana. Oliko tultu liian pitkälle, pitäisikö meidän, rantojen nuotionsavuissa, venetervassa ja hyttysöljyssä parkkiintuneiden resupekkojen kääntyä tämänkaltaisten shampanja-aamiaisten ääreltä takaisin, entistä syvemmälle taigaan, minne ei kylmäkön käsi vielä ylety....Hotellihuone yhdeksännestä kerroksesta Äänisnäköalalla maksoi 125 € vuorokausi, josta tuon mykistävän aamiaisen arvo kahdelle olisi Helsingin hintatasossa ollut ainakin puolet.
Hymysuin hyvästeltyämme henkilökunnan, pakkailimme Ladaisen ja kauniin matkailusään saatuamme kurvailimme kohti Suojärveä, Bomban maita. Tie muuttui jälleen tutunomaiseksi, luonteikkaaksi. Tsalna eli Viitana on vielä Petroskoin lähiö, mutta suuren Säämäjärven rannan Jessoila sekä Veskelys ja Hautavaara viehättävät kesäisellä tunnelmallaan, rehevillä maisemillaan, puutarhoillaan ja asumuksilla, joissa suora kulma tai vesivaaka turhaan etsii paikkaansa.
Suojärvi oli Suomessakin erikoisen vilkas ja monikulttuurinen paikka, jossa asui karjalaisuuden lisäksi kaikkia Suomen heimojen edustajia. Pitäjä oli suuri sekä pinta-alaltaan, että asukasluvultaan.
Suuri se on edelleen, 10.000 asukasta, samaa luokkaa kuin Pitkärannassa. Ja lienee se monikulttuurisuuskin Neuvostojen ajan jäljiltä kunnossa. Keskustassa oli niin vilkas hyörinä, että sekoiltiin hiukan suunnistuksen kanssa ja ajoimme pätkän Naistenjärven suuntaan. No, mitäs tuosta, somaahan se maisema sielläkin päin oli ja pääseehän sitä takaisin, omia jälkiään...
Oikean suunnan löydyttyä saavutettiin Piitsjoki ja Loimola hyvässä järjestyksessä,ohitettiin Roikonkoski itäpuolelta, nähtiin toinen hirvemme Venäjänmaalla kautta aikojen (!) ja lasketeltiin kohti Laatokkaa ja Impilahtea hyvää Lada-vauhtia.
Tarkoitus oli tutustua tarkemmin Kerinsyrjän kylän nykymenoon, infrastruktuuriin, kulttuuriin ja kenties asukkaisiinkin, syystä siitä, että autokunnan suunnistajan perintötekijät ovat kylää aikoinaan asuttaneet. Kerinsyrjä katselee kohti Laatokkaa harjanteelta, jolle se levittäytyy rivikylänä. Aamun aurinko oli vaihtunut sateen harmauteen ja harmaa oli myös nykypukuinen Kerinsyrjä. Riemuksemme löysimme kylän klubitalon ja kyläkirjaston kuvattavaksi. Hiljaista oli, tuolla joku
mummo keräili pyykkejä narulta sateen alta, taitaa olla ainut asukas jalkeilla. Mennään talolle ja pysäköidään pihatien suulle. Koira räksyttää liekanarussa ja kaksi naista, tytärkö tämä nuorempi lienee, kiirehtivät viittelöimään, hus tiehenne ! Ryhdytään kuitenkin juttusille, pagistaanko karjalaa- nietu, no venäjää sitten toki , vaikka me vain tsut-tsut. Se on tämä tsuhna tässä äidinpuolen kerinsyrjäläisiä- jaahas, panjat. Mummonsa täällä syntyi ja näillä poluilla taaperteli- No, mummojahan täällä. Nyökytellään. Elämä on. Koiran pitäessä sen siunattua rähäkkää, ja naisten
ollessa avoimen epäluuloisia ei keskustelu oikein lähde käyntiin. Päätämme helpottaa talonväen kiusallisesta kohtaamisesta ja työnnämme mummon kouraan Juhla-Mokkaa toivotelle hyvää päivänjatkoa. Hiukan hymyä puolin ja toisin. Spassiba vam, mutta pirttiin ei ole pääsyä. No, ensi kerralla uusi mökki, uusi mummo...

Lähdemme ajamaan Alatun suuntaan johtavaa pikkutietä, joka osoittautuu yllättävän hyväksi ja teemmekin kunnon metsälenkin. Sataa, flegmaattinen ruisrääkkä tepastelee keskellä soratietä...Palaamme Läskelässä rantatielle ja huristamme samantien Ruskealaan asti ja pistäydymme Naistenkauppaan. Ladaisemme kapyysi ja lastiruuma ovat täynnä, ksasaljeniju,
ei voi ottaa lavakaupalla baltikaa, ensi kerralla sitten, no vehnäjauhoja toki. Siispä dasvidania ja Värtsilään. Jo tullaan rajakaupunkiin. Kerroinko jo, että sataa. Näkyypä Suomeen jonottavan jonon pää -ja samassa jysähtää. Tunnen eturenkaan intron ja aavistan takarenkaan basson. Sivuikkunasta näen oikean takarenkaan pölykapselin lähtevän lentoon. Vasemmalla on magasiinin tasaista pihaa, sinne. Kysyn kartturilta, olisiko tässä hänenkin mielestään oiva paikka käydä renkaanvaihtoon, kaatosade huomioonottaen ja hän vastaa: no miksikäs ei !
Toistuu jokseenkin sama näytelmä kuin Belomorskissa. Siipat ulos ja nuttua niskaan. Sitten takalaatikkoa pakaaseista tyhjäksi, kunnes löytyy ensin pyöränpulttien ristikkoavain. Suunnistaja availee jo pultteja, kun Ruljomi saa tunkin ja vararenkaan esiin. Auto ylös ja vanha rengas vääntyneine vanteineen kyytiin. Uutta soviteltaessa naisväki pakkaa jo hyvin ohjeistettuna tavaroita takaisin. Huippuaika sää huomioiden. Sitten jonoon ja parin tunnin päästä liukuu Ladaisemme Venäjän tulliin.
Tullissa oli otettu käyttöön uudet kujeet. Autoista kurkattiin myös moottoritila ja Ladaisemme kone sai vielä kerran tilaisuuden luoda silmäys syntymämaahansa. Vääräleuat rajan ammattilaiset arvelivat, että moottoritiloista etsitään sinne mahdollisesti kätkeytyneitä kiinalaisia....
No dokumenteissa ei ollut valittamista ja armas Suomi otti syliinsä lapsoset jäisen maan. Muistinko sanoa, että satoi. Simpeleen Teboililla tilasimme ainoat saatavissa olevat annokset: makkarakorit ja kanakorit, olisi toki ollut myös kalapuikkokori, mutta se sentään saatiin vältettyä. Kylmänvetisiä ranskanperunoita pureksiessamme muistelimme aamiaista Petroskoissa. Mutta en sano ääneen asiasta enään enenpää...

Erinomaisen komea kuvaus matkasta. Kiitokset, tästä riittää ammennettavaa!

Luin raporttisi vasta nyt palattuani vähemmän aurinkoiselta kesälomalta.
Olet varmaan palannut jo Vienan runomailta kokemuksiesi ja Ladan
Suomeen?

Mielenkiintoista ...

Tämähän oli suorastaan hauska matkakertomus. OLin aikoinaan rakentamassa Kostamusta jam ielessä käynyt että olisi mukava poiketa vielä joskus siellä. Mutta ei kuitenkaan Ladalla. Ans kattoo jos ensi kesänä olisi virtaa ja seikkailunhalua siihen.
Kiitos kirjoittajille, tuli ihan nuoruus takaisin, edes mieleen.