milla.vajavaara
Kotimaa: ---
Koulutus: ---
Ammatti: Muu
Siviilisääty: ---
Lapset: ---
Liittynyt sitten
Muokkaa profiilia2 aloitusta · 6 kommenttia
- Hei,
minun mielestäni yksilöterapia ei juuri auta tähän, koska mikään järjellinen neuvo kuten lähde vaikka lenkille ei toimi. Parasta on oikea lääkitys ja sitten tietysti se, että ihminen kokee omaistensa välittävän. Vertaistukiryhmät voi olla hyvä juttu. Itse olen tällä palstalla tavannut ihmisen jonka kanssa vaihdamme usein kuulumisia, vain samaa sairastava voi oikeasti ymmärtää. Terapeutista on tietysti se hyöty, että jos siellä on käytävä säännöllisesti, hän voi aina arvioida henkilön kunnon, jos ei enää itse tajua, mutta sen nyt voi tehdä esim. isäkin. Sitäpaitsi sairastava ei läheskään aina välttämättä kerro terapeutille kaikkea. Olen itse käynyt 2 v. terapiassa ja lopetan tähän. Alkaa vaan ärsyttämään terapeutin neuvot, joiden johtoajatus on aina järki käteen. Mielestäni psykiatrini ymmärtää parhaiten koska on neurologisesta sairaudesta kyse. - Moikka
No sehän hyvä idea ja passaa mainiosti.
Ei munkaan tule puhuttua, tai jos yritän, tuntuu että vaikea on toisen tajuta, ja kyllä mä sen ymmärrän, jos ei omakohtaista kokemusta ole.
Hyvää Itsenäisyyspäivää! - Moikka
No hyvä että harjottelu sujuu. Mulla ihan sama juttu tuon epävarmuuden ja varmuuden kanssa...
Oli kai vähän liian aikaista mun tuulettaa, eilen kaikki hyvä päättyi ihan käsittämättömään raivoamiseen, tunsin oikein miten raskasta taas kaikki on, ihan tavallisetkin asiat. Olin kai kuitenkin höyrynnyt liikaa. Mutta kyllä se itsen rajoittaminenkin hankalaa on..että pari huonetta saa siivota, mutta ei sitten enempää..
Ja vkl edessä. Toinen lapsi kipeänä, kohta on tietysti toinenkin...ja äitiähän ne sitten tarvitsee..
Kun mulla oli nuo hyvät päivät tuossa, tuntui että mies suhtautui taas minuun kuin tavalliseen toiseen aikuiseen. Että jaksan niinkuin ennenkin ja sitä rataa. Kai tällasesta kuukausien sekamuotosesta jaksosta nyt kestää toipuakin jonkin aikaa.
Olen aina ja olen ottanut vieläkin- harvoin tosin- reippaasti alkoholia kun juhlat on. Muutun ihan aina erittäin iloiseksi sauhuajaksi jolloin kaikki älyvapaat ideat kaikki käy..menen aikalailla kyllä teinitasolle. En nyt ihan hirveästi muutu vampiksikaan, mutta kun jakso päällä, niin vähän siihen suuntaan. En ole koskaan esim. pettänyt. Mutta nukkua täytyy saada pitkään juhlinnan jälkeen.
Mulla ei lääkkeistäkään tule sivuvaikutuksia juuri mistään vaikka paljon on kokeiltu, ne eivät sitten vaan auta. Jos otan ketipinor 200 illalla olen aamulla vähän aikaa hiukan tokkuraisempi. Alkoholia saatan muutenkin ottaa viikonloppuisin lasillisen tai kaksi, heti tulee oikein hyvä olo. Olen kyllä huomannut, että sitä täytyy varoa. Kyllä mulla tässä tuo riippuvuuden vaara piilee...Masennuksessa alkoholi ei maistu.
Olisko sun mielestä ihan mahdotonta jos vaihdettais vaikka s.postiosotteita? Mitenhän se onnistuisi, en ole yhtään sillätavalla ottanut selvää. Ehkä hassua, mutta pelkään, että joku tunnistaa. - Mulla sama olo aamulla, otin eilen ketipinoria (sama kun seroquel mutta muuten halvempi)eilen illalla 200 mg. Mulle lääkäri määräsi 100 mg 1-2 iltaisin. Mikä annostus sulla?
Pelkäsin hypomaniaa kun eilen sen verran rankka pvä, nukuin 12 tuntia putkeen...
Joku sanoi muuten että maanisuudessaan "tärisee" en oo huomannut itse ainakaan noista lääkkeistä johtuvaa.
Nyt tunnen kuitenkin että olen aika rauhaton, toimelias, teen montaa asiaa samalla kertaa...
No, johan tässä olikin 3 pv masennusta ja mulla tää muutaman pvän sykleissä tuppaa mennä.
Ärsyttää kun joutuu itseään tarkkailemaan.
Saatko mieheltäsi muuten tukea? täällä se nyt on niin ja näin. Se vaan on olevinaan niin "järkevä", hohhoijaa.. ihan niin kun tää nyt järjellä yhtä-äkkiä paranis. Tsemppiä! - Tietopaketti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen hoidosta, kun nyt sen otsikon alla tässä kirjotellaan :-)
- Moikka!
mä olen se sh jälleen, nyt vain rekisteröityneenä. siis olin a-klinikalla töissä, siellä saattoi tapahtua melkein mitä vaan tai soittoja tuli ja ihmiset tulivat käymään ja sitten tein vielä keskustelutyötä siinä, olihan se rankkaa kun ihmiset ahdistuksen vallassa sinne tuli apua hakemaan. sitten vielä se, että kun täällä oienellä paikkakunnalla työskentelin, niin meitä oli vain kaksi siinä ja paljon, paljon jouduin olemaan yksin. kuusi vuotta kestin ja oireettomina jaksoina suht hyvin, paitsi että olihan se perheeltä pois....
kuvittelin itseni vuosikaudet vain persoonallisuushäiriöiseksi, kun lääkäri niin sanoi. olihan mulla 10 vuotta lääkitys jonkinlainen kuitenkin ahdistukseen.
kannattaa siis miettiä kaks kertaa, mihin oot opiskelemassa. vaikka joskus tuntuiskin että hyvinhän tässä menee niin yhtäkkiä stressin paineesta saattaa napsahtaa pahempi kausi päälle, niinkun tiedät...
ite tiedän ja toivon että sh työt tehty. lottovoitto olis uus koulutus vaikka kelan maksamana.....mutta katonaan nyt.
Tsemppiä ja kiva olis vielä kuulla kuulumisia!!!