- Hei Sureva,
Nyt vasta näin viestisi, vaikka olen palstaa lähes päivittäin seurannut.. Kummallista että on mennyt ohi. Kyllä tuo osoitteeni on oikein, olisiko palvelimilla ollut vikaa tuolloin kun yritit? - Hei,
Sinun kannattaisi puhua ystävillesi, kertoa heille miltä sinusta oikeasti tuntuu. Kuolema on asia, jota on vaikea käsittää ennenkuin menetyksen itse kohtaa. Kerro heille se tosiasia, että hyvin läheisen henkilön menetyksen aktiiviseen suremiseen kuluu suurella osalla ihmisistä noin vuosi ja ettet sinä ole valmis bailaamaan ja olemaan kuin mitään ei ole tapahtunut. Se on tapahtunut ja se on totta, sinun on saatava surra asiaa. Pyydä heitä kuuntelemaan.
Itse menetin äitini kaksi ja puoli kuukautta sitten, hän oli työelämässä vielä ja hyvin läheinen ystävä. Olen itse 24 vuotias ja näin iso menetys tässä iässä tuntuu h*lvetin epäreilulta.
Kysyit tuolla aiemmassa viestissä onko palstalla muita jotka kaipaavat vertaistukea. Jos haluat, voit laittaa mulle sähköpostia [email protected] .. Kaipaan tukea itsekin, olen huomannut tuon saman ettei kukaan ymmärrä miten isosta asiasta on kyse. - Oho, tulipa rykäistyä tekstiä.. Ilmeisesti sitä on kuitenkin mielen päällä asioita vaikka välillä yrittääkin uskotella itselleen että kaikki on ok..
- Hei,
Kiitos teille vastauksista.
Todellakin, liian nuoria olemme tämän läpi käymiseen. Monille paljon vanhemmillekin oman äidin (tai isän) menettäminen on aivan hirvittävän vaikeaa, mutta entä meille, joilla on elämä vielä edessä.. Itselläni ei vielä ole lapsia, eikä varmasti vielä vuosiin ole tulossakaan, mutta yksi ensimmäisistä ajatuksistani uutiset kuultuani oli "miten minusta voi tulla hyvä äiti, kun oma äiti ei ole enää opettamassa". Mun mielestä (varmaan lähes kaikkien mielestä) mun äiti oli kaikista paras äiti ja sanoinkin jo kauan sitten että jos musta itsestäni äiti joskus tulee niin haluan olla samanlainen äiti kuin oma äiti on. Se voi olla vaikeaa, kun ei ole enää neuvojaa..
Jotkin päivät menee jo ihan sujuvasti. Kerran meni viikko ilman ongelmia, ilman suurta murehtimista ja jatkuvaa ahdistusta. Sitten se iskee ja rytinällä - mun täytyy selvitä koko mun loppuelämä - ilman äitiä. En ymmärrä miten selviän siitä.
Pakko se on.
Äiti oli todella tärkeä ystävä. Vertaistuki. Ainut ihminen jolle pystyin puhumaan kaikesta. Mutta hei, ainakin oli hyvät välit. :)
Itse kävelin suoraan lääkäriin ja pyysin ammattiapua. Pelkään etten osaa käsitellä tätä ja tiedän sen kostautuvan myöhemmin. Hyvä että sinäkin, Äidintyttö, olet saanut apua.
Mainitsen teille kaikille vielä sururyhmistä, joita seurakunnat pitää.. Nyt kesällä niitä ei välttämättä kovin paljoa ole, mutta syksymmällä sitten. En ole kovinkaan uskonnollinen mutta omien hakujeni perusteella seurakunta näyttää olevan ainut yhteisö joka tarjoaa vertaistukitoimintaa. Voi olla että sururyhmissä suurin osa osallistujista on vanhempaa ikäpolvea, mutta siellä kuitenkin huomaa ettei ole ainoa, joka suree. Ja että ne surun tunteet ovat saman suuntaisia muillakin. Se auttaa, kun tietää ettei ole yksin.
Toki ammattilaisestakin on apua, mutta se on kuitenkin erilaista puhua sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat samassa tai saman tyyppisessä tilanteessa.
Mulle hautajaiset olivat myös sellainen kulmakivi, jonka jälkeen .. Noh, hautajaisten jälkeen illalla tuntui että raskas taakka on pudonnut harteilta. Se vaikein tilaisuus on järjestetty ja pikkuhiljaa tilanne alkaa muuttua todellisuudeksi. Se ei tosiaan olekaan painajaista, vaikka sitä niin toivoi. Itselleni tuo aikaväli kuoleman ja hautajaisten välissä oli todella surrealistista, mikään ei tuntunut todelta tai aidolta. Mikään ei ollut normaalia. Hautajaisissa jokin loksahti lokeroonsa. Elämästä tuli erilaista, todellisempaa. Kamalaa, mutta todellista.
Se on kamalaa kun ystävät eivät ymmärrä. Mutta eivät he voi, jos eivät ole kokeneet samaa. Sitä voi kuvitella että ymmärtäisi miltä vanhemman menettäminen tuntuu, mutta ei sitä käsitä. Varsinkaan sitä ei käsitä, kuinka pitkäaikaista suru on ja kuinka kauan se vaikuttaa ja painaa mieltä. - Itse kävin katsomassa erään konsertin, jonka äitini olisi halunnut nähdä, muttei ehtinyt. Ajattelin, että hän kulkee rinnallani ja sitä kautta voi kokea sen itsekin. Mietin pitkään että pystynkö ja jaksanko, mutta olen iloinen että tein sen. Se helpotti minua, ainakin hieman.
- Tottakai kaikki kokevat sen saman tuskan, mutta miksei kukaan voi auttaa meitä vaikeassa tilanteessa olevia yhteen? On aivan varmaa että Suomessa on tälläkin hetkellä todella todella monia ihmisiä jotka ovat vastikään menettäneet vanhempansa tai jonkun muun todella läheisen ihmisen, mutta siitä huolimatta vertaistukea ei vain löydy. Miksi ei? Miksi ei ole ryhmiä?
- Olen miettinyt ihan samaa. Miten on mahdollista ettei ole ns. tavallisia sururyhmiä. Mielenterveysseurankin sivuilla olevat ryhmät on tarkoitettu aloitettaviksi vasta puoli vuotta menetyksen jälkeen - jumansviidu, kyllä minä ainakin tarvitsisin tukea nyt ja tässä, olisin kaivannut sitä heti. Emme saaneet sairaalalasta emmekä seurakunnalta mitään tietoa mistään ryhmistä tai mistään tuesta vaikka sitä jossain muodossa olisikin ollut saatavilla. Netistä ryhmien tulokseton haku on uuvuttavaa.Miten tuen saaminen voi olla niin hankalaa vaikka aivan varmasti vanhemman kuolema on jokaiselle vaikea tilanne. Miksei kukaan auta meitä samassa tilanteessa olevia yhteen?
- Jenni Vartianen - Suru on kunniavieras
- Hei,
Osanotot minunkin puolestani, ja voimia vaikeaan tilanteeseen.
Koen että läheisen kuolema on jollakin tavalla avannut silmiäni, ehkä eniten siten, että olen paremmin ymmärtänyt sen kuinka nopeasti kaikki voi olla ohi. Mitään radikaalia muutosta ei kuitenkaan ole tapahtunut, mutta arvojärjestykseni on ainakin väliaikaisesti mennyt uusiksi. Uskon että positiivisten riskien otto on itselleni jatkossa helpompaa kuin tähän asti, juurikin tuon elämän haurauden ymmärtämisen vuoksi.