elämää jehovan todistajana

vvEsipuhe PDF-kirjaan
Suomalainen liikemies Herrick Åberg joutui aikoinaan Jehovan todistajiksi itseään
kutsuvan uskonnollisen järjestön pauloihin ja toimi 16 vuotta sen aktiivisena jäsenenä.
Vähitellen hänelle selvisivät Jehovan todistajien opin harhat. Kirjassaan hän kertoo
kokemuksistaan ja hengellisestä kehityksestään, joka johti irtisanoutumiseen tästä
liikkeestä. Yhä edelleen Nykyajan Baabelin orjat -kirja on loistava suomeksi
kirjoitettu omakohtainen kuvaus Jehovan todistajista, järjestön hierarkiasta ja
Tikkurilan Betel-yhteisön toiminnasta.
Herrick Åbergilla oli todella harvinaislaatuinen mahdollisuus nähdä syvälle Jehovan
todistajat –järjestöön ja sen toimintaan. Kirja sisältää sisäpiiritietoja Tikkurilan
haaratoimistosta ja sen Betel-perheen toiminasta. On kuitenkin muistettava että tämä
70-luvulla kirjoitetun kirjan kuvaukset eivät suoraan kerro miten nykypäivän järjestö
toimii suomessa ja monet silloin käytetyt termit ovat järjestön kielenkäytöstä
poistuneet tai korvattu muilla. Kirja ei pyri olemaan ehdottoman tarkka missään
yksityiskohdissa, joten mainitut asiat eivät välttämättä ole ”täsmällisen tarkkoja”
kuvauksia yksittäisista tapahtumista. Kysessä on elämänkerta ja muistelmateos.
Tekstin siirtoa elektroniseen muotoon ei ole systemaattisesti tarkastettu, joten teksi
saattaa sisältää tahattomia kirjoitusvirheitä, sanojen taivutuksia tai ylimääräisiä
välimerkkejä. Alkuperäisen tekstin kappaleet on numeroitu, jotta lukija voisi ottaa
huomioon seuraavat seikat:
• Luku 4, kappale 2. Karvian erityistyölaitos mainitaan aseellisesta palveluksesta
kieltäytyneiden paikkana. Kirja antaa ymmärtää, että vuonna 1961 todistajat ”... olivat
päättäneet olla sovittelematta ja tekemättä minkäänlaista työtä armeijan alaisessa laitoksessa.”.
Kyseinen päätös kieltäytyä palveluksesta ei kuitenkaan ollut syntynyt yksittäisten
todistajien halusta, vaan Vartiotorni-seura oli tehnyt jäsenilleen tiettäväksi 1952, että
asepalvelus tai muu sotilaslaitoksessa palveleminen johtaisi välittämään erottamiseen.
Jäsenillä ei ollut muuta mahdollisuuksia kuin noudattaa järjestön käskyä ja sen seurauksena
ottaa vastaan ja kärsiä esivallan rangaistukset. Maininta erityistyölaitoksesta armeijan alaisena
on myös epätarkka, sillä laitos oli sosiaali- ja terveysministeriön alainen.
• Luku 6, kappale 4. Kertomuksesta vanhasta rouvasta, joka oli russelilainen kirjassa mainitaan
”miten raamatuntutkijat olivat vuonna 1914 odottaneet Kristuksen toista tulemusta.” Vanha
rouva on todennäköisesti muistanut vuosiluvun väärin, sillä russelilaisten ts.
raamatuntutkijoiden opetuksessa Jeesuksen toisen tulemisen ajankohta on 1874. Ainoastaan
Jehovan todistajat –järjestöllä ajankohta on 1914.
• Luku 6, kappale 5. Kirjan maininta ”Mutta Russelista heidänkin oppinsa oli lähtenyt, ja
Russel itse oli lähtöisin adventisteista.” on epätarkka, sillä Russel ei ollut kaskettu
adventististien jäsen vaan Russell oli lähtöisin presbyteeriperheestä. Hänen uskonnollisiin
ajatuksiinsa kuitenkin vaikuttivat suuresti pitkäaikaiset advanetistiystävät ja adventistien
kokoukset.
• Epilogi, kappale 4. Maininta seuran presidentistä, että ”Knorrin laskelmien mukaan 1. 10.
1975 täyttyy 6000 vuotta Jumalan lepopäivästä ja viimeiset 1000 vuotta ovat alkaneet” vaatii
tarkennuksen. Tuolloin Vartiotorniseuran opillisena johtajana, vaikka ei keulakuvana –
presidenttinä – toimi Fred Franz. Franzin johdolla tai hänen vaikutuksestaan, oppia vuoden
1975 harmagedonista oli jo valmisteltu pitkään vuodesta 1942 entisen presidentin Joseph
Rutherfordin kuoleman jälkeen.
Lukijalle
1Maailmassa on monia yksinkertaisia asioita ja aatteita selitetty monimutkaisella
tavalla. Muuatta tällaista ideologista aatetta tyrkytetään ihmisille heidän kotiovillaan.
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 2
Se on Jehovan todistajien oppi. Kyllästymiseen saakka ihmiset ovat kuunnelleet
kesken arkikiireitään iloiselta näyttävän, raamattu kourassa seisovan Jehovan
todistajan saarnaa eli »hyvää uutista», joksi hän sitä itse nimittää. Jos ovenavaaja
yrittää väistää keskustelua, todistaja tiedustelee heti ajankohtaa, jolloin hän voisi tulla
uudelleen. Mikäli hänelle vastataan, että asia ei ollenkaan kiinnosta eikä tarvitse tulla
uudestaan, niin ennen pitkää joku toinen todistaja tulee kuitenkin ovelle sama hymy
huulillaan.
2Sitkeatä porukkaa, ajattelet ehkä ja suljet jälleen ovesi. Suljet, koska sinua ehkä
ei todellakaan uskonto kiinnosta ja tahdot olla rauhassa. Tai sitten haluat pitää oman
vakaumuksesi. Rauhassa et kuitenkaan saa olla, sillä Jehovan todistajat tulevat yhä
uudestaan siinä toivossa, että olet saattanut tulla mielenmuutokseen ja sinulla
vihdoinkin on »kuuleva korva» heidän sanomalleen.
3Ehkä pääset heistä helpommin eroon, jos tiedät jotain heidän ideologiastaan ja
niistä väitteistä, joilla he aikovat sinut aivopestä. Tai ehkä haluat tietää, mistä johtuu,
että sinua näin ahdistetaan. Tai haluat tietää, mitä elämällesi voisi tapahtua, jos
todistaja onnistuisi käännyttämään sinut ja millä tavalla se vaikuttaisi perhe-elämääsi.
Ja vaikka itse sulkisitkin oven, ei ole takeita siitä, etteikö joku muu perheesi jäsen
avaisi sen jonain kauniina päivänä, ja tuo salaperäinen hymy alkaisi vaikuttaa. Ehkä
lapsesi alkaa äkkiä tietämättäsi käydä Jehovan todistajien kokouksissa, vaikka olet sen
häneltä kieltänyt. Monta perhetragediaa on syntynyt tällä tavalla, koska yhteiselämä
jakaantuneessa perheessä tuo ongelmia.
4Suomessa ei ole kirjoitettu Jehovan todistajista muuta kuin parjaavia kirjoituksia
ja kirjasia. Parjaus tarkoittaa valhetellen annettua vastatodistusta, ja jos parjaten
kirjoitetaan jostain aiheesta, tuntuu se aina vastenmieliseltä eikä sillä voiteta mitään.
5Olin Jehovan todistaja 16 vuotta. Opin tuntemaan perusteellisesti heidän
ideologiansa. Se esiintyi heidän opetuksissaan niin hämäävällä ja monimutkaisella tavalla,
että kesti 16 vuotta, ennen kuin ympyrä kohdallani umpeutui ja huomasin, mistä
todella oli kysymys. Samalla tavalla kuin suomalaiset ovat pelänneet vieraan
ideologian valloittavan heidän maansa ja orjuuttavan heidät, samalla tavalla totesin
itse nyt kuudentoista vuoden jälkeen Vartiotorni-Seuran johtoportaiden
suunnitteleman ja tulkitseman raamatun terminologian orjuuttavan ihmisiä ja tekevän
heistä tarkoitusperiään palvelevia robotteja.
6Koska kirjakaupoista tai kirjastoista ei saa objektiivista tietoa Jehovan
todistajien toiminnasta, opeista ja menettelytavoista, katsoin velvollisuudekseni
kirjoittaa omat kokemukseni muistiin varoitukseksi henkilöille, jotka ovat joutuneet
tai ovat joutumassa aivopestyiksi Jehovan todistajien toimesta.
7En ole tarkoittanut kirjoitelmaani uskonnolliseksi teokseksi. Olen vain halunnut
kertoa oman tarinani ja toivon, että siitä on hyötyä lukijoille, olivatpa he sitten jonkun
uskonnon kannattajia tai ateisteja.
Varkaudessa elokuussa 1975.
Herrick Äberg
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 3
1. luku
1On työpäivän ilta Helsingissä'. Kaksi nykyajan orjaa istuu iltaa yhdessä, vaimoni
Ulla ja minä. Olen lukemassa sanomalehteä ja Ulla kutoo. Ovikello soi ja menen
avaamaan. Rappukäytävässä seisoo mies kädessään salkku ja 2 lehteä. Tunnistan
lehdet samoiksi, joita olen joskus nähnyt kaupiteltavan kadunkulmassa, mutta ennen
kuin ehdin reagoida mitenkään tai sulkea ovea, tottunut kädenliike pysäyttää minut.
Mies hymyilee ja sanoo jotain tähän tapaan:
2»Hyvää päivää herra Äberg» — nimeni hän on lukenut oven nimikilvestä —
»minulla on tärkeä asia kerrottavana teille. Tässä käytävässä on hiukan vaikeaa
keskustella, joten saanko astua hetkeksi oven sisäpuolelle.» Epäröin hetken, ja tuo
epäröinti, kuten näin jälkeenpäin huomaan, tuli maksamaan minulle 16 vuotta
elämästäni.
3Mies kävelee jo kohti olohuonetta ja istuutuu kehuttuaan ensin muutamaa
mitätöntä tauluamme seinällä. Huomaan vaimoni ilmeestä hänen närkästyneen siitä,
että koti-iltaamme oli tullut häiritsemään mies, jonka arvasimme Jehovan todistajaksi.
Vaimoni poistuu huoneesta. Minä jään kuitenkin kuuntelemaan. Mies kuvailee
loistavasti maailman tilannetta ja sen ongelmia ja tuo esille monia yhteiskuntamme
epäkohtia. Esitän joitakin eriäviä mielipiteitä, mutta mies kumoaa ne vastaväittein.
Hän on tottunut tällaiseen keskusteluun, minä en, ja niinpä lopulta jään sanattomaksi.
Jossain vaiheessa hän on vetänyt esiin salkustaan raamatun ja tekee minulle
kysymyksen.
4»Mitä ajattelette sielusta?»
Sanoin mahdollisesti saman, mitä ihmiset yleensä ajattelevat sielusta, — että se
on kuolematon —, mutta lisään siihen, että itselläni ei oikeastaan ole mitään
henkilökohtaista näkemystä. Hän tarttuu ajatukseen ja myöntää:
5»Aivan oikein, herra Äberg. Olisikin tyhmää nojautua omakohtaiseen
näkemykseen, joka ei perustu tietoon. Katsokaamme, mitä raamattu, tiedon mittapuu,
sanoo sielusta.»
6Hän avaa raamattunsa 1. Moos. 2: 7 kohdalta ja lukee: »Silloin Herra Jumala
teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja näin
ihmisestä tuli elävä sielu.»
7Ja jatkoi: »Ihminen itse on siis sellaisenaan sielu, ja kun ihminen kuolee, niin
sielukin kuolee.» Yrittäessäni väittää vastaan ja sanoa, ettei raamatunpaikassa mainita
sielun kuolemasta mitään, hän avaa raamattunsa toisesta kohdasta ja vahvistaa
minulle asian Hes, 18: 4 kautta, jossa sanotaan: »Se sielu, joka syntiä tekee, sen on
kuoltava.»
8Näin olin siis oppinut yhden ihmeellisen asian sinä iltana, ja Jehovan todistaja
poistui ystävällisesti hymyillen sovittuaan ensin uudesta käynnistä luonani. Päätin
nimittäin, että seuraavalla kerralla hankin sen verran tietoa, että voin nujertaa tuon
voitonvarman todistajan raamatun avulla. Ostin ja lainasin hakuteoksia ja raamatun
sanakirjoja ja tutkin seuraavina iltoina niitä löytääkseni todistuksia sielun
kuolemattomuudesta. Hämmästyksekseni en kuitenkaan löytänyt ainoatakaan paikkaa,
jossa kuolemattomuus ja sielu olisi kytketty yhteen, joten lopulta minun oli
tunnustettava itselleni miehen olleen oikeassa. Päätin kuitenkin löytää jotain muuta
epäedullista raamatusta ja löysinkin kertomuksen Oho-libasta Hesekielin 23. luvusta.
Miten noin rivo kertomus saattoi ollakaan raamatussa!
9Kun sitten seuraavalla viikolla tapasimme kodissani, esitin väitteen raamatun
epasiveellisyydestä ja sanoin kuulleeni monien uskontojen pappienkin harjoittavan
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 4
haureutta ja hyväksyvän homoseksualismin. Väitteeni torjui Karl — se oli miehen
nimi — osoitettuaan, että raamattu vain rehellisesti tuo esille hyvän ja pahan eikä
kaunistele totuutta niin kuin historiankirjat tekevät. Eihän ole Jehovan todistajien
syytä, jos muiden uskontokuntien papit harjoittavat haureutta! Jälleen hän oli
oikeassa, enkä voinut osoittaa, että hänen järjestönsä saarnaajat tai jäsenet eläisivät
niinkuin Ohola ja Oho-liba olivat eläneet.
10Ja niin Karl sitten samaisella käynnillä esitti taas uuden ajatuksen. Hän sanoi,
että helvetti on vain pappien keksimä paikka. Raamatun mukaan sitä ei ole olemassakaan.
Jälleen väitin vastaan, sillä muistin Jeesuksen maininneen helvetin
tulijärvenä, niissä on itku ja hammasten kiristys. Tutkimme jälleen raamatusta joitakin
kohtia, ja Karl selitti, että helvetti oli käännetty kreikkalaisesta sanasta Hades ja
Gehenna. Edellinen häntä terävänä ja keskitasoa älykkäämpänä. Hänen kokemuksensa
ja tietonsa vaikuttivat syvästi näkemykseeni Jehovan todistajista.
11Vaikka tapasinkin myöhemmin Valtakunnansalissa joitakin eriskummallisia
tyyppejä, jotka eivät vastanneet kuvitelmaani tosiuskovaisesta, niin pyrin Karlin
opastuksella näkemään heidät myönteisessä valossa siitäkin huolimatta, että he
esittivät kaiken aikaa syytöksiä muita uskontoja ja uskonnon edustajia kohtaan. Karl
toisti, ettei tule katsoa ihmiseen, vaan järjestöön — Jehovan maanpäälliseen
järjestöön. Elimme niin kuin kaksi ystävää ainakin, Karl ja minä. Hän oli saanut
minusta kiinnostuneen oppilaan ja minä olin perehtymässä uuteen, ihmeelliseen
asiaan, jota nimitettiin iskusanalla »totuus». Uskonto-sanalla oli epämiellyttävä kaiku,
ja minulle vakuutettiin, että Jehovan todistajat eivät olleet »uskonnoitsijoita», vaan
raamatuntutkijoita ja että oli väärin yhdistää heitä mihinkään uskontoon. He olivat
Jehovan kanssa ja heillä oli absoluuttinen totuus.
12Koska itse toimin liikealalla, minua kiinnosti myös Jehovan todistajien
rahallinen toiminta. Minulle selitettiin, että kaikki työ perustui vapaaehtoisiin
lahjoituksiin. Työntekijät toimivat myös vapaaehtoisesti, palkatta. Jossain vaiheessa
tunsin vielä tarvetta perääntyä, mutta Karl tuli uskollisesti luokseni ja niin lähdin
kokouksiin milloin enemmän, milloin vähemmän vastenmielisin tuntein. Jatkuvat
tutkistelumme ja keskustelumme johtivat lopulta siihen, että oli mahdotonta
perääntyä. Vaimoni oli edelleen passiivinen, mutta minä tunsin, miten raamatulliset
asiat alkoivat askarrella päivittäin mielessäni. Ja ajatus tulevasta »asianjärjestelman
lopusta», joka merkitsisi tuhoa kaikelle pahalle ja jättäisi vain oikeamieliset ihmiset
maata viljelemään, paratiisitilaan, oli ottanut paikkansa sydämessäni. Päätin paeta
vanhasta maailmasta, Babylonin vankeudesta, sillä siihenhän oli Ilmestyskirjassa
suoranainen lähtökäsky: »Lähtekää te siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen
synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa.»
13Aloin nähdä kaikki muut ihmiset Jumalan vihollisina ja Jehovan todistajat
Jumalan omaisuuskansana.
2. luku
1Aloin edistyä »totuudessa». Olimme päättäneet »Olkoon Jumala totinen»-kirjan ja
tutkimme nyt uutta Vartiotorni-seuran julkaisua. Alleviivasin jo rutiininomaisesti
vastaukset etukäteen. Tutkistelua seuranneet keskustelumme olivat yleensä
mielenkiintoisia, sillä Kaalilla oli laajat tiedot muistakin kuin raamatun asioista.
Ihailin myös hänen viitseliäisyyttään ja palvelualttiuttaan uhrasihan hän viikottain
minulle paljon kallisarvoista aikaansa. En silloin vielä tiennyt, että Jehovan todistajien
oli kuukausittain raportoitava seuralleen saarnaamiseen käytetyt tunnit. Kaikesta
tehdystä työstä oli tehtävä raportti, josta kävi ilmi, montako tuntia oli käytetty
Åbergsaarnaamiseen, montako lehteä tai kirjaa myyty, montako uusintakäyntiä tehty tai
montako raamatuntutkiskelua oli johdettu. Jokaisen ovenavaajan nimi tai ovennumero
oli myös merkittävä muistiin sekä oliko ovella mies nainen tai lapsi ja miten hän
reagoi esitykseen eli saarnaan. Itse en vielä ollut edennyt ovelta-ovelle työhön
Kokouksissa kävin myös Valtakunnansalissa, joskaan en säännöllisesti voinut enkä
ehtinyt osallistua jokaiseen viikon viiteen kokoukseen. Vartiotornin tutkistelua
pidetään viikon tärkeimpänä kokouksena, koska sen kautta tulee ravinto päämajasta.
Alleviivasin ja valmistauduin etukäteen tuohon sunnuntaiseen tutkisteluun ja uskalsin
jo viitata ja vastata tehtyihin kysymyksiin. Vastaushan löytyi aina Vartiotornista, eikä
tarvinnut turvautua omiin haparoiviin ajatuksiin tai avuttomaan sanamuotoon. Opin
käyttämään Vartiotornin kieltä. Ymmärsin, että saarnaajat ovat julistajia. Jehovan todistajana
oleminen merkitsi »totuudessa» olemista tai »meikäläisenä» olemista, muut
olivat »muukalaisia». Sitten tuli joulu. Olin kuullut Jehovan todistajilta sen olevan
pakanallista alkuperää. Tietosanakirjatkin osoittivat, ettei tarkkaa Kristuksen
syntymäaikaa tiedetty ja että joulua alettiin viettää kristikunnassa vasta 4. vuosisadalla.
Olin ihmeissäni kuullessani joulupukinkin, Pyhän Nikolauksen olevan
varkaiden suojeluspyhimyksen. Päätimme, vaimoni ja minä sinä jouluna pidättyä perinteellisestä
joulunvietosta. Olimme sitä muutenkin pitäneet etupäässä lasten juhlana,
ja sen herkkyys ja kauneus olivat omalla kohdallammekin kaukana lapsuudessa.
Kaupallisuudessaan ja kaikessa ylimääräisessä turhassa vaivannäössään se oli joka
tapauksessa kadottanut merkityksensä. Näin ollen emme hankkineet joulukuustakaan.
Tiesimme nyt, että joulupuun alku oli varhaisesta Babyloniasta, Nimrodin päivistä
lähtöisin. Talvipäivän seisauksen aikaan vietettiin Nimrodin, suuren metsästäjän,
syntymäpäivää. Nimrod avioitui äitinsä Semiraamiksen kanssa, ja Nimrodin kuoltua
tämä väitti — voidakseen ylläpitää kuninkaallista valtaa —, että Nimrod ei ollutkaan
kuollut. Tästä todisteeksi oli puunkannosta yhtenä yönä kasvanut hedelmäpuu, joka jo
seuraavana päivänä tuotti hedelmää. Näin tuli tavaksi kantaa puu sisään joka vuosi
Nimrodin syntymäpäivänä ja koristaa se kullalla ja hopealla. Raamattukin mainitsee
tästä tavasta Jeremia 10: 3 seuraavasti: »Kansat noudattavat turhia jumalia, sillä ne
ovat puuta, joka hakataan metsästä ... ne koristetaan kullalla ja hopealla ... ne ovat
kuin linnunpelätin kurkkumaalla, ... kantamalla niitä täytyy kantaa.» Kuulimme myös,
että varhaissuomalaiset laittoivat jouluna lihapaloja metsiin kuusten oksille, josta
metsän linnut ne sitten söivät. Kansa luuli, että puun henki oli ne ahminut. Kun sitten
ristiretkeilijät tulivat Suomeen, he rankaisivat pakanallisia suomalaisia ja pakottivat
heidät pyörimään puunsa ympärillä, kunnes he nääntyneinä kaatuivat maahan. Tapa
on säilynyt siltä osin, että vielä nykyäänkin tanssitaan joulupuun ympärillä ja
lauletaan: »Piiri pieni pyörii...» Olimme siis edistyneet »totuudessa» ja tunsimme
mielihyvää siitä, ettemme enää olleet kuin »pakanat». Vartiotornin mukaan henkilöt,
jotka viettävät joulua, syyllistyvät »luopumukseen» ja syövät »riivaajien pöydässä».
2Joulu siis tuli ja meni. Sukulaiset toivat meille lahjoja, mutta me annoimme
heille vain lämmintä kättä. Hyvän jouluntoivotuksiin vastasimme vain kiittäen.
Luovuimme itse kaikenlaisesta toivotuksesta, myös korttien lähettämisestä.
Arvasimme, että lahjojen anto sukulaisten taholta tyrehtyisi, jos emme antaisi
vastalahjoja. Näin kävikin. Päättelimme, että lahjojen anto jouluna on vain
vaihtokauppaa.
3Tapahtui myös paljon muuta, mikä vahvisti päätöstäni lähteä »ulos
Babyloniasta». Soitin mm. tunnetulle kirkonmiehelle, puliukkojen omalle pastorille ja
kysyin häneltä, mitä hän kirkon edustajana ajatteli Jehovan todistajista. Odotin
vankkoja raamatullisia todisteita Jehovan todistajien opin paikkansa
pitämättömyydestä, mutta petyin. Hän vain selitti lyhyesti, ettei hän voi sanoa muuta
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 6
kuin että Jehovan todistajat ovat Saatanasta. Todisteeksi hän sanoi tuntevansa aina
pahan hengen läsnäolon, kun joku todistaja lähestyi häntä. Janoavana kristittynä tämä
vastaus tuntui minusta erittäin tylyltä. Olihan Kristus käskenyt meitä rakastamaan
vihollistakin! Sitten tapasin adventistin ja pyysin häntä luokseni keskustelemaan. Hän
ei suostunut. Myöhemmin keskustelin paljon tämän adventistin kanssa ja pidin häntä
viisaana ja hyvänä miehenä, mutta en pystynyt horjuttamaan hänen uskoaan. Hänen
monet käsityksensä uskonasioista olivat mielestäni oikeita, mutta esim.
kolminaisuusoppi kallisti vaa’an Jehovan todistajien puolelle, ja näin lakkasin
väittelemästä hän kanssaan. Tutkin myös kiinnostuneena helluntailaisten,
laestadiolaisten, baptistien ja vapaakirkkolaisten uskoa, mutta en saanut heiltä mitään.
4Koska kirkkokaan ei pystynyt minua opastamaan, päätin erota »isieni kirkosta».
En osannut enkä tuntenut perusteellisesti vielä silloin muita eriäviä raamatunoppeja
kuin kolminaisuusopin, joka luterilaisen kirkon oppien mukaan merkitsi sitä, että »isä
on Jumala, poika on jumala ja pyhä henki on jumala, eikä kuitenkaan ole kolmea
jumalaa, vaan yksi». Kun kanssani asioiva pastori kysyi kirkosta eroamiseni syytä,
sanoin kirkon opettavan oppia, jota ei edes mainita raamatussa. Sanaa kolminaisuus ei
sieltä voi löytää. Kun hän kysyi, keneltä olin saanut kyseisen ajatuksen, kerroin
hänelle Jehovan todistajista. Sanaakaan sanomatta hän työnsi kirkonkirjän eteeni ja
pyysi nimeäni siihen. Kirjoitin nimeni ja sanoin pitäväni heikkoutena sitä, ettei hän
uskaltanut antautua pitempään keskusteluun kanssani. Sanoin vielä, että Jeesus itse
olisi kyllä ollut siihen valmis: Hänhän jätti muut lampaansa ja lähti etsimään
kadonnutta. Ojensin käteni hänelle hyvästiksi, mutta hän ei tarttunut siihen. Näin
katsoin vapautuneeni »Suuresta Babylonista». Olin nyt lähtenyt sieltä.
5Vaimoni erosi kirkosta vasta myöhemmin, sillä tämä jalo ihminen oli valmis
jakamaan elämäni Babylonin ulkopuolella, vaikka ei tuossa vaiheessa vielä
ottanutkaan osaa Jehovan todistajien toimintaan. Kun hän kympillä lunasti
lähtöpassinsa kirkosta, saattoivat häntä matkaan virkaatekevän kirkkoherran sanat,
joiden mukaan »Jehovan todistajat ovat vain kansainvälisesti tunnettu amerikkalainen
bisnesjärjestö, jonka toiminnalla ei ole mitään tekemistä kristillisyyden kanssa». Jos
olisimme ottaneet hänen sanansa todesta, olisimmekin nyt monia kokemuksia
köyhempiä. Mutta olimme onnellisia tuntiessamme itsemme vapaiksi — emme
kuuluneet mihinkään uskontoon.
6Uuden opin tutkiminen vaati omalla kohdallani jokaisen ylimääräisen vapaan
hetken. Ja materiaalista ei ollut puutetta, sillä Jehovan todistajilta tuli julkaisuja kuin
leipäuunista. Sinikantisia kirjoja, vihreitä, punaisia, keltaisia . .. Jätimme entiset
harrastuksemme, kuten urheilun, veikkaamisen, tanssimisen, tupakanpolton ja
ravintolassakäynnit. Hylkäsimme myös uskonnollisten juhlapäivien vieton, joulun,
juhannuksen ym. sekä syntymäpäivän vieton pakanallisina tapoina. Kokouksissa sain
tutustua Jehovan todistajien puhekoulutukseen, ovilla saarnaamiseen, vastaväitteitten
kumoamiseen jne. Palveluskoulun- ja kokouksen ohjelma saattoi olla tällainen:
Teema: »Elämän sanan» tarjoaminen 8 min. Avaus, teksti ja teokraattisia uutisia
12 min. Haaratoimiston kirje. Kirjantutkistelun palvelija vie Valtakunnan
Palveluksen julistajalle, joka on usein poissa kokouksista ja kertoo innostavasti
haaratoimiston kirjeen sisällöstä.
15 min. Säännöllisyys ja edistyminen. Kysymyksiä ja vastauksia Valtakunnan
Palveluksesta.
15 min. »Kuudessa kuukaudessa». Puhe ja näytteitä tutkistelun johtamisesta
kiinnostuneen kodissa.
10 min. Loppuhuomautukset ja laulu.
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 7
7Palveluskoulussa opeteltiin pitämään puheita lähdeaineistona Vartiotorni-seuran
kirjallisuus. Koulun ohjelmaan saivat osallistua myös seurakunnan naiset, »sisaret»
pitämällä ovelta-ovelle puheita lavalla. »Veljet» ainoastaan saivat pitää puheita
seurakunnalle.
8Näin minulle oli avautunut uusi, erilainen maailma. Luin ja tutkin usein
aamuyöhön asti. Aloitin myös »kenttätyön». Huomasin, miten vähän ihmiset tiesivät
raamatusta. Keskustelin myös pappien ja piispojen kanssa. Rohkeuteni ja tietoni
kasvoivat. Sain itseluottamusta, ja vaikka ihmiset ovilla olivatkin usein tylyjä,
opettelin olemaan välittämättä siitä. Olin ollut aikaisemmin ujo ja kömpelö ja
punastunut helposti, mutta palava intoni auttoi minua pääsemään estojeni yli.
9Sitten sain työkomennuksen Tampereelle. Lähdin ilomielin ja päätin näin
katkaista kaikki siteet entiseen elämääni. Vaimoni oli koko ajan tukenani, ja rakkauteni
häneen kasvoi nähdessäni sen. Olimme olleet naimisissa yhdeksän vuotta, ja nyt
hän alkoi noihin aikoihin odottaa ensimmäistä lastamme.
10Muutto katkaisi hyvät ystävyyssiteeni Karliin ja hänen perheeseensä. Luulin
heidänkin kokevan sen pettymyksenä, mutta jälkeen päin olen saanut kokea, että
Jehovan todistajat ovat ystävällisiä ja auttavaisia yleensä vain niin kauan kuin
kiinnostusta jatkuu tai kunnes kiinnostunut on saatu kasteelle. Raamatuntutkistelua ei
nykyisin saa johtaa kauempaa kuin kuusi kuukautta, ja jos henkilöä ei sinä aikana ole
saatu järjestön yhteyteen, lopetetaan tutkistelu hedelmättömänä ja siirrytään uusille
apajille. Tosin seurakunnissa on monia julistajia, joilla ei koskaan ole ollut
»kiinnostuneita» ja jotka tavallaan ovat vain »penkkiurheilijoita». He raportoivat
tunnin pari kuukaudessa odotettujen kymmenen vähimmäistunnin sijasta. Tällaiset
julistajat ovat ns. heikkoja julistajia, jotka kaipaavat jatkuvaa pönkitystä innostavien
ja kannustavien palopuheitten muodossa, jotta eivät kokonaan siirtyisi nukkuvien
puolueeseen. Jos joku pysyy kuusi kuukautta raportoimatta, hän joutuu toimettomien
julistajien kirjoihin ja ns. ei-suosittuihin, koska alentavat seurakunnan raporttien keskiarvoa.
Jokaisella julistajalla on paitsi tuntitavoite, myös lehti- ja
uusintakäyntitavoite. Vuodesta vuoteen he tekevät tätä robotintyötään päätoimistosta,
New Yorkin Brooklynista tulevien ohjeitten mukaisesti.
11Minäkin olin siis nyt päässyt omille jaloilleni, ja Karl saattoi ryhtyä
kasvattamaan uusia saarnamiehiä oville.
12Ei kestänyt paria viikkoa kauempaa muuttoni jälkeen, kun Tampereella kaksi
Jehovan todistajaa ilmestyi ovelleni. Olimme iloisia heidän tapaamisestaan, koska
tajusimme jo silloin uskon yhdistävän voiman. En aavistanut vielä silloin, että toisesta
olin saava itselleni ystävän, joka oli valmis antamaan minulle kaikkensa kykyjensä
mukaan. En ole koskaan tavannut toista, joka olisi niin syvällisesti antautunut
raamatun tutkimiseen kuin Jarkko (pseudon). Oli kuin raamatun salaisimmat kääröt
olisivat avautuneet minulle hänen ansiostaan. Teimme yhdessä monia mielenkiintoisia
tutkimusretkiä raamatun maailmaan. Jehovan todistajissa minua miellytti erityisesti
se, että he olivat yleensä kaikki aivan tavallisia normaaleja ihmisiä. Ei heillä ollut
mitään pyhimyskehää päänsä päällä. Monet, kuten Jarkkokin, olivat huumorintajuisia
ja näkivät asioissa aina niiden huvittavatkin puolet. Hän uskalsi nauraa, kuten
todistajat yleensä. Minäkin tunsin tutkimisen iloa ja elämisen iloa. Pieni, suloinen,
tummatukkainen perillisemme oli syntynyt, ja tunsin syvää vastuuta ja kiitollisuutta.
Halusin kasvattaa hänet oikeitten kristillisten periaatteiden mukaan. Sainhan nyt
Vartiotornista elämänohjeita.
13Kesällä tuli sitten Kööpenhaminan konventti. Suuria konventteja oli kerran
vuodessa, mutta tämä oli kansainvälinen. Tuntui ihmeelliseltä nähdä konventtialueella
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 8
eri kansallisuuksia ja rotuja. Olin kuin huumautunut, sillä se oli ensimmäinen suuri
konventtini ja näin ympärilläni valtavat joukot nuoria, onnellisen näköisiä ihmisiä.
Nämä konventit ovatkin ainoa tilaisuus nuorten tavata toisiaan, sillä
seurusteluperiaatkiinnosti enemmän kastettavien lukumäärä kuin kunkin yksityiset
tunteet. He tekivät työnsä automaattisesti kuin robotit.
14Olin siis lopullisesti vapaa Baabelin otteesta. Niin luulin.
3. luku
1Kostepaikaltani tultuani minua onniteltiin ja kateltiin. Minusta oli nyt tullut »veli» ja
olin saanut ystäviä. Olin saanut perheen, jonka isä oli Jehova ja äiti hänen järjestönsä.
Sen jälkeen minut kiireellä vietiin takaisin konventtipaikalle ja vedettiin suomalaisen
katsomon eteen kertomaan siitä, miten minusta oli tullut Jehovan todistaja. Olin
tottumaton puhumaan suurelle yleisölle ja siinä seisoin 20.000 katsojan edessä.
Ääneni kaiketi vapisi, kun kerroin, miten olin taistellut kaikkia esteitä vastaan ja
vihdoin voittanut itseni ja mikä etu minulla nyt oli saadessani olla yksi todistajista.
Myöhemmin tulin huomaamaan, että kaikki mitä tein järjestön hyväksi, oli »etu». Jos
seurakunnassa tarjottiin ylimääräisiä tehtäviä tai puheita, ne oli otettava vastaan etuna.
2Kokemukselleni taputettiin valtavasti, ja tunsin selviytyneeni hyvin, vaikka
puhuinkin vain, mitä muut olivat osalleni suunnitelleet. Olin todella vilpitön ja ajattelin
tehneeni parhaani ja Luojan auttaneen.
3Sitten palasimme kotiin Tampereelle ja minun oli nyt täytettävä
antautumislupaukseni ja oltava osallistuva julistaja. Minulta odotettiin säännöllisyyttä
paitsi kokouksiin osallistumisessa myös kenttäpalveluksessa. Minusta oli tullut
saarnaaja ja kuinka saarnasinkaan! Kävin ihmisten ovilla, heidän kodeissaan. Puhuin
joka paikassa. Työpaikalla ruokailun aikana, matkoilla, junissa, linja-autossa, kadulla,
kotona ja vieraisilla. Olin kuin kävelevä gramofoni. Menetin entiset ystäväni;
liiketuttavani alkoivat karttaa minua. Mutta paitsi uusia ystäviä järjestössä uskoin
saavani ystäviä myös henkilöistä, jotka tulisin käännyttämään totuuteen. Olihan
minulla nyt etu opettaa ja auttaa muita. Aloitinkin pyytämällä seurakunnan
vaikeimman alueen. Se sijaitsi Pyynikillä, ja siihen kuului paitsi pappila ja piispan
asunto myös diakoniasuntola — siis Tampereen kirkollisimmat ihmiset, jotka syvästi
vihasivat Jehovan todistajia. Siihen aikaan seurakunnanpalvelija (nykyisin
esivalvojaksi kutsuttu) piti palveluskokouksessa innostavan palopuheen
tienraivauksesta ja myös loma-ajan tienraivauksesta. Tienraivaajat käyttivät päivittäin
kenttäpalvelukseen n. 3—4 tuntia saarnaten ja Seuran kirjallisuutta ja lehtiä myyden
eli levittäen, kuten järjestön termi kuului. Loma-ajan tienraivaaja lupautui
raportoimaan vähintäin 75 tuntia. Se merkitsi, että oli käytettävä osa kesälomasta, jos
aikoi saavuttaa tunnit. Kun seurakunnanpalvelija sitten päätti puheensa, hän mainitsi
jokaisen kunnia-asiaksi tienraivauksen ja kehoitti muita seurakunnanpalvelijoita
näyttämään hyvää esimerkkiä julistajille ja nostamaan kätensä pystyyn merkiksi siitä,
että he aikoivat osallistua tähän työmuotoon. Minunkin käteni nuosi huomatessani
neljän arvokkaan tuntuisen veljen nostavan kätensä. Tavallisesti työskentelimme
kaksi julistajaa yhdessä, ja ajattelin nytkin saavani uutena avuttomana henkilönä
kypsemmän veljen avukseni ihmisten oville. Mutta kun käännyin näiden neljän veljen
puoleen kokouksen päätyttyä, sainkin kuulla, että heillä oli jo yhteinen suunnitelma
lähteä Lappiin saarnaamaan lomatienraivaajina. Siellä kuulemma oli tarve suuri,
kuten monilla muilla paikkakunnilla Suomessa, missä ei ole yhtään julistajaa. Oli siis
etu lähteä juuri sinne, ja niinpä minäkin tyhmyydessäni tuppauduin mukaan. Mutta
minut tyrmättiin heti alkuunsa ja selitettiin, että autoon mahtui vain neljä. Kun ehdotin
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 9
kahdella autolla menoa, minulle hienovaraisesti selitettiin, että majapaikat oli varattu
vain neljälle. Lisäksi sain kuulla, että taipaleesta muutenkin tulisi niin vaikea, että ei
olisi suositeltavaa ensikertalaisen tulla mukaan — joskus toiste sitten. Päätin olla
näyttämättä pettymystäni ja ajattelin, että kaipa sitten yksinkin selviän täällä
kotirintamalla. Ja enhän loppujen lopuksi olisikaan yksin: Jehova olisi kanssani.
4Niin sitten aloitin Pyynikiltä papiston asunnosta. Lempeästi hymyillen selitin,
kuka olin ja miten olin tullut tekemään raamatullista valistustyötä. Jonkun verran tyrmistyneinä
papit kuitenkin selittivät, etteivät kaipaa tietojani eivätkä valistusta. Olin
kuitenkin sinnikäs enkä hellittänyt. Minulla oli takataskussa joukko vertauksia, joita
käytin sopivissa tilanteissa. Tavallisesti vertasin Jumalan sanassa olevaa tietoa
aarteeseen, joka oli kaivettava esiin ja jota laiskat ja ennakkoluuloiset eivät koskaan
löytäisi. Tai sitten kerroin tulleeni, koska velvollisuudentuntoisena kristittynä halusin
varoittaa heitä uhkaavasta vaarasta, Harmagedonin sodasta. Mutta papitkin olivat
sitkeitä, ja huomatessaan etten aikonut niin vain lähteä tieheni he lopulta syyttivät
omia kiireitään, kuka laulukuoron harjoituksia, kuka sairaan luona käyntiä tai muuta
semmoista. Muuan vanhempi heistä kutsui minut sentään eteiseen ja haukkui minut
siinä Saatanan enkeliksi, joka kävi repimässä seurakuntaa kuin kiljuva jalopeura. Hän
kehoitti minua poistumaan, ennen kuin hän kutsuisi poliisin. Sanoin kyllä lähteväni
hänen asunnostaan, mutta en koko talosta, koska Jehova oli valtuuttanut minut
tekemään työtäni. Lopulta hänen oli tartuttava minua hihasta ja työnnettävä minut
rappukäytävään. Erään toisen papin kanssa keskustelin hyväntekeväisyydestä. Hän
sanoi, ettei Jehovan todistajilla ole rakkautta, kun he eivät tee mitään laupeudentyötä
eivätkä harrasta aineellista hyväntekeväisyyttä hädässä olevien avustamiseksi. Kirkko
sen sijaan teki lähetystyötä. Muistan seuraavana aamuna aikaisin — se oli sunnuntai
—, menneeni uudelleen hänen ovelleen. Hänen vaimonsa tuli ovelle ja kertoi
miehensä lähteneen jo kirkkoon. Kerroin hänelle, että olimme keskustelleet edellisenä
päivänä rakkaudesta ja olin palannut, koska halusin näyttää pastorille erästä
valokuvaa. Kuva oli otettu Saksassa sodan aikana. Rivissä oli konekiväärejä ja pappi
siunaamassa niitä ja vihkimässä pyhällä vedellä. Kysyin pastorin vaimolta, oliko
hänen mielestään kuvassa rakkautta. Ei, hän vastasi hiljaisella äänellä.
5Näin saavutin nuo lupaamani 75 kenttätyötuntia. Olin myös levittänyt runsaasti
kirjoja ja lehtiä ihmisten koteihin. Sain valtavasti kokemuksia ja uskoni kasvoi
huomatessani, kuinka tietämättömiä ihmiset olivat. Yleensä he eivät halunneet
antautua keskustelemaan ja laskin sen heidän tietämättömyytensä ja raamatun
tuntemuksen puutteen tiliin. Sain kaikenlaista kohtelua osakseni. Minua haukuttiin
hulluksi, uhattiin kutsua talonmies tai poliisi, minulle kirottiin ja ovia paiskattiin
kiinni nenäni edessä. Ainoa joka kutsui minut sisälle asuntoonsa, oli eräs
helluntailainen, joka seuraavalla kerralla uusintakäyntiä tehdessäni alkoi puhua
kielillä. Se oli jonkinlaista käsittämätöntä akrakadabraa suusta tulevan vaahdon
myötä. Ilmeisesti jonkinlainen grandmal-kohtaus, koska se päättyi raivokkaaseen
tilaan kuin vesikauhuisella koiralla, joka on valmis puremaan. Sen jälkeen kiersin
kaukaa naisen asunnon, mutta ajattelin onnellisena, että apostolitkin olivat kokeneet
kaiken saman kuin minä ja että olin nyt heidän seuraajansa.
6Sillä välin olivat toisetkin veljet saapuneet Lapista, ja he kertoivat laajasti, miten
he olivat pahvilaatikoittain levittäneet kirjallisuutta kiinnostuneille ja kuuleville.
Minäkin yritin heidän innoittamanaan kertoa omista kokemuksistani, mutta en
osannut värittää niitä yhtä hyvin kuin he. Minulta puuttui sitä paitsi kertomisen taito
jo senkin vuoksi, että kotikieleni oli ollut ruotsi. Pääasia kuitenkin oli, että
seurakunnan taholta arvostettiin minunkin toimintaani ja halukkuuttani edetä
suurempaan tietomäärään ja taidollisuuteen.
Åbergsaarnaamiseen, montako lehteä tai kirjaa myyty, montako uusintakäyntiä tehty tai
montako raamatuntutkiskelua oli johdettu. Jokaisen ovenavaajan nimi tai ovennumero
oli myös merkittävä muistiin sekä oliko ovella mies nainen tai lapsi ja miten hän
reagoi esitykseen eli saarnaan. Itse en vielä ollut edennyt ovelta-ovelle työhön
Kokouksissa kävin myös Valtakunnansalissa, joskaan en säännöllisesti voinut enkä
ehtinyt osallistua jokaiseen viikon viiteen kokoukseen. Vartiotornin tutkistelua
pidetään viikon tärkeimpänä kokouksena, koska sen kautta tulee ravinto päämajasta.
Alleviivasin ja valmistauduin etukäteen tuohon sunnuntaiseen tutkisteluun ja uskalsin
jo viitata ja vastata tehtyihin kysymyksiin. Vastaushan löytyi aina Vartiotornista, eikä
tarvinnut turvautua omiin haparoiviin ajatuksiin tai avuttomaan sanamuotoon. Opin
käyttämään Vartiotornin kieltä. Ymmärsin, että saarnaajat ovat julistajia. Jehovan todistajana
oleminen merkitsi »totuudessa» olemista tai »meikäläisenä» olemista, muut
olivat »muukalaisia». Sitten tuli joulu. Olin kuullut Jehovan todistajilta sen olevan
pakanallista alkuperää. Tietosanakirjatkin osoittivat, ettei tarkkaa Kristuksen
syntymäaikaa tiedetty ja että joulua alettiin viettää kristikunnassa vasta 4. vuosisadalla.
Olin ihmeissäni kuullessani joulupukinkin, Pyhän Nikolauksen olevan
varkaiden suojeluspyhimyksen. Päätimme, vaimoni ja minä sinä jouluna pidättyä perinteellisestä
joulunvietosta. Olimme sitä muutenkin pitäneet etupäässä lasten juhlana,
ja sen herkkyys ja kauneus olivat omalla kohdallammekin kaukana lapsuudessa.
Kaupallisuudessaan ja kaikessa ylimääräisessä turhassa vaivannäössään se oli joka
tapauksessa kadottanut merkityksensä. Näin ollen emme hankkineet joulukuustakaan.
Tiesimme nyt, että joulupuun alku oli varhaisesta Babyloniasta, Nimrodin päivistä
lähtöisin. Talvipäivän seisauksen aikaan vietettiin Nimrodin, suuren metsästäjän,
syntymäpäivää. Nimrod avioitui äitinsä Semiraamiksen kanssa, ja Nimrodin kuoltua
tämä väitti — voidakseen ylläpitää kuninkaallista valtaa —, että Nimrod ei ollutkaan
kuollut. Tästä todisteeksi oli puunkannosta yhtenä yönä kasvanut hedelmäpuu, joka jo
seuraavana päivänä tuotti hedelmää. Näin tuli tavaksi kantaa puu sisään joka vuosi
Nimrodin syntymäpäivänä ja koristaa se kullalla ja hopealla. Raamattukin mainitsee
tästä tavasta Jeremia 10: 3 seuraavasti: »Kansat noudattavat turhia jumalia, sillä ne
ovat puuta, joka hakataan metsästä ... ne koristetaan kullalla ja hopealla ... ne ovat
kuin linnunpelätin kurkkumaalla, ... kantamalla niitä täytyy kantaa.» Kuulimme myös,
että varhaissuomalaiset laittoivat jouluna lihapaloja metsiin kuusten oksille, josta
metsän linnut ne sitten söivät. Kansa luuli, että puun henki oli ne ahminut. Kun sitten
ristiretkeilijät tulivat Suomeen, he rankaisivat pakanallisia suomalaisia ja pakottivat
heidät pyörimään puunsa ympärillä, kunnes he nääntyneinä kaatuivat maahan. Tapa
on säilynyt siltä osin, että vielä nykyäänkin tanssitaan joulupuun ympärillä ja
lauletaan: »Piiri pieni pyörii...» Olimme siis edistyneet »totuudessa» ja tunsimme
mielihyvää siitä, ettemme enää olleet kuin »pakanat». Vartiotornin mukaan henkilöt,
jotka viettävät joulua, syyllistyvät »luopumukseen» ja syövät »riivaajien pöydässä».
2Joulu siis tuli ja meni. Sukulaiset toivat meille lahjoja, mutta me annoimme
heille vain lämmintä kättä. Hyvän jouluntoivotuksiin vastasimme vain kiittäen.
Luovuimme itse kaikenlaisesta toivotuksesta, myös korttien lähettämisestä.
Arvasimme, että lahjojen anto sukulaisten taholta tyrehtyisi, jos emme antaisi
vastalahjoja. Näin kävikin. Päättelimme, että lahjojen anto jouluna on vain
vaihtokauppaa.
3Tapahtui myös paljon muuta, mikä vahvisti päätöstäni lähteä »ulos
Babyloniasta». Soitin mm. tunnetulle kirkonmiehelle, puliukkojen omalle pastorille ja
kysyin häneltä, mitä hän kirkon edustajana ajatteli Jehovan todistajista. Odotin
vankkoja raamatullisia todisteita Jehovan todistajien opin paikkansa
pitämättömyydestä, mutta petyin. Hän vain selitti lyhyesti, ettei hän voi sanoa muuta
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 6
kuin että Jehovan todistajat ovat Saatanasta. Todisteeksi hän sanoi tuntevansa aina
pahan hengen läsnäolon, kun joku todistaja lähestyi häntä. Janoavana kristittynä tämä
vastaus tuntui minusta erittäin tylyltä. Olihan Kristus käskenyt meitä rakastamaan
vihollistakin! Sitten tapasin adventistin ja pyysin häntä luokseni keskustelemaan. Hän
ei suostunut. Myöhemmin keskustelin paljon tämän adventistin kanssa ja pidin häntä
viisaana ja hyvänä miehenä, mutta en pystynyt horjuttamaan hänen uskoaan. Hänen
monet käsityksensä uskonasioista olivat mielestäni oikeita, mutta esim.
kolminaisuusoppi kallisti vaa’an Jehovan todistajien puolelle, ja näin lakkasin
väittelemästä hän kanssaan. Tutkin myös kiinnostuneena helluntailaisten,
laestadiolaisten, baptistien ja vapaakirkkolaisten uskoa, mutta en saanut heiltä mitään.
4Koska kirkkokaan ei pystynyt minua opastamaan, päätin erota »isieni kirkosta».
En osannut enkä tuntenut perusteellisesti vielä silloin muita eriäviä raamatunoppeja
kuin kolminaisuusopin, joka luterilaisen kirkon oppien mukaan merkitsi sitä, että »isä
on Jumala, poika on jumala ja pyhä henki on jumala, eikä kuitenkaan ole kolmea
jumalaa, vaan yksi». Kun kanssani asioiva pastori kysyi kirkosta eroamiseni syytä,
sanoin kirkon opettavan oppia, jota ei edes mainita raamatussa. Sanaa kolminaisuus ei
sieltä voi löytää. Kun hän kysyi, keneltä olin saanut kyseisen ajatuksen, kerroin
hänelle Jehovan todistajista. Sanaakaan sanomatta hän työnsi kirkonkirjän eteeni ja
pyysi nimeäni siihen. Kirjoitin nimeni ja sanoin pitäväni heikkoutena sitä, ettei hän
uskaltanut antautua pitempään keskusteluun kanssani. Sanoin vielä, että Jeesus itse
olisi kyllä ollut siihen valmis: Hänhän jätti muut lampaansa ja lähti etsimään
kadonnutta. Ojensin käteni hänelle hyvästiksi, mutta hän ei tarttunut siihen. Näin
katsoin vapautuneeni »Suuresta Babylonista». Olin nyt lähtenyt sieltä.
5Vaimoni erosi kirkosta vasta myöhemmin, sillä tämä jalo ihminen oli valmis
jakamaan elämäni Babylonin ulkopuolella, vaikka ei tuossa vaiheessa vielä
ottanutkaan osaa Jehovan todistajien toimintaan. Kun hän kympillä lunasti
lähtöpassinsa kirkosta, saattoivat häntä matkaan virkaatekevän kirkkoherran sanat,
joiden mukaan »Jehovan todistajat ovat vain kansainvälisesti tunnettu amerikkalainen
bisnesjärjestö, jonka toiminnalla ei ole mitään tekemistä kristillisyyden kanssa». Jos
olisimme ottaneet hänen sanansa todesta, olisimmekin nyt monia kokemuksia
köyhempiä. Mutta olimme onnellisia tuntiessamme itsemme vapaiksi — emme
kuuluneet mihinkään uskontoon.
6Uuden opin tutkiminen vaati omalla kohdallani jokaisen ylimääräisen vapaan
hetken. Ja materiaalista ei ollut puutetta, sillä Jehovan todistajilta tuli julkaisuja kuin
leipäuunista. Sinikantisia kirjoja, vihreitä, punaisia, keltaisia . .. Jätimme entiset
harrastuksemme, kuten urheilun, veikkaamisen, tanssimisen, tupakanpolton ja
ravintolassakäynnit. Hylkäsimme myös uskonnollisten juhlapäivien vieton, joulun,
juhannuksen ym. sekä syntymäpäivän vieton pakanallisina tapoina. Kokouksissa sain
tutustua Jehovan todistajien puhekoulutukseen, ovilla saarnaamiseen, vastaväitteitten
kumoamiseen jne. Palveluskoulun- ja kokouksen ohjelma saattoi olla tällainen:
Teema: »Elämän sanan» tarjoaminen 8 min. Avaus, teksti ja teokraattisia uutisia
12 min. Haaratoimiston kirje. Kirjantutkistelun palvelija vie Valtakunnan
Palveluksen julistajalle, joka on usein poissa kokouksista ja kertoo innostavasti
haaratoimiston kirjeen sisällöstä.
15 min. Säännöllisyys ja edistyminen. Kysymyksiä ja vastauksia Valtakunnan
Palveluksesta.
15 min. »Kuudessa kuukaudessa». Puhe ja näytteitä tutkistelun johtamisesta
kiinnostuneen kodissa.
10 min. Loppuhuomautukset ja laulu.
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 7
7Palveluskoulussa opeteltiin pitämään puheita lähdeaineistona Vartiotorni-seuran
kirjallisuus. Koulun ohjelmaan saivat osallistua myös seurakunnan naiset, »sisaret»
pitämällä ovelta-ovelle puheita lavalla. »Veljet» ainoastaan saivat pitää puheita
seurakunnalle.
8Näin minulle oli avautunut uusi, erilainen maailma. Luin ja tutkin usein
aamuyöhön asti. Aloitin myös »kenttätyön». Huomasin, miten vähän ihmiset tiesivät
raamatusta. Keskustelin myös pappien ja piispojen kanssa. Rohkeuteni ja tietoni
kasvoivat. Sain itseluottamusta, ja vaikka ihmiset ovilla olivatkin usein tylyjä,
opettelin olemaan välittämättä siitä. Olin ollut aikaisemmin ujo ja kömpelö ja
punastunut helposti, mutta palava intoni auttoi minua pääsemään estojeni yli.
9Sitten sain työkomennuksen Tampereelle. Lähdin ilomielin ja päätin näin
katkaista kaikki siteet entiseen elämääni. Vaimoni oli koko ajan tukenani, ja rakkauteni
häneen kasvoi nähdessäni sen. Olimme olleet naimisissa yhdeksän vuotta, ja nyt
hän alkoi noihin aikoihin odottaa ensimmäistä lastamme.
10Muutto katkaisi hyvät ystävyyssiteeni Karliin ja hänen perheeseensä. Luulin
heidänkin kokevan sen pettymyksenä, mutta jälkeen päin olen saanut kokea, että
Jehovan todistajat ovat ystävällisiä ja auttavaisia yleensä vain niin kauan kuin
kiinnostusta jatkuu tai kunnes kiinnostunut on saatu kasteelle. Raamatuntutkistelua ei
nykyisin saa johtaa kauempaa kuin kuusi kuukautta, ja jos henkilöä ei sinä aikana ole
saatu järjestön yhteyteen, lopetetaan tutkistelu hedelmättömänä ja siirrytään uusille
apajille. Tosin seurakunnissa on monia julistajia, joilla ei koskaan ole ollut
»kiinnostuneita» ja jotka tavallaan ovat vain »penkkiurheilijoita». He raportoivat
tunnin pari kuukaudessa odotettujen kymmenen vähimmäistunnin sijasta. Tällaiset
julistajat ovat ns. heikkoja julistajia, jotka kaipaavat jatkuvaa pönkitystä innostavien
ja kannustavien palopuheitten muodossa, jotta eivät kokonaan siirtyisi nukkuvien
puolueeseen. Jos joku pysyy kuusi kuukautta raportoimatta, hän joutuu toimettomien
julistajien kirjoihin ja ns. ei-suosittuihin, koska alentavat seurakunnan raporttien keskiarvoa.
Jokaisella julistajalla on paitsi tuntitavoite, myös lehti- ja
uusintakäyntitavoite. Vuodesta vuoteen he tekevät tätä robotintyötään päätoimistosta,
New Yorkin Brooklynista tulevien ohjeitten mukaisesti.
11Minäkin olin siis nyt päässyt omille jaloilleni, ja Karl saattoi ryhtyä
kasvattamaan uusia saarnamiehiä oville.
12Ei kestänyt paria viikkoa kauempaa muuttoni jälkeen, kun Tampereella kaksi
Jehovan todistajaa ilmestyi ovelleni. Olimme iloisia heidän tapaamisestaan, koska
tajusimme jo silloin uskon yhdistävän voiman. En aavistanut vielä silloin, että toisesta
olin saava itselleni ystävän, joka oli valmis antamaan minulle kaikkensa kykyjensä
mukaan. En ole koskaan tavannut toista, joka olisi niin syvällisesti antautunut
raamatun tutkimiseen kuin Jarkko (pseudon). Oli kuin raamatun salaisimmat kääröt
olisivat avautuneet minulle hänen ansiostaan. Teimme yhdessä monia mielenkiintoisia
tutkimusretkiä raamatun maailmaan. Jehovan todistajissa minua miellytti erityisesti
se, että he olivat yleensä kaikki aivan tavallisia normaaleja ihmisiä. Ei heillä ollut
mitään pyhimyskehää päänsä päällä. Monet, kuten Jarkkokin, olivat huumorintajuisia
ja näkivät asioissa aina niiden huvittavatkin puolet. Hän uskalsi nauraa, kuten
todistajat yleensä. Minäkin tunsin tutkimisen iloa ja elämisen iloa. Pieni, suloinen,
tummatukkainen perillisemme oli syntynyt, ja tunsin syvää vastuuta ja kiitollisuutta.
Halusin kasvattaa hänet oikeitten kristillisten periaatteiden mukaan. Sainhan nyt
Vartiotornista elämänohjeita.
13Kesällä tuli sitten Kööpenhaminan konventti. Suuria konventteja oli kerran
vuodessa, mutta tämä oli kansainvälinen. Tuntui ihmeelliseltä nähdä konventtialueella
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 8
eri kansallisuuksia ja rotuja. Olin kuin huumautunut, sillä se oli ensimmäinen suuri
konventtini ja näin ympärilläni valtavat joukot nuoria, onnellisen näköisiä ihmisiä.
Nämä konventit ovatkin ainoa tilaisuus nuorten tavata toisiaan, sillä
seurusteluperiaatkiinnosti enemmän kastettavien lukumäärä kuin kunkin yksityiset
tunteet. He tekivät työnsä automaattisesti kuin robotit.
14Olin siis lopullisesti vapaa Baabelin otteesta. Niin luulin.
3. luku
1Kostepaikaltani tultuani minua onniteltiin ja kateltiin. Minusta oli nyt tullut »veli» ja
olin saanut ystäviä. Olin saanut perheen, jonka isä oli Jehova ja äiti hänen järjestönsä.
Sen jälkeen minut kiireellä vietiin takaisin konventtipaikalle ja vedettiin suomalaisen
katsomon eteen kertomaan siitä, miten minusta oli tullut Jehovan todistaja. Olin
tottumaton puhumaan suurelle yleisölle ja siinä seisoin 20.000 katsojan edessä.
Ääneni kaiketi vapisi, kun kerroin, miten olin taistellut kaikkia esteitä vastaan ja
vihdoin voittanut itseni ja mikä etu minulla nyt oli saadessani olla yksi todistajista.
Myöhemmin tulin huomaamaan, että kaikki mitä tein järjestön hyväksi, oli »etu». Jos
seurakunnassa tarjottiin ylimääräisiä tehtäviä tai puheita, ne oli otettava vastaan etuna.
2Kokemukselleni taputettiin valtavasti, ja tunsin selviytyneeni hyvin, vaikka
puhuinkin vain, mitä muut olivat osalleni suunnitelleet. Olin todella vilpitön ja ajattelin
tehneeni parhaani ja Luojan auttaneen.
3Sitten palasimme kotiin Tampereelle ja minun oli nyt täytettävä
antautumislupaukseni ja oltava osallistuva julistaja. Minulta odotettiin säännöllisyyttä
paitsi kokouksiin osallistumisessa myös kenttäpalveluksessa. Minusta oli tullut
saarnaaja ja kuinka saarnasinkaan! Kävin ihmisten ovilla, heidän kodeissaan. Puhuin
joka paikassa. Työpaikalla ruokailun aikana, matkoilla, junissa, linja-autossa, kadulla,
kotona ja vieraisilla. Olin kuin kävelevä gramofoni. Menetin entiset ystäväni;
liiketuttavani alkoivat karttaa minua. Mutta paitsi uusia ystäviä järjestössä uskoin
saavani ystäviä myös henkilöistä, jotka tulisin käännyttämään totuuteen. Olihan
minulla nyt etu opettaa ja auttaa muita. Aloitinkin pyytämällä seurakunnan
vaikeimman alueen. Se sijaitsi Pyynikillä, ja siihen kuului paitsi pappila ja piispan
asunto myös diakoniasuntola — siis Tampereen kirkollisimmat ihmiset, jotka syvästi
vihasivat Jehovan todistajia. Siihen aikaan seurakunnanpalvelija (nykyisin
esivalvojaksi kutsuttu) piti palveluskokouksessa innostavan palopuheen
tienraivauksesta ja myös loma-ajan tienraivauksesta. Tienraivaajat käyttivät päivittäin
kenttäpalvelukseen n. 3—4 tuntia saarnaten ja Seuran kirjallisuutta ja lehtiä myyden
eli levittäen, kuten järjestön termi kuului. Loma-ajan tienraivaaja lupautui
raportoimaan vähintäin 75 tuntia. Se merkitsi, että oli käytettävä osa kesälomasta, jos
aikoi saavuttaa tunnit. Kun seurakunnanpalvelija sitten päätti puheensa, hän mainitsi
jokaisen kunnia-asiaksi tienraivauksen ja kehoitti muita seurakunnanpalvelijoita
näyttämään hyvää esimerkkiä julistajille ja nostamaan kätensä pystyyn merkiksi siitä,
että he aikoivat osallistua tähän työmuotoon. Minunkin käteni nuosi huomatessani
neljän arvokkaan tuntuisen veljen nostavan kätensä. Tavallisesti työskentelimme
kaksi julistajaa yhdessä, ja ajattelin nytkin saavani uutena avuttomana henkilönä
kypsemmän veljen avukseni ihmisten oville. Mutta kun käännyin näiden neljän veljen
puoleen kokouksen päätyttyä, sainkin kuulla, että heillä oli jo yhteinen suunnitelma
lähteä Lappiin saarnaamaan lomatienraivaajina. Siellä kuulemma oli tarve suuri,
kuten monilla muilla paikkakunnilla Suomessa, missä ei ole yhtään julistajaa. Oli siis
etu lähteä juuri sinne, ja niinpä minäkin tyhmyydessäni tuppauduin mukaan. Mutta
minut tyrmättiin heti alkuunsa ja selitettiin, että autoon mahtui vain neljä. Kun ehdotin
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 9
kahdella autolla menoa, minulle hienovaraisesti selitettiin, että majapaikat oli varattu
vain neljälle. Lisäksi sain kuulla, että taipaleesta muutenkin tulisi niin vaikea, että ei
olisi suositeltavaa ensikertalaisen tulla mukaan — joskus toiste sitten. Päätin olla
näyttämättä pettymystäni ja ajattelin, että kaipa sitten yksinkin selviän täällä
kotirintamalla. Ja enhän loppujen lopuksi olisikaan yksin: Jehova olisi kanssani.
4Niin sitten aloitin Pyynikiltä papiston asunnosta. Lempeästi hymyillen selitin,
kuka olin ja miten olin tullut tekemään raamatullista valistustyötä. Jonkun verran tyrmistyneinä
papit kuitenkin selittivät, etteivät kaipaa tietojani eivätkä valistusta. Olin
kuitenkin sinnikäs enkä hellittänyt. Minulla oli takataskussa joukko vertauksia, joita
käytin sopivissa tilanteissa. Tavallisesti vertasin Jumalan sanassa olevaa tietoa
aarteeseen, joka oli kaivettava esiin ja jota laiskat ja ennakkoluuloiset eivät koskaan
löytäisi. Tai sitten kerroin tulleeni, koska velvollisuudentuntoisena kristittynä halusin
varoittaa heitä uhkaavasta vaarasta, Harmagedonin sodasta. Mutta papitkin olivat
sitkeitä, ja huomatessaan etten aikonut niin vain lähteä tieheni he lopulta syyttivät
omia kiireitään, kuka laulukuoron harjoituksia, kuka sairaan luona käyntiä tai muuta
semmoista. Muuan vanhempi heistä kutsui minut sentään eteiseen ja haukkui minut
siinä Saatanan enkeliksi, joka kävi repimässä seurakuntaa kuin kiljuva jalopeura. Hän
kehoitti minua poistumaan, ennen kuin hän kutsuisi poliisin. Sanoin kyllä lähteväni
hänen asunnostaan, mutta en koko talosta, koska Jehova oli valtuuttanut minut
tekemään työtäni. Lopulta hänen oli tartuttava minua hihasta ja työnnettävä minut
rappukäytävään. Erään toisen papin kanssa keskustelin hyväntekeväisyydestä. Hän
sanoi, ettei Jehovan todistajilla ole rakkautta, kun he eivät tee mitään laupeudentyötä
eivätkä harrasta aineellista hyväntekeväisyyttä hädässä olevien avustamiseksi. Kirkko
sen sijaan teki lähetystyötä. Muistan seuraavana aamuna aikaisin — se oli sunnuntai
—, menneeni uudelleen hänen ovelleen. Hänen vaimonsa tuli ovelle ja kertoi
miehensä lähteneen jo kirkkoon. Kerroin hänelle, että olimme keskustelleet edellisenä
päivänä rakkaudesta ja olin palannut, koska halusin näyttää pastorille erästä
valokuvaa. Kuva oli otettu Saksassa sodan aikana. Rivissä oli konekiväärejä ja pappi
siunaamassa niitä ja vihkimässä pyhällä vedellä. Kysyin pastorin vaimolta, oliko
hänen mielestään kuvassa rakkautta. Ei, hän vastasi hiljaisella äänellä.
5Näin saavutin nuo lupaamani 75 kenttätyötuntia. Olin myös levittänyt runsaasti
kirjoja ja lehtiä ihmisten koteihin. Sain valtavasti kokemuksia ja uskoni kasvoi
huomatessani, kuinka tietämättömiä ihmiset olivat. Yleensä he eivät halunneet
antautua keskustelemaan ja laskin sen heidän tietämättömyytensä ja raamatun
tuntemuksen puutteen tiliin. Sain kaikenlaista kohtelua osakseni. Minua haukuttiin
hulluksi, uhattiin kutsua talonmies tai poliisi, minulle kirottiin ja ovia paiskattiin
kiinni nenäni edessä. Ainoa joka kutsui minut sisälle asuntoonsa, oli eräs
helluntailainen, joka seuraavalla kerralla uusintakäyntiä tehdessäni alkoi puhua
kielillä. Se oli jonkinlaista käsittämätöntä akrakadabraa suusta tulevan vaahdon
myötä. Ilmeisesti jonkinlainen grandmal-kohtaus, koska se päättyi raivokkaaseen
tilaan kuin vesikauhuisella koiralla, joka on valmis puremaan. Sen jälkeen kiersin
kaukaa naisen asunnon, mutta ajattelin onnellisena, että apostolitkin olivat kokeneet
kaiken saman kuin minä ja että olin nyt heidän seuraajansa.
6Sillä välin olivat toisetkin veljet saapuneet Lapista, ja he kertoivat laajasti, miten
he olivat pahvilaatikoittain levittäneet kirjallisuutta kiinnostuneille ja kuuleville.
Minäkin yritin heidän innoittamanaan kertoa omista kokemuksistani, mutta en
osannut värittää niitä yhtä hyvin kuin he. Minulta puuttui sitä paitsi kertomisen taito
jo senkin vuoksi, että kotikieleni oli ollut ruotsi. Pääasia kuitenkin oli, että
seurakunnan taholta arvostettiin minunkin toimintaani ja halukkuuttani edetä
suurempaan tietomäärään ja taidollisuuteen.
Åbergsaarnaamiseen, montako lehteä tai kirjaa myyty, montako uusintakäyntiä tehty tai
montako raamatuntutkiskelua oli johdettu. Jokaisen ovenavaajan nimi tai ovennumero
oli myös merkittävä muistiin sekä oliko ovella mies nainen tai lapsi ja miten hän
reagoi esitykseen eli saarnaan. Itse en vielä ollut edennyt ovelta-ovelle työhön
Kokouksissa kävin myös Valtakunnansalissa, joskaan en säännöllisesti voinut enkä
ehtinyt osallistua jokaiseen viikon viiteen kokoukseen. Vartiotornin tutkistelua
pidetään viikon tärkeimpänä kokouksena, koska sen kautta tulee ravinto päämajasta.
Alleviivasin ja valmistauduin etukäteen tuohon sunnuntaiseen tutkisteluun ja uskalsin
jo viitata ja vastata tehtyihin kysymyksiin. Vastaushan löytyi aina Vartiotornista, eikä
tarvinnut turvautua omiin haparoiviin ajatuksiin tai avuttomaan sanamuotoon. Opin
käyttämään Vartiotornin kieltä. Ymmärsin, että saarnaajat ovat julistajia. Jehovan todistajana
oleminen merkitsi »totuudessa» olemista tai »meikäläisenä» olemista, muut
olivat »muukalaisia». Sitten tuli joulu. Olin kuullut Jehovan todistajilta sen olevan
pakanallista alkuperää. Tietosanakirjatkin osoittivat, ettei tarkkaa Kristuksen
syntymäaikaa tiedetty ja että joulua alettiin viettää kristikunnassa vasta 4. vuosisadalla.
Olin ihmeissäni kuullessani joulupukinkin, Pyhän Nikolauksen olevan
varkaiden suojeluspyhimyksen. Päätimme, vaimoni ja minä sinä jouluna pidättyä perinteellisestä
joulunvietosta. Olimme sitä muutenkin pitäneet etupäässä lasten juhlana,
ja sen herkkyys ja kauneus olivat omalla kohdallammekin kaukana lapsuudessa.
Kaupallisuudessaan ja kaikessa ylimääräisessä turhassa vaivannäössään se oli joka
tapauksessa kadottanut merkityksensä. Näin ollen emme hankkineet joulukuustakaan.
Tiesimme nyt, että joulupuun alku oli varhaisesta Babyloniasta, Nimrodin päivistä
lähtöisin. Talvipäivän seisauksen aikaan vietettiin Nimrodin, suuren metsästäjän,
syntymäpäivää. Nimrod avioitui äitinsä Semiraamiksen kanssa, ja Nimrodin kuoltua
tämä väitti — voidakseen ylläpitää kuninkaallista valtaa —, että Nimrod ei ollutkaan
kuollut. Tästä todisteeksi oli puunkannosta yhtenä yönä kasvanut hedelmäpuu, joka jo
seuraavana päivänä tuotti hedelmää. Näin tuli tavaksi kantaa puu sisään joka vuosi
Nimrodin syntymäpäivänä ja koristaa se kullalla ja hopealla. Raamattukin mainitsee
tästä tavasta Jeremia 10: 3 seuraavasti: »Kansat noudattavat turhia jumalia, sillä ne
ovat puuta, joka hakataan metsästä ... ne koristetaan kullalla ja hopealla ... ne ovat
kuin linnunpelätin kurkkumaalla, ... kantamalla niitä täytyy kantaa.» Kuulimme myös,
että varhaissuomalaiset laittoivat jouluna lihapaloja metsiin kuusten oksille, josta
metsän linnut ne sitten söivät. Kansa luuli, että puun henki oli ne ahminut. Kun sitten
ristiretkeilijät tulivat Suomeen, he rankaisivat pakanallisia suomalaisia ja pakottivat
heidät pyörimään puunsa ympärillä, kunnes he nääntyneinä kaatuivat maahan. Tapa
on säilynyt siltä osin, että vielä nykyäänkin tanssitaan joulupuun ympärillä ja
lauletaan: »Piiri pieni pyörii...» Olimme siis edistyneet »totuudessa» ja tunsimme
mielihyvää siitä, ettemme enää olleet kuin »pakanat». Vartiotornin mukaan henkilöt,
jotka viettävät joulua, syyllistyvät »luopumukseen» ja syövät »riivaajien pöydässä».
2Joulu siis tuli ja meni. Sukulaiset toivat meille lahjoja, mutta me annoimme
heille vain lämmintä kättä. Hyvän jouluntoivotuksiin vastasimme vain kiittäen.
Luovuimme itse kaikenlaisesta toivotuksesta, myös korttien lähettämisestä.
Arvasimme, että lahjojen anto sukulaisten taholta tyrehtyisi, jos emme antaisi
vastalahjoja. Näin kävikin. Päättelimme, että lahjojen anto jouluna on vain
vaihtokauppaa.
3Tapahtui myös paljon muuta, mikä vahvisti päätöstäni lähteä »ulos
Babyloniasta». Soitin mm. tunnetulle kirkonmiehelle, puliukkojen omalle pastorille ja
kysyin häneltä, mitä hän kirkon edustajana ajatteli Jehovan todistajista. Odotin
vankkoja raamatullisia todisteita Jehovan todistajien opin paikkansa
pitämättömyydestä, mutta petyin. Hän vain selitti lyhyesti, ettei hän voi sanoa muuta
Åberg – Nykyajan Baabelin orjat (1987) 6
kuin että Jehovan todistajat ovat Saatanasta. Todisteeksi hän sanoi tuntevansa aina
pahan hengen läsnäolon, kun joku todistaja lähestyi häntä. Janoavana kristittynä tämä
vastaus tuntui minusta erittäin tylyltä. Olihan Kristus käskenyt meitä rakastamaan
vihollistakin! Sitten tapasin adventistin ja pyysin häntä luokseni keskustelemaan. Hän
ei suostunut. Myöhemmin keskustelin paljon tämän adventistin kanssa ja pidin häntä
viisaana ja hyvänä miehenä, mutta en pystynyt horjuttamaan hänen uskoaan. Hänen
monet käsityksensä uskonasioista olivat mielestäni oikeita, mutta esim.
kolminaisuusoppi kallisti vaa’an Jehovan todistajien puolelle, ja näin lakkasin
väittelemästä hän kanssaan. Tutkin myös kiinnostuneena helluntailaisten,
laestadiolaisten, baptistien ja vapaakirkkolaisten uskoa, mutta en saanut heiltä mitään.
4Koska kirkkokaan ei pystynyt minua opastamaan, päätin erota »isieni kirkosta».
En osannut enkä tuntenut perusteellisesti vielä silloin muita eriäviä raamatunoppeja
kuin kolminaisuusopin, joka luterilaisen kirkon oppien mukaan merkitsi sitä, että »isä
on Jumala, poika on jumala ja pyhä henki on jumala, eikä kuitenkaan ole kolmea
jumalaa, vaan yksi». Kun kanssani asioiva pastori kysyi kirkosta eroamiseni syytä,
sanoin kirkon opettavan oppia, jota ei edes mainita raamatussa. Sanaa kolminaisuus ei
sieltä voi löytää. Kun hän kysyi, keneltä olin saanut kyseisen ajatuksen, kerroin
hänelle Jehovan todistajista. Sanaakaan sanomatta hän työnsi kirkonkirjän eteeni ja
pyysi nimeäni siihen. Kirjoitin nimeni ja sanoin pitäväni heikkoutena sitä, ettei hän
uskaltanut antautua pitempään keskusteluun kanssani. Sanoin vielä, että Jeesus itse
olisi kyllä ollut siihen valmis: Hänhän jätti muut lampaansa ja lähti etsim