elisakettu

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.
Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.
Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.
Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.
Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)
Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)
Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.
Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.
- Surullistahan se. Olen itsekin pidellyt sylissäni menehtyvää nuorta. Se on raastava kokemus. Tarkemmin ajateltuna olen menettänyt montakin nuorta.
Mutta tiedän että elämä ja kuolema on aika ihmejuttua toisinaan. Toiset selviytyvät vaikka millaisista vastoinkäymisistä, ja joillekin se pieni juttu, päähänpisto tai sattumus on kohtalokas.
Reilua? Ei sillä reiluudella ole mitään tekemistä. Se on hieman samanlaista kuin geenilottokin. Olemme mitä saamme voimatta itse päättää. Joihin asioihin voidaan vaikuttaa, mutta ei likikään kaikkiin.
Kun olen katsellut monta kertaa kuoleman portailla käyvää puolisoani tässä jonkun vuotta, niin olen ainakin oppinut sen, mitä työssänikään en aina hyväksy. Et sinä sinä sille mitään mahda. Voit vain toivoa. Ja joskus ihmeitäkin tapahtuu. Aika harvoin, mutta tapahtuu silti.
Kun me keskustelemme terveysarvoista, ei yksin ole kysymys siitä, että eläisimme pidempään. Kyse on vain siitä, ettemme monisairaina kuormittaisi yhteiskuntaa siinä määrin, miten kalliiksi se tulee. Ja se muuten tulee ihan helvetin kalliiksi. Kuoleminenhan ei ole kallista. Jos nyt tämänkin näkökulman haluaa tuoda esille. - Vuosi tai sinnepäin on vielä lyhyt aika kriisistä toipumiseen. Mielestäni et ole valmis. Kaipaat edelleen "sitä kaikkea". Koet olevasi petetty.
Vertaistukea sulle jo ehdotettiin. Tässä olen ehdottomasti samaa mieltä. Kivun kun jakaa, kertoo ääneen ja saa kohtalotovereita - no ne kipupallerot alkaa pienentyä pikkuhiljaa. Ja moni asia saa uusiakin merkityksiä. Ja saa myös toverreita, ehkä ystävyyttäkin. Ne on juttuja, joita sun kannattaisi tavoitella. Epäilen nimittäin, että tässä vaiheessa koet suhteen kuitenkin laastaroinniksi.
Ja sitä sun pitää miettiä. Onko mahdollinen uusi suhde keino unohtaa menneet? Oletko valmis aloittamaan täysin puhtaalta pöydältä toisen kanssa, spekuloimatta edellistä täydellistä elämääsi ja tekemällä vertailuarviointeja? - Olipas harvinaisen huono luonnehdinta minusta ja kommentistani.
Ehdottaisin seuraavaa: kun seuraavalla kerralla haluat "lukea" minua niin esitäpä ensin selventäviä kysymyksiä mitä olen tarkoittanut sanomisillani.
Mutta kiitos ei, ei tähän ketjuun enää. - Minä ansaitsisin silitystä.
Tosin eräs sinkulatoverini yritti juuri tukistella minua. Lohduttihan se tuokin, hetkeksi. - Tack. Vastasin jo. Saat päätellä itse....
- Joko te täälläkin riitelette?
*annan piiskaa pyllyille* - Menisivät hoitoalalle. Siellä eläkkeellä olevat hoitajatkin rahjustavat parempikuntoisten hoidettavien kanssa. Ei ole tulijoita. Edes niitä nuoria.
- Mjaa. Kuka on aave? Vai onko sellaista edes palstalla?
- Katsos Aletheias se on niin, että seisoo vaan visuaalisesti.
Hyvä kommentti sinulta, yp.
Tässä onkin sopiva sauma toivottaa hyvää yötä kaikille. Disse ja AV kuumottaa jo tuolla sen verta, että häivyn jaloista pois. - Pojat pojat. Mitä helkattia te oikein riitelette? Olette molemmat ihan ääripäissä kasvattajina ja elämäntilanteissa.
Te pystyisitte yhdistämään voimavaranne ja heikkouttenne. Ette vaan viitsi. Laiskaa sakkia.
Kyllä näillä joukkueilla ei voiteta mitään. Ei ainakaan kiekossa :-D
Enkä malta olla muistumatta että olette joukkuepelaajia molemmat. Oletteko? *tyrsk* - En ymmärrä mitä tarkoitat vajaalla kasvattajalla.
Se mikä teidän henkiökohtainen tilanne on, on varmaan kai henkilökohtaisilla valinnoilla tehty. Otaksun. Ja olette sopineet, kuka hoitaa mitä, miten jne.
Mun tuttava- ja perhepiirissäkin on lapsia, joilla on useita kasvattajia, ja se on ihan ookoo, jos pentu vaan voi hyvin. Tarkoitan siis ei perinteostä ydinperhettä biologiset vanhemmat jne.
Itse jäin paljon vajaammalle, ja valitettavasti elämän ja ehkä osin ammatinvalinnankin seurauksena joudun toteamaan, että ei ole mitään vuorenvarmaa *pakettia* mikä toimii. Ainoastaan välittävillä ihmisillä. - Joo. Mä olen suomalainen, en kiinalainen :-D
- Mä olen hurjan iloinen, siitä mitä teette tyttärenne hyväksi. Saa hyvän lapsuuden. Toivoisin että useampi lapsi tässä maailmassa saisi sellaisen.
Itseni on pakko myöntää, ettei minusta tuohon olisi. Olen suuntautunut eri asioihin. Mutta arvostan heitä, jotka osaavat, viitsivät ja jaksavat. - Olen nähnyt aika läheltä, ettei vanhemmatkaan ole mitään yli-ihmisiä. Vaikka parhaansa yrittäisivätkin. yritä saada aikuisapua hieman. Tätejä, setiä, luottosukulaisia. Ihan vaan siksi, koska joskus hommat toimii eri tavoilla toisen aikuisen kansa paremmin kuin oman vanhemman. Tämä siis ei ole mikään kritiikki, vaan tosiasia. Mulla on omakohtaista kokemusta niin paljon.
Tsemppiä teille vaan, lapselle ja koko perheelle. - Hilfigereissä on aika pientä kokoa. Mutta jos olisit maksanut sen kaksisataa, olisi ehkä hieman harmittanutkin.
Miten sulla on jo noin pitkä tyttö? - Tilasin erehdyksessä koko 140. Siis lapsen paidan. Tälläiselle kääpiöllekin se oli liian pieni. Kun on kääpiön muodotkin :)
Vohkin kumppanuksen paidan. Se on sentään xl-kokoa. - Nuorempana kävin paikallisessa katsomassa matsit. On jäänyt seuraaminen vuosiksi (kymmeniksi).
MM-kisaoja odotan kyllä innolla. Uusi paitakin tuli tilattua (oli perkele liian pieni vaan). - Resurssit pitää silti vaatia yhteiskunnalta tai kunnalta. Ei koululta (koska eivät voi määrätä rahavirtoja. Ja opettajien ensisijainen työ on hoitaa opetusvelvoite). Eri asia on, pystytäänkö niitä lisäämään.
Palstalla syyttää? Lasta vai? En tajua. - En. Ja siksi toisekseen, en minä osaa teidän mahdollista ongelmaa ratkaista. Kyllä se ihan teidän selvitettävissä on.
Se vaan, ettei aina kannata ottaa itseensä. Kyllä niissä Jasun jutuissa on paljon pointteja, mitä kannattaa kuunnella. - Palstasinkula vaan. Noh, tänään maistelen punaviiniä hitusen, keskustelen omaishoitoasioista, pistelen vireille pari tulevaisuuden juttua. Riippuen kumppanuksen terveydentilasta, mitä muuta vielä. Viikonloppu itsessään odottaa vintin silmäilyä, siivouksen aloitusta tai sitten ensiviikkoa :) En jaksa stressata. Virallisia lomapäiviä en viitsi täyttää ahdistuksella ja murehtimisella.