kuuluuko paniikkihäiriöön

Minusta nuo aatteet kuulostavat ihan terveeltä kyseenalaistamiselta, että miksi täällä ollaan ja miksi pitää tehdä töitä. Nehän ovat oikein hyviä kysymyksiä, joita monikaan ei tule miettineeksi vaan menee mielummin vain virran mukana kuin kuolleet kalat. Kannattaisko nyt alkaa miettimään mitä sinun pitäisi elämässäsi muuttaa, jotta nauttisit siitä enemmän ja olisit onnellisempi? Mieti mitä haluat elämältäsi ja sitten alat toteuttamaan sitä. Jos et oikein tiedä enää mitä luulit ennen tietäväsi (mikä on totta, miksi olet olemassa, et enää nauti..) niin on varmaan tullut aika alkaa etsiä vastauksia noihin kysymyksiin.

Hei!
Toki kysymykset ja kyseenalaistaminen kuuluvat elämään, mutta monasti paniikkihäiriön kanssa tai seurauksena myös masennus nostaa päätään.Itselläni ainakin nimenomaan epätyypillinen masennus on kuulunut kuvaan. Jos asia häiritsee pidempään sinua nin kannattaa varmaan puhua hoitavan tahon kanssa.
Hienoa ettet ole jäänyt sängyn pohjalle makaamaan!

Hei!
Joskus on tilanteita, joissa alkaa kyseenalaistamaan asioita ja elämä saattaa maistua puulta, mutta mikäli se menee ohi niin hätää ei ole. :)

Itselläni paniikkihäiriö esiintyy niin vakavina ja kongreettisina kohtauksina, että ei ole epäilystäkään enää, sairastanko sitä vai en.
Yli vuoden olen tässä sinnitellyt ja alkaa aika-ajoin suuri epätoivo ja turhautuneisuus (alakulosta ja matalasta mielestä puhumattakaan) nostamaan päätään, kun jo pelkkä tieto siitä, että joudun astumaan ovesta ulos ja lähtemään ruuhkaiseen kauppaan laukaisee salamannopeasti kohtauksen, joka alkaa käsien, jalkojen ja naaman pistelyllä sekä puutumisella, sydämmen villinä tykytyksenä, pahoinvointina, kuumina ja kylminä aaltoina, epätodellisena ja utuisena olona, kylmänä tuskahikenä ja vapinana ja pahimmillaan myös tukehtumisen tunteena ja kuoleman pelkona... Tässä vaiheessa ei enää yleensä auta muu kuin käpertyä pieneen kasaan peiton alle, maata hiljaa paikoillaan kyyneleet poskille vierien ja odottaa kohtauksen loppumista.. Muistan päiviä, jolloin olen maannut sohvalla tunteja odottaen sen kaiken loppumista ja välillä on ambulanssikin meillä piipahtanut kun hyperventilaatio oli jatkunut niin kauan ettei raajoissa ollut tuntoa, enkä kyennyt edes avaamaan enää käsiä nyrkistä moneen tuntiin ja miehet kantoivat minua vessaan ja takaisin sänkyyn, itse kun en pystynyt myöskään liikkumaan kohtauksen jäljiltä...
Mutta tästä suunta on vain ylöspäin! :)

Mutta tsemppiä sinulle ja hienoa, että olet silti pysynyt liikkeessä, etkä jäänyt sängynpohjalle! :) Pidä elämästä lujasti kiinni kun siihen kykenet! :)