Vapaa kuvaus

🫠

Aloituksia

105

Kommenttia

7412

  1. 1. Ei
    2. Joskus
    3. Ei
    4. Ei
    5. Ei
    6. Ei
    7. Ei
  2. Niin mistä niitä riitti sitä itsekin olen joskus miettinyt. Kun lapset esim. sairastelivat enkä voinut jättää työtäni tekemättä. Onneksi oli mummola lähellä, mutta joskus töistä palattuani mummolaan näin, että esikoisen silmän aluset olivat tummat, tajusin mitä mummo ja ukki eivät, poika ei saanut riittävästi happea ja eikun suoraan sairaalaa.

    Ne ajat kun pojat olivat pieniä olivat elämäni ihaninta aikaa. Tein paljon töitä ja pystyin antamaan lapsilleni puutteettoman lapsuuden ja nuoruuden.

    Esikoinen on tänä viikonloppuna ollut lomailemassa ystävänsä luona Saksassa ja laittoi facebookiin kuvan Garmisch-Partenkirchenista. Katselin laskettelurinnettä, iski kaipuu vuosien taa ja rinteeseen. Olimme usein poikien kanssa viikonloppuina eri laskettelukeskuksissa laskettelmassa. Nyt tekisi mieli vielä kokeilla, mutta laskettelukaveri puuttuu tai oikeastaan rohkeus. On paskamaista vanheta koska ei enää pysty hurjiin pyrähdyksiin laskettelurinteissä se on lopullisesti ohi. No, voisihan sitä lastenrinteillä könähdellä ja voisipa jopa osata vielä isompiakin rinteitä alas tulla. No antaa olla.

    Ei se ollut raskasta aikaa päin vastoin, tein lapseni aikuisena. Minulla oli hyvä ammatti kotitöitä osaava aviomies, oma koti ja mummola. Kävin päivällä poikien mummoa katsomassa vanhaikodissa. Hän on jo kaukana tästä ajasta. Ei muista poikia ei minua, ei edes tytärtään. Joskus sillä välähtää, kysyi yhtä äkkiä onko eksäni soitellut. Mummi hoiti esikoista aina kouluikään asti. Kuopus varttui päiväkodissa.

    Kuopus asuu tässä lähelläni, siitä olen onnellinen.
  3. Et sitten jaksanut syventyä aloitukseeni ja kommenteihini. Näin käy kun asian sisäistäminen ontuu ja kommentoidaan väärin asiasisältöön.

    Presitenttimme valtiopäivien avaispuhekin on käsitetty sun kymmenellä eri tavalla ääripäät omallaan, keskipäät kykyjensä mukaan.

    Kultturilla tässä keisissä tarkoitan, että sisästäisimme sotaveteraanien ja kotirintaman elämän sotiemme aikoina ja sen jälkeen. Tuo veteraani polvi on siirtynyt ja nuoremmat siirtymässä taivaallisiin sotajoukkoihin. Noiden aikojen elämä on suomalaista perinnepohjaa. Tuon ajan mottona oli luottamus, yhdessä tekeminen ja usko tulevaisuuteen. Jos menneisyys ei kiinnosta, tämä päivä ei avaudu. En tarkoita, että me vanhemmat sukupolvet emme tietäisi sota-ajoista mitään, mutta pelkään pahoin, että meidän jälkeläisemme ja heidän jälkeläisensä eivät tiedä tosiasiaa miten Suomi niminen valtio sai alkunsa. Eikä sitä, että miten mummin/ukin isä kaatui rintamalla puolustaessaan Suomen itsenäisyyttä ja kuinka leski, ilman valtion tukija kasvatti lapsikatraan. Hyvä esimerkki tästä ikäpolvesta on Kelan produktio Hiljainen kansa Suomussalmen pellolla. Eivät esi mummomme kärsineet synnytysmasennuksista ei ollut aikaa miettiä jonninjoutavuuksia.

    Vastuu kulttuuriperimästä kuuluu meille kaikille. Se vain on hämärtynyt kansaivälistymishässäkässä. Emme olisi saaneet tätä maata lahjaksi. Maamme lunastus vaari uhrauksia. Rintamakarkuruutta ei arvostettu eikä sitä arvosta Suomessa vieläkään. Esimerkiksi siviilipalveluksen käyneitä nuoria ei arvosteta siten kuin armeijan suorittaneita nuoria miehiä. Se on kulttuurillemme ominainen piirre.