Donna Leon: Kasvot kuvassa

Komisario Brunettin tutkimusten kahdeksastoista osa on yhtä ajankohtainen kuin Donna-täti useimmiten on.
Leonin tyyli kirjoittaa saattaa satunnaislukijan helposti epätoivon partaalle. Mitään ei tunnu tapahtuvan. Asioilla, joita ollaan tutkivinaan, ei tunnu olevan mitään tekemistä keskenään. Suurin osa kuvauksesta kertoo Guido-komisarion kävelyistä töihin, töistä kotiin lounaalle ja taas tepastellaan kääntymään virkapaikalle, Questuraan. Mitä ny grappaa ja capuccinoa siemaillaan matkalla. Yllättävä pieni lumisade saa Guidon työmatkan tuntumaan jopa sadunomaiselta.
Leon-fanit tuntevat käymättä Venetsian yhtä hyvin kuin KalleP-vanit Taivalkosken sivukylät. Oikein action-vaiheessa saattaa komisario hypätä vaporettoon ja näppäillä telefonicaansa.
Samaa haapuilua on tämänkin kirjan alku. Aluksi Brunettille appiukon päivällisillä esitellään sivistynyt nainen, apen vanhan liiketutun nuori vaimo. Jonka kasvot ovat kuin karikatyyri epäonnistuneista ja liiallisista kosmeettisen kirurgian tuloksista. Älyä ja sivistystä löytyy ja Brunetti pääsee keskustelemaan mieliaiheestaan, vanhasta klassisesta kirjallisuudesta. Tiedättehän nuo Cicerot ja Vergiliukset, jotka meillä kaikilla on Lundiassa, avaamatta. Myöhemmin kreivi-appi pyytää Brunettia tutkimaan, tietenkin hienovaraisesti, liiketutun taustoja ihan yhteisten bisnesten varmistamiseksi.

Työpaikalla Brunettin harmiksi lykätään vieraileva poliisi, karabinieeriupseeri Guarino. Tämä haluaisi virka-apua ja yhteistyötä, mutta ei tahdo kertoa mistä oikein on kyse ja mikä varsinaisesti on tutkinnan alla.
Tämä omituinen kaksijakoinen virkavalta on jäänyt italodekkaristeilta meille maallikoille selvittämättä. Mikä on oikean poliisin ja karabinieerien suhde? Onko kaksi rinnakkaista poliisijärjestelmää vai ovatko karabinieerit joku suojeluskuntaversio? Valtasuhteet ja toimialueet tuntuvat menevän ristiinrasiin ja päällekkäin. No, onhan meilläkin paikallis- liikkuva - ja keskusrikospoliisi. Läänit onneksi ehdittiin hävittää sotkemasta asioita.
Varsinaiset tutkimuksethan hoitaa tehokkaaseen tapaansa signorina Elettra, apulaispäällikkö Pattan luovaa työntekoa harjoittava sihteeeri.
Kun karabinieeri Guarino löytyy murhattuna oivaltaa Brunettikin jutun vakavuuden. Mafian bisneksissä on kyseessä jättisummat, vaikka puhutaan vain roskista. Niistä, jotka palavat Napolin kaduilla, kun homma ei ihan toimi. Kotitalousjätteen nimellä liikkuu rekoissa ties mitä ongelmaa, myrkkyä ja säteilevää tavaraa. Älyllä ja ahkeruudella sekä muutaman harvan luottoalaisen avulla juttu alkaa purkautua ja pilattujen kasvojen arvoituskin selviää.
Lopullisen ratkaisun ja salaiset taustatiedot kertoo Guidolle tietennii anoppi. Kreivittären tiedot Venetsian eliitin tapahtumista ja suhteista ovat aivan toisella tasolla kuin viranomaisten.

Leon ironian ja kritiikin aiheena on edelleen Italian yleensä ja Venetsian erityisesti heikko hallinto ja olematon oikeusturva. Kiusalliseen asiaan huomionsa kiinnittänyt venetsialaistuomari löytää äkkiä itsensä joko saappaankorosta oliivipuita laskemasta tai hautausmaalta. Brunettin suosikki, Cicero, antaa ohjeen kunnon poliitikoille: "Hänen on puolustettava kansansa elämää ja etuja, kunnioitettava kanssaihmistensä isänmaallisia pyyteitä ja yleensä ottaen asetettava yhteisön hyvinvointi omansa edelle."
Paola-rouva, uudemman kirjallisuuden professori, kuittaa: "Ja minä kun luulin, että minun kirjani on fiktiota."
Rohkenen suositella Leon tyylin tunteville. Ei ehkä paras, mutta ajankohtainen.