vainoharhoja

oikeampi paikka tälle voisi olla skitsofrenia-palsta tai pelot-palsta, mutta kun nää mun harhaluulot ja pelot ja muut oireet on masennuksen ja ahdistuksen tuotoksia ja pääsen vihdoin psykologin testeihin kaksisuuntaisen epäilyjen takia, ajattelin kirjoittaa tänne.

ensimmäiset selkeät harhat mulla oli noin kuusitoistavuotiaana, näin hetken näkyjä, en tunnistanut perheenjäsentä, kaikki ympärillä muuttui pelottavaksi ja uhkaavaksi, ja vaikka yritin järjellä selvitä tilanteesta, en silti saanut näkyjä loppumaan. ne olivat seuraus pitkään padotusta pahasta olosta, ja loppuivat melko lyhyeen. niiden näkyjen jälkeen näin pahoja painajaisia, olin varma, että peilit ja kaikki esineet, joissa on reikä (esim suihkun vesisuutin, kaiuttimien ne pyöreät jutut...) oli kameroita, joilla mua seurattiin. sain pelkokohtauksia tietynnäköisistä ihmisistä. noin vuosi siitä kun olin parantunut noista, olin varma, että sairastan erästä kuolemanvakavaa sairautta. pelkäsin niin, että halusin ulos kropastani.

ainakin siitä lähtien, ellei jo paljon aiemmin, mulla on ollut masennuskausia ja sellaisia, kun menee kovempaa. olen joko yliaktiivinen, kaipaan seuraa ja jatkuvaa tekemistä, olen tehnyt töitä ja ollut kavereiden kanssa ja bilettänyt paljon olemattomalla unella ja syömättä oikeastaan mitään. tämänlaisina jaksoina maailmani on kaunis, minä olen kaunis ja ihmettelen omia kykyjäni itsekin, olen luova kirjallisesti, taiteellisesti, harrastan urheilua ja olen hauska ja melkein jatkuvasti seksin puutteessa. toisaalta saatan räjähtää pienimmistäkin, olen äkkipikainen ja pakkomielteinen, en pysty hillitsemään itseäni jos tuntuu, että jotain on pakko tehdä (ihan kuin jokin minussa tai ulkopuolellani käskisi mua toimimaan kuten toimin, eikä mulla ole siihen vastaansanomista), jos jotain haluan, on mun saatava se keinolla millä hyvänsä.

seitsemäntoistavuotiaana, pitkän ja harhaisen masennuksen jälkeen, mulla oli vauhtivaihe päällä. kiltti tyttö muuttui huutavaksi, tappelevaksi, valvoin öitä joko kirjoittaen, juhlien tai miesten kanssa, jos kavereista ei kuulunut päivään tai pariin, romahdin. pitkään ajattelin, että se oli elämäni onnellisinta aikaa, vasta lukiessani silloista päiväkirjaani selvisi, kuinka vihainen olin ja miten mun onni riippui kolmen viikon elämänrakkaudesta, tanssin veitsenterällä. siitä seurasi masennuksen ja vauhtivaihteiden vuodenmittainen tasapainottelu, nukuin pitkälle päivään ja pukeuduin yöpaitaan kuin sairaalapotilas ja itkin pelkojani ja paskaa elämää tai järjestin juhlia, joissa muutkin kuin minä viihtyivät, petin parasta kaveriani ja ryyppäsin baarissa vanhojen äijien kanssa...