Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12203

  1. Minun taustallani on puhumattomuus. Se on tehnyt elämäni varrella niin monta tarpeetonta kiveä, ettei sitä oikeastaan käsitä kuin vasta jälkeenpäin. Olen opiskellut avoimuutta. Mitä viimeisessä myrskyssä tapahtui, kaikki ne tuntemukset...minä en puhunut kenellekään. Olin täysin yksin ja omien tulkintojeni varassa. Sitten kun toin julki niitä asioita - aivan käsittämättömälle taholle - niin tajusin millaisessa pilvessä olin elänyt. Ja sitä myötä ymmärsin miten paljon olen vaikeuttanut koko elämääni puhumattomuudellani, kivettymisellä ja asioiden käsittelemättömyydellä.

    Minä ajattelin, että voiko älyttömämpää tapaa olla etsiäkeen itseään, kuin tuoda sitä tänne, julkisesti, kasvottomien ja nimettömien esille? Mutta, kummallista, minä olen saanut nojata niin moneen vaeltajaan, silmäni ovat avautuneet ja ymmärrys lisääntynyt aivan eri tavoin kuin muuten aiemmin käsittelemillä keinoilla. On niin monenlaista jakajaa, kanssakulkijaa. Se on tärkeää.

    Sitten minä huomasin, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Se on tavallaan lahja minulle, väylä miten saan ne asiat puetuksi johon minulla ei ole selitettäviä termejä. Puhumattakaan että ne tavoittaisi kanssakulkijoitani. Olen oma persoonani tässä, tiedän, mutta toivottavasti se suodaan minulle. Tarinoideni kautta nimittäin ajattelin, että tässä voisi olla yksi väylä niille kaltaisilleni, puhumattomille. Se alkoi sattumalta yhdestä riimustuksesta, se on jossain. Miksi tuon kaiken esille, niin ehkä joku muukin voi ymmärtää sen, ettei ole yksin. Minulla on yksi harmillinen piirre. Jos en nosta itse kissa pöydälle, haluan kuvittella ettei sitä ole olemassa. Siksi minun on tehtävä se tällä tavalla. En markkinoi itseäni, sanomaani kyllä. Niin kuin olen sanonut; voi olla joku joka tarvitsee minua, mutta niin minäkin tarvitsen teitä.

    Temppuilija; olen vilpittömästi iloinen jos pidät kirjoituksistani. Minäkin pidän sinun kirjoituksista.
  2. :DD
  3. Tavallaan pimeyttä ja siitä seuraa se, että pimeässä voi tulla pelottavia mörköjä vastaan. Minä olen panssaroitunut elämäni varrella, enempi ja vähempi. Siellä alla on noita käsittelemättömiä asioita. Siellä on syyllisyyttä, häpeää, anteeksiantamattomuutta, paljon muuta. Minä olen riisunut näitä kuorikerroksia aloittamalla muista, tarkastellen heidän tekemisiään ja omaa reagointiani siihen. Käynyt läpi vihaa, halveksuntaa, syyllisyyttä, häpeää, anteeksiantoa.

    Joka kerran minä palaan itseeni. Käsitellessäni tunteen tai ansan kerrallaan; tehdessäni jonkin tietoisen päätöksen; tavallaan hyväksyn sen. Hyväksyn itseni. Ulospäin monet ajattelevat että täällä kehutaan vain sitä miten inhonarsististasta leivotaankin hyvänarsisti. Se ei ole niin yksinkertaista. Täytyy ensin hyväksyä itsessään joitain asioita, että pystyy laajakatseisimmin tarkastelemaan kokonaisuutta. Mutta jos tuota matkaa itseen ei tee, se panssari jämähtää sinne. Kiveksi. Eikä toivoa itsensä eheyttämisestä tai eteenpäin menosta, kehittymisestä ole. Ja kivet eivät elä.

    Asiat, jotka eivät kestä päivänvaloa. Tavallaan ne ovat inhimmillisen elämän vääriä tekoja. Jotkut saattavat kohauttaa olkapäitään; no tuollaistahan tapahtuu, mitä siitä. Jotkut taas haluavat mieluummin kivittää minut. Tai onko pakko suikaloida sielunsa ja asiansa kaikkien näkyville, säästäisi itsensä? Kyse on kuitenkin omasta arvojärjestyksestä, syyllisyydestä ja häpeästä. Itsensä panssarin rikkominen, jotta pystyisi kevyemmin kulkemaan.

    Nuo piilotetut tunteet tekevät heikoksi ja estyneeksi. Enkä halua kulkea loppuelämääni hartiat kyyryssä, syyllisyysrinkka selässä. Puhuminen vapauttaa minua. Tulen kertomaan joitain asioita tarinoissani, sitten kun pystyn. Voit vain uskoa miten vaikeaa se on minulle. Kaikille ne ei aukene, mutta tiedän että matkaajien joukossa on monia jotka painivat samojen asioiden ympärillä, kukin itseään rikkomassa jotta eheyden tie olisi mahdollista.