Yksin suhteessa empatiakyvyttömän kanssa?

Olemme päälle 30v. lapseton pariskunta, suhdetta takana 5 vuotta ja avoliittoa 3, molemmat työssäkäyviä. Mies on alusta saakka ollut täysin empatiakyvytön ja hän myöntää sen, ettei osaa toista ajatella laisinkaan. On itserakas ja kehuu itseään usein, pitää itsestään muutenkin ääntä ja nauttii huomiosta oli se sitten paheksuvaa tai ihannoivaa. Olen jo alusta saakka oppinut elämään tämän asian kanssa ja usein osaankin sulkea korvat hänen höpinöilleen, välillä jopa naurattaa se itserakkaus ja näenkin sen ihan hauskana piirteenä, en ongelmana. Hän tekee työnsä moitteettomasti, auttaa aina ystäviään ja päällisin puolin suhteemme näyttää siltä, että "vakka kantensa löytänyt" koska pääpiirteittäin ajattelemme samoin ns. tärkeistä asioista. Parhainta miehessä on se, että kaikesta, siis aivan kaikesta, voi puhua suoraan. Juttelemmekin asioista paljon, myös niistä epämiellyttävistä aiheista. Toistemme kanssa vietämme mielestäni sopivasti aikaa, kumpikin antaa toisilleen tilaa eikä kummallakaan ole mustiasukkia.

Itse olen luonteeltani empaattinen, ajattelen aina toista ja mielelläni teen kaikki kotityöt yms. Olen kiltti, mutta nykyään ajottain räjähtelen epätoivoisena tilanteeseen, eikä räjähtely kuulu normaaleihin luonteenpiirteisiini. Mies on tuntunut alusta saakka siltä "puuttuvalta palaselta". Seksiä ei ole ikinä ollut paljon hänen vuokseen (ei kuulema vain tee mieli, mutta luulen sen vain johtuvan täysin erilaisista mieltymyksistämme, jossa itse kuitenkin koitan tulla vastaan niin paljon kuin tuntuu hyvältä, mutta ei sekään tunnu riittävän jotta halumme kohtaisi edes jotenkin), mutta olen oppinut tämänkin kanssa elämään ajan myötä jotenkin vaikka samalla omat haluni on nyt sammutettu ja se on vienyt tietynlaisen rohkeuden, rentouden ja aloitekyvyn minusta. Jos kunnon seksiä haluaa saada, pitäisi olla heti valmiina silloin kun hän haluaa, mihin en enää vain pysty ja mies taas ei halua käyttää liikaa aikaa ja vaivaa minun lämmittämiseen joten kaikki lässähtää siihen. Jos minä ehdotan seksiä, ei oikeastaan ikinä heru. Noin kerran viikossa vielä touhuillaan, mutta joka kerta enemmän se tuntuu vain pakolliselle lauantai-illan pikaiselle pimeässä peiton alla. Asiasta jutellessa ei olla päästy mihinkään ratkaisuun ikinä.

Suhteemme on ajautunut siihen, vai liekö jo alusta saakka ollut tässä pisteessä, että mies pitää minua täysin itsestäänselvyytenä ja tuntuu, ettei edes välitä minun ajatuksista... en edes muista, milloin olisi kysynyt mitä minulle kuuluu tai mitä olen tehnyt. Mies on kotona erittäin hajamielinen, ei välitä minun omaisuudesta pätkän vertaa, ei sitä työnmäärää joka minulla on aina kotona hänen takiaan odottamassa. Jos jotain pyydän vuokseni, ei mitää tule tapahtumaan, en enää jaksa edes pyytää. Kun sanon, että minulla on rankka työpäivä takana, että voisiko vaikka tehdä polttopuut valmiiksi taikka tiskata, aina kaikkeen vastaus on kohta, huomenna, ettei hänen kanssaan ole pakko olla jos ei halua tai ettei hän voi muuttua tai sitten asiat on tehty niin hätäisesti ja huolimattomasti kuin vain pystyy. Koskaan en ole pyytänyt muuttumaan, vain kysynyt, olisiko mahdotonta miettiä joskus myös minun mielipidettä. Hän vain nauraa ja alkaa sama litannia, ettei hänen kanssaan ole pakko olla. Tämän miehen täydellisen välinpitämättömyyden takia olen alkanut miettiä, että onko tässä sittenkään järkeä. Ketään muuta kohtaan en aikaisemmin ole tuntenut näin voimakkaasti, hyvinä hetkinä olen kuin vastarakastunut kun hommat pelaa hyvin, mutta sitten taas seuraavat kolme viikkoa olen kärttyisä, koska kaikki alkaa alusta. Miespuolinen työkaverini on alkanut tuntumaan enemmän puolisolle kuin oikea puolisoni, vaikkei hänen kanssaan olekaan mitään jatkuvaa flirttailua ja välillä illan istujaisia enempää enkä haluakaan. Joskus tekisi mieli näpäyttää jotenkin, treffailla vaikka muita miehiä, olla menossa koko ajan ja heittää täysin hanskat tiskiin kotona kuten mieskin, mutta en ole sen luonteinen.

Monesti tuntuu että vain minun takia meillä edes on suhde, että ainoastaan minä ylläpidän tätä. Mies ei varmaan edes huomaisi, jos tästä lähtisin, saati tule perään kyselemään. Hänen mielestään asiat on hyvin eikä missään mitään ongelmaa, koska mielipiteenihän on merkityksetön niin kuvittelen ongelmat omassa päässäni. Olen miettinyt jotain taukoa, tai että hommaisin oman asunnon. Luulen kuitenkin, että jos niin tekisin, juttumme olisi ohi, enkä kuitenkaan haluaisi luovuttaa. Silti olen henkisesti todella väsynyt aina kun tulen kotiin ja viikonloput ovat nykyään yhtä tuskaa, koska ei pääse töihin edes 8 tunniksi jossa on edes joku joka välittää minunkin sanomisista. Minulla ei siis ole kotona enää hyvä olla. Ainoastaan jos puoliso on poissa, pystyn olemaan rentona. Vaikka pystymme puhumaan kaikesta, silti emme kai saa todellisuudessa puhuttua koska pähkäilen päivittäin, miten ihmeessä olen tässä tilanteessa ja mitä tekisin...